Opiskelijaelämää tanssien

Pitkästä aikaa kirjoittelen tännekin. Syksy Kuopion tanssinopettajakoulutuksessa on ollut aika intensiivinen, eikä energiaa ole juurikaan jäänyt ylimääräiseen asioiden pohtimiseen ja purkamiseen. Mutta tässä nyt on sanallistettuna, kuinka onnellinen olen tämänhetkisestä elämästäni ja kaikesta siitä uudesta, johon olen saanut tämän alkusyksyn aikana tutustua. Monia varmaan kiinnostaa myös opiskelun sisältö, joten avaan vähän myös sitä. Kaikki kuvat ovat ihanan Veronikan ottamia paikkasidonnaisesta Pienet Teot -esityksestämme <3
 

Ihan ensiksi: On ollut jotenkin ihanan vapauttavaa asua täällä Kuopiossa ja opiskella tanssia. Onhan se koulu erilaista, kun odottaa innolla maanantai-aamua. Olen saanut tosi paljon uusia työkaluja omaan tekemiseen ja nauttinut ihan jokaisesta tunnista. Opiskelemme siis balettia, nykytanssia ja jazzia. Myös improvisaatiosta on välillä kursseja. Näistä valitsemme toisen vuoden keväällä päälajin. Myös vaihtoon on hyvät mahdollisuudet lähteä, ja se onkin koulussamme tosi yleistä. Koska tutkinto on tanssinopettaja, opiskelemme tanssin lisäksi muun muassa pedagogiikkaa, musiikkia, anatomiaa sekä kieliä. Tämän lisäksi teemme produktioita ja olemme mukana toisten oppilaiden produktioissa. Meillä on myös vierailevia opettajia, mikä on tosi hienoa. Uusilta opettajilta oppii aina niin paljon ja niin eri tavalla, ja samoin oppii toisilta opiskelijoilta. Pääsemme myös esiintymään aika paljon, ja seuraavaksi aloitamme tekemään baletin repertuaareja, jotka esitämme marraskuussa. 

Olen huomannut, että tanssin ammattiopiskelu on ihan eri tavalla fyysistä kuin tanssin harrastaminen vapaa-ajalla. Toki myös ammattikentällä työ tulee olemaan fyysistä.  Koska keho on tämän alan tärkein työkalu, sitä on myös opittava kunnioittamaan ja kuuntelemaan. Itselleen on siis oltava armollinen. Se on yksi niistä lukuisista asioista, joissa minulla on vielä paljon opeteltavaa. Korkeakoulussa ja yksin asuessa on myös osattava pitää huolta itsestään ja on hyvä opetella olemaan mahdollisimman itsenäinen. On ollut tosi vapauttavaa tehdä kaikki päätökset itse ja olen huomannut, että tarvitsen oikeasti aika paljon aikaa ihan vain itsekseni olemiseen ja maailman pohtimiseen, mutta välillä sitä kaipaisi myös kuuntelijaa kun tulee koulusta kotiin.  

Kuopio on oikeasti tosi ihana kaupunki. Ihmiset ovat ihan eri tavalla ystävällisiä ja koulumme opettajat ja oppilaat ovat todella ihania ihmisiä. Jokaista arvostetaan sellaisena kuin on ja kaikki otetaan aina mukaan, mikä on mielestäni tosi upeaa. Tanssin koulutuksessa olemme muutenkin jatkuvasti tiiviissä yhteistyössä ja meillä on kaikilla samat aikataulut, mikä on tehnyt porukastamme myös nopeasti läheisen ja tiiviin. Koulu alkaa yleensä yhdeksältä ja loppuu puoli viiden aikaan. Jokainen päivä ja viikko on kuitenkin ihan erilainen ja päivän sisältö vaihtelee tosi paljon – se on ollut tosi ihana ero lukioon. Käyn myös iltaisin baletti- ja nykyjazz tunneilla. Illalla jaksaa harvoin enää tehdä mitään keskittymistä vaativaa, vaan läksyt jää aika usein viikonloppuun. Luulen, että uuteen rytmiin totuttelu vie keholta jonkin verran aikaa. 

Kursseilla saamme arvosanojen sijaan enemmän henkilökohtaista palautetta. Tämä on hyvä, sillä arvosanasta ei koskaan tiedä, mitä sen takana on – millaisia ajatuksia, epäonnistumisia ja toisaalta tunnustusta osaamisesta. Tanssilajeista saamme arvosanat, mutta tanssiin kuuluu toisaalta myös vahva yksilöllinen ohjaus. Läsnäolo on tärkeää, se, että osallistuu, kuuntelee ja kunnioittaa toisia. Se, että etsii jatkuvasti uutta omasta tekemisestään ja vie eteenpäin itselle olennaisia kehollisia prosesseja. Jokainen tuo ryhmäämme uutta ja mielestäni onkin suuri vahvuus, että olemme kaikki erilaisia. Jokaisella on oma tanssitausta ja omat vahvuudet sekä tanssijana että pedagogina. Vaikka olemme viettäneet vasta vajaat pari kuukautta yhdessä, tunnemme toisemme hyvin ja tunneilla on aina tosi hyvä ilmapiiri. 

Päivät ovat aika pitkiä ja täysiä, joten koti-ikävää en ole juurikaan kokenut. Koko ajan tapahtuu paljon ja olemme välillä viettäneet yhdessä iltaa myös porukalla. Kuopiossa on nyt toinen kotini, vaikka onhan perheen näkeminen aina yhtä ihanaa. Välillä olen tuntenut itseni tosi energiseksi, vaikka onkin tehty paljon kaikkea – toisaalta olen välillä ollut illalla ihan poikki. Myös monilla muilla keskittymiskyky ja energiataso on vaihdellut päivittäin ja viikoittain. Nautin itse eniten aamutreeneistä, varmaan siksi että olen aamuihminen, mutta myös siksi, että silloin ei ole vielä saanut vaikutteita mistään muualta, vaan keskittyminen on helpompi suunnata itsensä aktiiviseen kehittämiseen. Tanssin opiskelussa olennaista on myös jatkuva vuorovaikutus, mikä osaltaan myös vie energiaa ja vaatii sitä, että antaa itsestään jotain tärkeää yhteiseen tekemiseen. Lukiossa sulkeutui niin helposti omaan kuplaansa ja omaan tekemiseensä – täällä oppimisen lähtökohta on aina jonkinlainen vuorovaikutus. On kuitenkin hienoa, että oppii työskentelemään kaikkien kanssa ja tekemään uusia asioita, koska eihän työelämässäkään kukaan pärjää yksin.  

Olen myös huomannut, että tanssinopettajan työssä vaaditaan heittäytymistä. On siis tärkeää oppia luottamaan omiin kykyihin ja löytää omia vahvuuksia. Toisaalta juuri heittäytyessä tulee esille myös omat heikkoudet. Niiden kehittämiselle on mielestäni annettava aikaa. Kukaan ei ole valmis, ei ihmisenä eikä tanssijana, vaan tärkeää on ymmärtää ja arvostaa prosessia – elää hetkessä, kehittää itseään aktiivisesti, mutta kuitenkin niin, että tavoitteista ei koskaan tule tärkeämpiä kuin itse matkasta. Voi myös mennä pitkiä aikoja, ettei positiivista palautetta saa, joten sitä on opittava antamaan itselleen. Tällä alalla ei kannata odottaa toisten hyväksyntää, koska jokainen tekee oman tutkimusmatkansa taiteilijaidentiteettiinsä ja kehittyy omalla tavallaan omaa tahtiaan. Toki on upeaa, jos oma osaaminen huomataan ja siitä saa tunnustusta, mutta on tärkeämpää oppia huomaamaan se itse ja annettava itselleen aikaa. 

Mutta siis, olen oikeasti elänyt viime kuukaudet unelmaani. Olen saanut tanssia niin paljon kuin jaksan, pysähtyä ihmettelemään auringonnousun kauneutta, mennä aikaisin nukkumaan hiljaisuudessa.  Samalla olen itsenäistynyt ihan uudella tavalla, oppinut tuntemaan aivan upeita ihmisiä ja tanssijoita – päässyt mukaan aivan uudenlaiseen maailmaan. Uskon vahvasti, että unelmista tulee totta, kun jaksaa omistautua intohimolleen, kuunnella sydäntään ja rohkenee hyppäämään kohti uutta. Elämämme helmet ovat usein kohtaamisia, uusia suuntia tai syvempää itsemme ymmärtämistä. Olen varma, että tässä ammatissa saan kokea näitä kaikkia – ja paljon. Tänne tultuani en ole epäillyt valintaani hetkeäkään. Välillä elämä vaan vie mukanaan, päivät kiitää kovaa vauhtia ja oppii uutta ihan huomaamattaan. Olen huomannut, että kauniita hetkiä on ihan mielettömän paljon, syksyn värit, kohtaamiset, liike – ne pitää vain oppia näkemään.

Kun teette päätöksiä siitä, mihin lähdette opiskelemaan, seuratkaa sydäntänne, intuitiotanne ja sitä, mikä oikeasti kiinnostaa ja mihin jaksaa keskittyä. Elämä on pitkä ja siinä ehtii hankkia vaikka kymmenen eri ammattia. Mikään ala ei ole toistaan parempi, eikä palkkatason tai yleisen arvostuksen tulisi määrittää sitä, mihin tunnemme intohimoa. Maailmaa eivät muuta ne, jotka ovat pyrkineet tekemisessään täydellisyyteen, vaan ne, jotka ovat tunteneet olevansa läsnä elämässä, tehneet asioita, jotka ovat saaneet heidät tuntemaan onnellisuutta ja tavanneet ihmisiä, jotka ovat herättäneet heissä syvää kiitollisuutta. Olkaa avoimia, uskaltakaa, ja kuunnelkaa itseänne. Jokaiselle avautuu kyllä ovet unelmiin – pitää vain uskaltaa avata omat siivet.

Tänä vuonna haluan kokea mahdollisimman paljon uutta, olla välillä spontaani ja oppia toisilta. Eniten haluan kuitenkin tanssia ja kehittyä paremmaksi tanssijaksi, oppia uusia liikeratoja, tapoja tehdä, toimia ja opettaa sekä syventyä hetkeen, liikkeeseen – elämään. Syksyn alku on mennyt ihan mielettömän nopeasti, vaikka vielä on paljon myös edessä. Olen niin kiitollinen siitä, että saan olla täällä ja elää tätä hetkeä. Elämä ei ole pitkä, eikä onnellisuus ole ikuista. Nautitaan tästä, sekä yksin että yhdessä. En malta odottaa mitä nämä vuodet tuo vielä tullessaan. Tällä hetkellä koko maailma on avoinna ja odottaa tulevansa valloitetuksi. 

Ihanaa syksyä kaikille!

Jos haluatte tietää jotain tarkemmin koulusta tai tanssista, niin saa laittaa viestiä :)

-        - Marika

    

Onko koskaan pakko pysähtyä?

Pitkästä aikaa kirjoittelen taas tänne. Tämä postaus ei ole vain niille, jotka tietävät olevansa taipuvaisia suorittamiseen, vaan kaikille niille, joita joskus väsyttää ja jotka joskus tuntevat olevansa loppu jo ennnen kuin mikään on alkanutkaan. Ajattelin kesän alussa, että tänä kesänä kirjoitan varmasti paljon, kun on niin pitkä loma ja paljon aikaa. Lupasin itse asiassa itselleni, että kirjoittaisin kokonaisen kirjan, mutta olen kirjoittanut ainoastaan muutaman sivun... Tänä kesänä en ole oikeasti saanut mitään järkevää aikaiseksi, keskittymiskyky ja muisti on ollut nollassa, ja mieli on harhaillut jossain ihan muualla, vaikka olen kyllä tehnyt fyysisesti tosi paljon kaikkea. Saimme pari kuukautta sitten ihanan uuden perheenjäsenen, Poun, joka on sopeutunut tosi hyvin perheeseemme ja rakastaa meitä valtavasti. Jännitin vähän, miten se tulee suhtautumaan, kun lähdin Kuopioon. Kyllähän sille ikävä tuli, mutta kaikkeen tottuu. Minua odotti täällä Kuopiossa ihana yksiö ydinkeskustassa ja unelmaopiskelupaikka - en malta odottaa! Itse asiassa olen koko kesän odottanut vähän liiankin paljon koulun alkua, mikä on tehnyt hetkessä elämisestä vieläkin vaikeampaa.

Ajattelin kesän alussa, että tänä kesänä opettelen päästämään irti, ihan vain olemaan. Olemisen taito olikin haastavampaa kuin olisin ajatellut ja viime vuodesta palautumiseen meni sen tavanomaisen parin viikon sijaan koko kesä. Kirjoitukset vei kaikki voimat, vaikka tein niiden jälkeen paljon kaikkea muuta, mukavia asioita. Mutta koska tein edelleen paljon kaikkea, en pystynyt kunnolla palautumaan. Tanssin paljon, urheilin, vietin aikaa perheeni kanssa. Kirjoittamaan en kuitenkaan ole kunnolla pystynyt pariin kuukauteen, mikä on tosi harmillista. Loppukesästä olen myös pystynyt keskittymään lukemiseen, etenkin hyviin ja koukuttaviin romaaneihin. Tykkään lukea tositarinoita, joskus hyvin karujakin, sekä filosofisia tai psykologisia pohtivia kirjoja. Luen paljon myös ruotsiksi ja englanniksi, vaikka kirjoitukset ovatkin jo ohi. En kuitenkaan lukenut alkukesästä paljon mitään - aivot eivät vaan yksinkertaisesti vastaanottaneet mitään. Oppikirjoja en ole pystynyt vieläkään uudelleen avaamaan. Luin hetken aikaa jotain artikkelia muistista, mutta stressimittarit nousi heti pilviin enkä muistanut lukemaani enää hetken päästä lainkaan. Aivot eivät vain yksinkertaisesti olleet vielä valmiit.

Niin, palautuminen on tärkeää ja se vie aikaa. Ainakin silloin, jos on jatkuvasti ylittänyt voimavaransa. Eikä sitä välttämättä huomaa ennen kuin on oikeasti aika loppu. Vastaus kysymykseen, onko myös suorittajan joskus pakko pysähtyä, on kyllä. Yritin melkein koko kesän suorittaa kesää, yritin olla lomasuoriutuja, joka tekee ja näkee mahdollisimman paljon. Kuulostaa järjettömältä, mutta niin mielemme toimii. Jos olemme ohjelmoineet sen vuosiksi suorittamiseen, on vaikeaa luopua vanhoista tavoista ja antaa elämän vain viedä eteenpäin omalla painollaan. Huomaan, että tarve kontrolliin on edelleen suuri. Tykkään siitä, että tiedän, mitä huomenna tapahtuu, mieluiten tarkkana aikatauluna. Olen jo pitkään vältellyt tyhjiä aikoja, jolloin ei oikeastaan ole mitään tekemistä, vaikka juuri ne ovat meille elintärkeitä. Uskokaa minua, niitä hetkiä kannattaa oppia arvostamaan ennen kuin niitä alkaa pelkäämään. En tiedä, kuvaako pelko tyhjyyden olotilaa tarpeeksi hyvin. Tyhjyyttä kuvaa ehkä eniten ahdistus. Mutta tyhjyys kuuluu elämään, tyhjyys on tärkeä välivaihe uuden ja vanhan välillä. Ilman tyhjyyttä muutosta ei koskaan tapahdu. Ja muutos on oikeastaan ainoa asia, jonka kautta voimme kehittyä.

Tämä kesä on siis tavallaan ollut todella tyhjä, mutta silti täynnä elämää, uusia paikkoja, uusia retkiä ja kokemuksia. On harmi, että niistä nauttimiseen on mennyt vielä paljon voimavaroja. Välillä minun täytyy oikein keskittyä hetkessä elämiseen, laittaa vaikka silmät kiinni ja antaa kiitollisuuden tunteen tulla. Muistan, että nuorempana se ei ollut ollenkaan vaikeaa. On kahdenlaisia ihmisiä, niitä, jotka oikeasti elävät elämää ja niitä, jotka suorittavat elämää. Kun suorittaa elämäänsä tarpeeksi pitkään, alkaa nähdä itsensä ulkopuolisena itsestään (kuulostaa tyhmältä, mutta kaikki tämän kokeneet tietävät kyllä mitä tarkoitan). Silloin suuri osa elämyksistä menee ohi, koska ei itse tunne olevansa niiden sisällä. Aika kuluu ja paikat vaihtuu, mutta tunne pysyy samana. Sitten aina välillä saa taas elämästä otteen ja kaikki onkin hyvin. Nyt toivon, että olisin osannut elää kesällä enemmän. Siis oikeasti elää. Koska elämisen ja olemassaolon välillä on huomattava ero.

Toinen asia, mikä minua kesällä välillä harmitti, oli väsymys. Välillä tunsin itseni aivan järkyttävän väsyneeksi, vaikken ollut tehnyt yhtään mitään. Tai ainakaan mitään aivotoimintaa vaativaa, koska paikallani en pysy päivääkään. En tiedä mistä tämä väsymys kumpusi, mutta välillä se lamaannutti ihan täysin. Saatoin jäädä tunniksi tuijottamaan liikkumatonta seinää, vaikka piti kirjoittaa jotain uutta ja syvällistä. Luovuus on ollut ihan hukassa, vaikka nyt sille olisi vihdoin ollut tilaa ja aikaa. Jo monta vuotta olen stressannut kamalasti, lukenut lakkaamatta, treenannut ja tehnyt miljoona asiaa yhden vuorokauden sisällä, ja nyt en saa edes yhtä lausetta paperille. Tuntuu säälittävältä. Ehkä huomenna on taas luovempi fiilis, mietin joka päivä, mutta sitä päivää ei koskaan tullut.

Tänä kesänä keho ja mieli kaipasi siis oikeasti pysähtymistä. Sitä, että kuuntelee tänään, mitä minä oikeasti haluan tehdä, ei sitä, mitä aikataulu käskee tekemään. Meni monta kuukautta, ennen kuin opin jollain tavalla reagoimaan siihen - en osannut vastata tähän yhtäkkiseen vapauteen. Kirjoitusten jälkeen tunsin olevani syvästi helpottunut, mutta tunsin myös suunnatonta tyhjyyttä. Minulla on aina ollut kova tarve olla hyödyllinen ja kokea merkityksellisyyttä ja luulen, että sen puuttuminen oli samalla kova isku. Toisaalta on ollut aivan ihanaa tehdä mitä vaan milloin vaan, mutta tavallaan kiireessä on jotain hyvin koukuttavaa. Ehkä se, että silloin ei tarvitse ajatella mitään muuta. Keskittyä vain seuraavaan hetkeen.

Nyt pääsenkin asiani syvimpään ytimeen. Meidät on ohjelmoitu keskittymään aina seuraavaan hetkeen. On kuin tätä päivää ei edes olisi. On huominen, jota pitää miettiä, on seuraava tunti, on seuraava viikko. Opetamme itsemme nopeasti odottamaan jotakin, ja jossain vaiheessa emme enää tiedäkään, mitä elämältä odotamme. Etsimme onnellisuutta ulkopuolelta tulevista asioista unohtaen, että onnellisuus kumpuaa aina sisimmästä, intohimosta, luovuudesta, kiitollisuudesta. Toisin kuin väitetään, suklaa ei siis tuo onnellisuutta, eikä myöskään raha tai omaisuus tai hienot uudet vaatteet. Ne toimivat aivan niin kuin huumeet - antavat meille pienen hetken mielihyvää, koska emme osaa etsiä sitä hetkestä, jossa elämme. Jos pysähdyt oikein miettimään, niin eikös ohikulkevan lapsen hymy ollutkin aika kaunis? Eikö lemmikin silittäminen tuntunutkin tänään aivan erityisen ihanalta? Asioiden, joita emme edes huomaa, kuuluisi saada meidät onnellisiksi. Mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä vahvemmin uskon, että onnellisuus on hetkessä elämistä. Sitä, että kokee tässä päivässä ja tässä hetkessä sellaista merkityksellisyyttä ja ohimenevää kiitollisuutta, että haluaa jatkaa elämää ihan vain sen tavallisuuden vuoksi.

Kesällä tapahtui kyllä paljon kaikkea ihanaa. Muistot muuttuvat vain kultaisemmiksi ajan kanssa (ainakin suorittajille), ja niistä tulee lopulta tärkeä osa identiteettiämme. Etenkin mieli kaipasi tänä kesänä paljon palautumista, aivan liian paljon. Kirjoitukset on tärkeät, mutta ei tärkeämmät kuin terveys. Älkää antako itsenne palaa loppuun, edes osittain tai pienimuotoisesti, koska se ei yksinkertaisesti ole sen arvoista. Kun katson taaksepäin, niin näin ihan liian paljon vaivaa laudaturien eteen. Vähemmälläkin olisi varmasti pärjännyt, ja stressitaso olisi saanut olla paljon matalampi. Kirjoitukset eivät määritä elämää, ihan varmasti - kenenkään elämää. On hyvä, että on tavoitteita, mutta on vähitntään yhtä tärkeää oppia olemaan armollinen itselleen. Kehomme ja mielemme eivät jaksa mitä vain. Mitä useammin pysähtyy, sitä enemmän saa elämästä irti. Jos ei pysähdy, mieli ja ne miljoonat ajatukset jotka risteilevät sisällämme, eivät yksinkertaisesti pysy mukana eikä kehitystä tapahdu. Arvostakaa tätä hetkeä ja sitä mitä teillä on juuri nyt. Se ei ole helppoa, mutta sitä kohti on hyvä kulkea <3

- Marika 

Yhteishaku ja uusi elämänvaihe

Tässä postauksessa kerron vähän uudesta opiskelupaikastani ja tulevasta elämästäni seuraavina vuosina. Olen siis ensi syksyllä muuttamassa Kuopioon, johon lähden opiskelemaan tanssia! Olen niin innoissani ja ilahtunut siitä, että saan jatkaa uraani tanssin alalla! Minusta tulee vihdoin tanssinopettaja ja yksi pitkäaikaisimmista unelmistani on pian toteutumassa. Jo Kuopion pääsykokeissa tiesin, että sinne haluan jäädä. Kaikki opettajat ja ihmiset olivat niin ihania ja vastaanottavaisia, että jakaisin heidän kanssaan mielelläni seuraavat neljä vuotta. Pääsykokeet olivat siis kolmipäiväiset ja viimeisen päivän osallistujista vain puolet pääsi opiskelemaan. Olin siis tuloksista hieman yllättynyt, mutta kiitollinen.

Vaikka tanssi on minulle sydämeni ykkösasia, päätös ei ollut itsestäänselvyys. Mietin koko lukioajan pitkään lääkiksen ja tanssin välillä, mutta tanssi vei sydämeni - onneksi. Vaikka hain myös lääkikseen, en juurikaan lukenut pääsykokeisiin tai yrittänyt parastani, sillä olin jo tehnyt päätökseni. Tällä hetkellä minulle olisi kaikkein parasta pysytellä hetken aikaa erossa oppikirjoista ja suorittamisesta, ja keskittyä itseni etsimiseen, mieluiten tanssin kautta. Myös opettaminen ja auttaminen ovat lähellä sydäntäni, joten päätös tuntuu oikealta. Voi olla, että päätän vielä joskus suorittaa myös lääkiksen, mutta tällä hetkellä tarvitsen jotain ihan muuta. Luulen, että keväällä ilman suorittamista eläminen tuntui niin pelottavalta, etten vielä uskaltanut avata silmiäni kunnnolla muille vaihtoehdoille, mutta nyt olen varma, että tein oikean päätöksen.

Tässä elämänvaiheessa on mielestäni todella tärkeää kuunnella sydäntään ja omaa sisäistä ääntään. Tiedän, että minulla olisi ehkä ollut mahdollisuus päästä lääkikseen ja moni läheiseni olisi halunnut minun menevän sinne, mutta se ei ole sitä, mitä ainakaan tällä hetkellä itse haluan. Jollekin toiselle lääkis varmasti onkin pitkäaikainen ja suuri unelma, mutta minulla olisi tällä hetkellä varmasti paljon enemmän annettavaa luovalle tanssialalle. On tärkeää seurata omaa intohimoaan ja sitä, mikä tuntuu oikealta juuri sillä hetkellä. Se vaatii rohkeutta, mutta on tärkeää oppia kuuntelemaan itseään ja omia tarpeitaan. Tiedän myös, etten olisi edes jaksanut lääkistä rankkojen lukiovuosien jälkeen, ja olen aika varma, että sinne menemisestä olisi seurannut loppuunpalaminen. Tanssiin tunnen muutenkin suurempaa kutsumusta kuin koskaan aikaisemmin ja tanssin opiskelu on kuitenkin niin erilaista kuin lukeminen, jotain, mitä kaipaan todella paljon. Muutos on tavallaan aina niin haikeaa, mutta kuitenkin ihanan vapauttavaa! Tulen aina muistamaan lukioaikaa ja elämässäni olleita ihmisiä lämmöllä, mutta tällä hetkellä tulevaisuus tuntuu kiehtovalta ja jännittävältä, mahdollisuuksia täynnä olevalta paikalta, johon tunnen suurta paloa.

Luulen, että liian moni lukiosta valmistunut tekee valintansa miellyttääkseen toisia tai vaikka pelkän palkkatason perusteella, mikä on surullista. Joskus unohtuu, että tärkeintä on kuitenkin olla onnellinen ja saada tehdä jotain, mikä tuntuu omalta ja mihin jaksaa laittaa aikaa ja energiaa. Koko maailmaa ei tarvitse eikä voikaan muuttaa kerralla eikä todellakaan oman hyvinvointinsa kustannuksella. Minulla on taipumus elää toisten tarpeiden kautta ja tavallaan oman itseni ulkopuolella, ja haluni tehdä ja saavuttaa jotain merkittävää on aina ollut suuri. Nyt on kuitenkin aika vaihtaa suuntaa suorittamisesta hyvinvointiin ja uuden luomiseen. Olen varma, että tästä alkaa aivan uudenlainen, upea matka, jonka aikana tulen varmasti kehittymään sekä tanssijana että ihmisenä - toivottavasti niin paljon kuin vain mahdollista! <3

Päätöksessäni suurena apuna olivat ihanat tanssinopettajani, jotka kannustivat minua tavoittelemaan unelmaani. Kiitos etenkin Kristinalle, jonka intohimo tanssiin ja opettamiseen on inspiroinut minua valtavasti. Myös tanssilinjan opettajani Mervi on auttanut minua todella paljon matkallani tanssijana ja olen hänestä todella kiitollinen. Viime vuosina myös Suvi ja Jenny ovat olleet tärkeä tuki päätökselleni. Olen kiitollinen myös kaikille Elementin tanssijoille ja opettajille, jotka ovat kaikki omalla tavallaan saaneet minut uskomaan unelmaani ja siihen, että voisin joskus tehdä tanssista ammatin, ja joilta olen saanut avaimia itseni kehittämiseen. En olisi koskaan uskonut, että nämä ovet avautuisivat minulle vielä, mutta kaikella on aikansa ja tarkoituksensa. Olen ihan varma, että tämä tie vie kauas ja kohti unelmia. Nyt tuntuu siltä, että on aika jatkaa matkaa ja elää ihan omanlaista elämää. Ihanaa - en malta odottaa ensi vuotta!

Uskaltakaa kokeilla omia siipiänne, seuratkaa sydäntänne, kuunnelkaa sisäistä ääntänne ja olkaa rohkeita - jokainen löytää ihan varmasti oman paikkansa maailmasta!

- Marika

Anna haavojesi näkyä

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa hyväksytyksi tulemisesta, riittämättömyydestä ja pelostamme näyttää omaa keskeneräisyyttämme. Tähän postaukseen mahtui paljon asiaa, tärkeää ja syvällistä asiaa, joten luethan sen ajatuksella ja suurella sydämellä <3 

Halumme tulla hyväksytyiksi omina itsenämme on suuri. Se on perustarve, jonka toteutumisen eteen teemme mitä tahansa. Pelko siitä, että tulee torjutuksi, alkaa helposti rajoittamaan elämää. On luonnollista hakea yhteyttä ja kuuluvuuden tunnetta, mutta elämä ei saisi rajoittua toisten miellyttämiseen ja omien tarpeiden huomiotta jättämiseen. Se, että tuntee olevansa erilainen kuin muut tai jollain tavalla vääränlainen, on täysin normaalia ja jopa tärkeä vaihe oman identiteetin löytämisessä. Yhteys on ihanaa, mutta sen kanssa on oltava kärsivällinen. Jokainen löytää kyllä oman paikkansa. 

Jokainen tietää tunteen siitä, ettei kelpaa omana itsenään, ettei ole tarpeeksi hyvä. Tunne riittämättömyydestä kuuluu ajoittain elämään, mutta sen ääntä ei saisi alkaa uskomaan. Tämä on erityisen vaikeaa niille, joilla ei ole juurikaan ystäviä. Jokaisessa meissä on kuitenkin aivan valtavan paljon potentiaalia ja mahdollisuuksia toteuttaa unelmia ja muuttaa maailmaa – jokaista tarvitaan. On aivan valtavan surullista, jos joudumme koko elämämme taistelemaan pienenpienen kuplan sisällä, jonka olemme aivan itse rakentaneet. Riittämättömyys rajoittaa elämää ja se syö elämältä sisältöä, etenkin kaikkea kaunista ja ihanaa. Sinua tarvitaan – sinä riität. Luulen, että riittämättömyyteen liittyy lähes aina huono itsetunto, jonkinasteinen masennus ja epäonnistumisten pelko. Riittämättömyyttä kokeva ei uskalla ylittää omia rajojaan, koska hän ei luota siihen, että maailma kantaa. Hän ei luota, että kukaan ottaa vastaan jos putoaa. 

Evolutiivisesti hylätyksi tulemisen pelko on ollut hyvin tärkeä. Yksikään lapsi ei voi kasvaa ilman rakkautta ja huolenpitoa. Lapset pitävät kyllä luonnostaan huolen siitä, että he saavat huomiota. Se on ihan tervettä – ihminen on tarvitseva eikä kukaan kykenisi selviytymään elämästä yksin. Myöhemmin liiallinen hylätyksi tulemisen pelko voi ilmetä esimerkiksi liiallisena takertumisena toisiin tai ehdottomana riippuvuutena ja toisten jatkuvana tarvitsemisena. Toisaalta joku saattaa kokea pelon niin voimakkaana, että eristäytyy toisista kokonaan, niin että hylätyksi tuleminen ei tuntuisi yhtä voimakkaalta. 

Hyväksytyksi tulemisen vaikeuteen liittyy aina itseluottamuksen ja rohkeuden puute – se, ettei usko omiin mahdollisuuksiinsa kehittyä ihmisenä. Ainoa tie kasvuun on aina astuminen omalle epämukavuusalueelle, se, että uskaltaa elää välillä omien rajojensa ulkopuolella. Rohkeus onkin aina haavoittuvuuden paljastamista. Rohkeus on sitä, että uskaltaa asettaa itselleen näkyville, vaikka välillä sattuu. Rohkeus ei tarkoita sitä, ettei saisi pelätä, vaan sitä, ettei anna pelon rajoittaa elämää. Oma haavoittuvuus tulee tiedostaa ja sitä on opittava rakastamaan. Moni peittää oman haavoittuvuutensa, sillä siihen liittyy usein häpeä. Vaikka meillä jokaisella on luonnostaan tarve tulla nähdyiksi, kuulluiksi ja ymmärretyiksi omina itsenämme, siihen liittyy aina torjutuksi tulemisen pelko. Ja torjutuksi tulemiseen liittyy aina häpeä. Häpeä on luonnollinen osa ihmistä, sillä jokainen tekee virheitä ja jokainen on epätäydellinen ja keskeneräinen. Itsensä ja oman elämänsä hyväksyminen onkin äärimmäisen tärkeää, sillä silloin olemme sinut myös niiden kaikkein vaikeimpien kokemustemme kanssa, niiden, joissa on syntynyt kaikkein suurin häpeä, epäluottamus ja epäonnistumisten pelko. 

Sisimmässämme sijaitsee kaikki herkkä ja haavoittuva: siellä on häpeää, syyllisyyttä ja tarvitsevuutta, mutta myös luovuutta, rohkeutta ja kykyä aitoon onnellisuuteen. Kaikki eivät halua näyttää herkkää sisimpäänsä, vaan rakentavat sen ympärille suojamuureja. Itse asiassa suurin osa meistä rakentaa jonkinlaisen suojan omalle sisimmälle. Jos kuoressa on liian monta kerrosta, kadotamme kuitenkin myös luovuutemme, kyvyn aitoon onnellisuuteen ja hetkessä elämiseen. Suojautumiskeinot ovat tärkeitä, mutta ne eivät ole se, minkä kautta elämme elämäämme. Sen, että elää elämää ainoastaan kuorensa kautta, tunnistaa elämän suorittamisesta. Silloin ei enää osaa nauttia elämän pienistä asioista, vaan kaikki menettää merkityksensä. Silloin mikään ei oikein tunnu miltään. Omia suojamuurejaan voi kuitenkin oppia arvostamaan ja niitä voi oppia tulkitsemaan, mutta niiden varaan ei kannata yrittää rakentaa omaa elämää. 

Haavoittuvuuteen liittyy aina kokemus vaillejäämisestä. On tärkeää tunnistaa, missä olemme jääneet vaille ja mitä olisimme kenties tarvinneet. Jos ei lapsuudessa ole tullut rakastetuksi tai jos on joutunut viettämään liikaa aikaa yksin, syntyy tyhjiö, jota pyritään täyttämään ulkoisilla asioilla: kauniilla laukulla, uudella autolla, menestyksellä. Lähes jokaisella on sisimmässään tyhjiä kohtia, joita pyrimme täyttämään monin eri keinoin. Se ei välttämättä ole yksinäisyys, vaan monella vaikka turvattomuuden tunne, riittämättömyys tai vaikka joku sairaus. Tyhjyys tuo epävarmuutta ja aiheuttaa helposti pelkoa siitä, keitä olemme ja mihin riitämme. Näin rohkeus on mielestäni myös tuon tyhjyyden huomaamista ja sen hyväksymistä osaksi omaa itseä. Jokainen meistä on jostain kohtaa rikki, mutta se ei tarkoita, ettemmekö olisi tarpeeksi tai että haavat olisi ikuisia. Aina voi parantua – aina voi kasvaa ihmisenä.  

Rohkeus onkin pitkälti sitä, että uskaltaa olla rikki ja rosoinen, sitä, ettei teeskentele. Rohkeus on aitoutta, kykyä elää hetkessä ja uskaltaa antaa elämän viedä. Toiselle rohkeus voi olla irtipäästämistä, toiselle lähestymistä. Jokaisella meistä on tarve saada tunnustusta siitä, keitä me olemme ja siitä, missä onnistumme. Rohkeus voi olla sitä, että huomaa itsensä, kiittää itseään, pyytää itseltään anteeksi. Rohkeus voi olla omien voimavarojen tunnistamista tai uskallusta lähteä kohti uutta. Se, että astuu omalle epämukavuusalueelleen, on aina rohkeutta – ja se on luonnollisesti meille kaikille eri asia. Toiselle rohkeutta voi olla lepääminen, toiselle uuden harrastuksen kokeileminen. Opi olemaan oma ystäväsi ja kunnioittamaan omia tarpeitasi ja haavojasi. Ne ovat kauniita – anna niiden näkyä.

Sisimmästään vahva ihminen on aito, rohkea ja keskeneräinen. Ulkoisesti kaikkein vahvimmilla on yleensä kaikkein herkin ja haavoittuvaisin sielu, sillä he ovat luoneet niin monta suojakerrosta sisimpänsä ympärille, että kukaan ei voisi aidosti koskettaa sitä. Rohkeuden ja haavoittuvuuden tiukka side on mielestäni siinä, että pelkäämme tulevamme tuomituiksi omasta tarvitsevuudestamme. Aidosti rohkean ihmisen ei tarvitse kelvata muille tai pelätä tulevansa torjutuksi omana itsenään. Usein emme edes tiedä kenelle yritämme kelvata – joku meissä itsessämme tuntuu vain väärältä ja vieraalta. Saatamme reagoida vahvasti johonkin tai jättäytyä pois jostain, mitä olemme ennen rakastaneet. Tällöin olemme löytäneet suojakuoremme. Kuoren murtaminen on kuitenkin vaikeaa ja siihen vaaditaan aikaa ja kärsivällisyyttä.  

Niin, torjutuksi tulemisen pelko kietoutuu lähes kaikkeen tekemisemme tai tekemättä jättämiseemme. Se on ehkä kaikkein inhimillisin ja laaja-alaisin pelko, joka ihmisellä on. Ja juuri siellä syntyy riittämättömyys, suojamuurit ja tyhjyys. Niitä ei voi poistaa tai korjata. Koska olemme ihmisiä, meitä ei voi paikata liimalla ja toivoa, että pysymme kasassa. Ihmisyyteen kuuluu epätäydellisyys ja rikkinäisyys. Jokaisella meistä on haavoja ja kipeitä kohtia, joiden tuominen esille pelottaa eniten. Ne ovat kuitenkin osa meitä, ja ne on tärkeä tiedostaa ja sanoa ääneen jollekin, vaikka toinen ei heti ymmärtäisi tai reagoisi toivomallamme tavalla. Voi olla, että syntyykin yhteys, joka jatkuu läpi elämän. On parempi olla rohkeasti oma itsensä kuin ahtautua pienien raamien sisälle. Jokainen löytää ihan varmasti paikkansa maailmassa ja tulee hyväksytyksi juuri omanlaisenaan. Muistathan siis, että sinua tarvitaan, sinä riität ja kaikki maailman ovet ovat avoinna juuri sinulle!

- Marika

Kun jokainen tunne on elämys

Löysin kirjastosta aivan valtavan kiehtovan kirjan, joka kertoo erityisherkkyydestä. Teoksen nimi on Ihana Herkkyys ja sen on kirjoittanut Suvi Bowellan. Teoksessaan hän kertoo, kuinka osa ihmisistä aistii helposti toisten tunteet ja ajatukset, ja kuinka he tuntevat kaiken voimakkaammin. Hyvin herkkä ihminen saattaa alkaa itkemään katsellessaan auringonlaskua, rakastaa syvällisiä keskusteluja ja viettää paljon aikaa myös itsekseen. Minut täytti valtava helpotus ja kiitollisuus, kun luin tätä teosta - se oli kuin suora persoonallisuuskuvaus minusta itsestäni. Ajattelin jo kymmenvuotiaana olevani täysin erilainen kuin muut, ja siitä olen saanut kyllä kuulla koko elämäni, mutta tämän kirjan luettuani kaikki tuntemukseni ja kokemukseni oli yhtäkkiä selviä ja ymmärrettäviä. Suosittelen tätä siis ihan jokaiselle, joka tuntee itsensä vähänkään herkäksi!

Moni peittää herkkyytensä kovan ulkokuoren alle, koska herkkyyttä ei aina osata nähdä voimavarana - herkkyys nähdäänkin aivan liian usein heikkoutena eikä herkkien reaktioita toisten mielestä tavallisiin asioihin välttämättä ymmärretä. Ihmisistä kuitenkin 15-20 prosenttia on herkkiä, joten olisi tärkeää, että herkkydelle myös annettaisiin tilaa. Herkälle ihmiselle hyvin ominaista on voimakkaat tunnereaktiot. Herkkä saattaa alkaa itkemään pelkästä kiitollisuudesta tai kauniista perhosesta, mutta tuntee myös surun ja kivun erittäin voimakkaana. On ihanaa tuntea olevansa niin onnellinen, että voisi hyppiä riemusta monta tuntia, mutta on äärimmäisen raskasta tuntea pienikin asia ja muutos ympäristössä. Moni kerkkä piilottaakin helposti tunteensa, sillä ne eivät ole muiden mielestä olleet hyväksyttyjä tai sallittuja. Pidän itse kuitenkin tärkeänä, että jokainen voi ilmaista omat tuntemuksensa ja että kenenkään arvo ihmisenä ei riipu hänen tunnereaktioistaan. Tunteet ovat kuitenkin hyvin pitkälle hermostollisiin toimintoihin perustuvia eikä niitä voi juurikaan muuttaa tai estää. 

Ryhmässä herkät ovat usein tarkkailijoita ja seuraavat ryhmädynamiikkaa mieluummin sivusta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että heillä olisi huonot sosiaaliset taidot. Päinvastoin, herkät huomaavat hyvin helposti muutokset äänenpainossa, asennoissa ja tulkitsevat puhujan viestin ristiriitaisena, jos hänen kehollinen viestintänsä eroaa puhutusta sanomasta. Herkkä rakastaa syvällisiä kahdenkeskisiä keskusteluja ja oppii mielellään tuntemaan ihmisten tarinoita. Hän onkin usein hyvä kuuntelija, jolle moni avaa mielellään sydämensä. Minusta Bowell kiteytti hienosti herkkyyden merkityksen lauseeseen: "Herkkyyttä tarvitaan huomaamaan rikkonaisenkin ihmisen sisällä uinuva potentiaalli hyvyyteen ja rikkaaseen elämään."  

Herkällä ihmisellä on usein todella rikas mielikuvitus ja hän ajattelee paljon. Joskus saattaa tuntua, että ajatuksia on ihan liikaa eikä mieleltään pääse pakoon minnekään. Herkkä eläytyy vahvasti myös toisten kokemusmaailmaan ja hänen mielialansa saattaa muuttua hyvin helposti ympäristön vaikutuksesta. Herkkä saattaakin olla oikea tunnemagneetti, joka vetää puoleensa myös kaikkien muiden murheita ja tuntemuksia. Liika mielikuvitus aiheuttaa myös sen, että herkkä huolehtii ja murehtii ihan turhistakin asioista ja haluaa aina olla varma ja hyvin valmistautunut kaikkeen. Herkät ovatkin usein niitä kaikkein tunnollisimpia oppilaita, jotka eivät koskaan jätä mitään tekemättä ja jotka välttävät virheitä viimeiseen asti. Toisaalta täydellisyyden tavoittelu ja kritiikin pelko voi estää herkkiä saavuttamasta korkeinta potentiaaliaan. 

On yleinen virhe ajatella, että herkkyys on heikkoutta. Herkkä voi itse asiassa olla henkisesti todella vahva. Herkkä ei myöskään aina ole ujo tai hiljainen, vaikka etenkin epävarmuus ja ryhmätilanteet asettavat herkälle muita suurempia paineita. Myös ylikuormitus ja liiallinen kiire ja stressi saa herkän vetäytymään nopeasti kuoreensa - eihän kenenkään hyvät puolet tule esille pakottamalla tai hylätyksi tulemisella. Jos herkkä ei tule hyväksytyksi, hän saattaa jopa irrottautua omasta kehostaan ja asettua rooliin, jossa tunteille ei ole tilaa. On tärkeää muistaa kuunnella omia tarpeitaan ja oppia olemaan armollinen myös itselleen.  



Bowellan kuvailee, kuinka herkät ovat usein hyvin luovia ja taiteellisia, ja kuinka he tekevät erityisen syvästi koskettavaa taidetta. He rakastavat tarinoita ja kaikkea kaunista. Bowellan kuvailee, kuinka herkällä on usein taipumus pohtia asioita syvällisemmin. Herkillä on usein myös kyky nähdä kokonaisuuksia ja havaita monimutkaisiakin syy-seuraussuhteita. He myös kokevat kaiken voimakkaammin ja reagoivat herkästi ympäristön muutoksiin. Herkälle yksi tunne saattaa olla elämys, joka tuntuu koko kehossa ja aiheuttaa kylmiä väreitä tai kihelmöintiä. Myös herkän aistit ovat usein voimakkaammat: kosketus tuntuu voimakkaana ja aisteihin liittyvät muistot ovat yleisiä. Vahva eläytymiskyky tekee kauneuden kokemuksista voimakkaita, mutta jatkuvassa informaatiotulvassa herkin aisten varustettu uupuu nopeasti.

Koska herkät ovat usein juuri niitä, jotka tekevät kaiken heille annetun työn, he myös uupuvat helpoiten. Vaikka herkät vaikuttaisivat helposti ihmisiltä, jotka myös jaksavat enemmän kuin muut, näin ei todellakaan ole. Koska herkkä kokee kaiken voimakkaammin ja nappaa tunteita myös ympäristöstään, hän tarvitsee joka päivä ärsykkeettömän hengähdyshetken. Myös yhteys luontoon tai omaan hengitykseensä voi Bowellanin mukaan auttaa kiireen ja stressin aiheuttamaan väsymykseen.Ylikuormitus on Bowellanin mukaan kaikkein vahingollisinta juuri herkille, sillä he eivät usein arvosta itseään tarpeeksi tai tunnista omia rajojaan, vaan vaativat itseltään täydellistä suoriutumista aivan liian monissa asioissa.

Herkkä ihminen pyrkii myös helposti miellyttämään kaikkia, mikä johtaa usein riittämättömyyden tunteeseen. Se, että hyväksyy itsensä, tekee elämästä kauniimman - silloin myös jatkuva suoriutumisen tarve häviää ja epäonnistumisia on helpompi hyväksyä. Bowellanin mukaan herkät ovat luontaisesti lahjakkaita siinä, että he synnyttävät syvällisemmän yhteyden toisiin ihmisiin ja tekevät heidät nähdyiksi ja ymmärretyiksi. Tämän vuoksi herkät päätyvät usein ammatteihin, joissa voi ohjata tai palvella ihmisiä, sillä silloin he kokevat itsensä merkityksellisiksi.

Bowellan kuvailee myös sitä, kuinka paljon uskomuksemme ja käsityksemme itsestämme ja omasta arvostamme vaikuttavat elämäämme ja tyytyväisyyteemme. On tärkeää uskoa omiin mahdollisuuksiinsa ja oppia suhtautumaan elämään positiivisesti tai ainakin rakentavalla tavalla. Nyt en puhu ainoastaan herkistä, vaan ihan kaikista. Se, miten suhtaudumme itseemme vaikuttaa kuitenkin yllättävän paljon siihen, miten muut suhtautuvat meihin. Minusta Bowellan kiteyttää hienosti oikean asenteen virheettömyyteen: "Ihmisen kauneus ja kiehtovuus on hänen säröissään, eletyn elämän jättämissä jäljissä ja yksilöllisessä tavassa nähdä maailma ja suhtautua asioihin. Epätäydellisyys, rosoisuus ja haavoittuvuus ovat ihmisyyteen kuuluvia asioita, joita ei tarvitse hioa pois ollakseen hyvä ja riittävä. Itsensä hyväksymisen lahja on paras lahja, jonka voi itsellensä antaa."

- Marika

Kun mikään ei tunnu riittävän

Tänään ajattelin kirjoittaa teille vähän perfektionismista ja siitä, kuinka monet meistä joutuvat kerta toisensa jälkeen huomaamattaan täydellisyyden kierteeseen. Jos huomaat, että tavoittelet aina vain suurempia asioita ja tunnet itsesi riittämättömäksi, jos et saavuta unelmiasi tai pelkäät epäonnistuvasi ja jopa tunnet häpeää siitä, ettet ole kyennyt täyttämään omia vaatimuksiasi, suosittelen sinua lukemaan tämän tekstin. Perfektionismi ei todellakaan ole mikään sairaus, josta on paranuttava, vaan luonteenpiirre, jonka kanssa on opittava elämään.

Luulen, että perfektionistille kaikkein vaikeinta on ehkä oman kehonsa ja mielensä kuunteleminen ja ymmärtäminen, sillä perfektionistit ovat usein aivan liian tunnollisia ja kilttejä. Kun kaikki on aikataulutettua, on vaikeaa kuunnella omia tarpeitaan. Muiden tarpeet tulee kyllä tyydytetyiksi, mutta omat jäävät usein käsittelemättä. Toinen vaikea asia on priorisointi. Kun tavoittelee täydellisyyttä, kaikki on saatava huolella valmiiksi määräaikaan mennessä vaikka sitten oman itsensä ja hyvinvointinsa kustannuksella. Perfektionisti harvoin tuntee tarvetta olla itselleen armollinen. Usein hän yrittääkin kontrolloida kaikkea mahdollista, sillä se tuntuu turvalliselta. Mikään ei saa mennä pieleen eikä mitään saa tehdä väärin. Huomaatte varmaan, kuinka paljon tällainen ajattelumalli rajoittaa elämää.

Vaikka perfektionistit usein vaikuttavat menestyviltä ja hallituilta, he ovat harvoin niitä, jotka oikeasti kykenevät parempiin suorituksiin. Ainakaan silloin, jos oman luonteenpiirteen kanssa ei ole oppinut elämään. Se, että kaikessa on onnistuttava, on oikeastaan itsevihaa pahimmillaan, sillä perfektionisti, joka ei osaa antaa itselleen anteeksi, joutuu joka päivä ansaitsemaan arvonsa. Tämä johtaa pidemmän aikaa jatkuessaan lähes aina uupumukseen. Kukaan ei voi olla aina valmis, päämäärätietoinen tai edes onnellinen. Perfektionisteilla onkin usein todella huono itsetunto, ja omaa näkymättömyyden ja riittämättömyyden tunnetta pyritään tuomaan esille menestymisen ja onnistumisten kautta. Lopulta nekään eivät kuitenkaan tee perfektionistia onnelliseksi kuin vain hetkellisesti - ainahan voi tehdä enemmän, suoriutua paremmin ja olla parempi ihminen.

Siinä ei kuitenkaan ole mitään väärää, että on korkeita tavoitteita. Päinvastoin, unelmien tavoittelu auttaa kasvamaan niitä kohti ja hyväksymään elämän pienet epäonnistumiset. Voin luvata, että yksikään unelmansa saavuttanut ei ole säilynyt ehjänä perille eikä kenenkään matka tule koskaan olemaan mutkaton. Onkin äärimmäisen tärkeää, että perfektionisti hyväksyy keskeneräisyytensä. Se, että kukaan meistä ei koskaan ole missään täysin valmis, tekee elämästä mielenkiintoista ja jännittävää. Jokaisella on omia vahvuuksia, jotka on vain opittava näkemään. Jos olisimme jo valmiita ja saavuttaneet kaikki unelmamme, olisimme periaatteessa jo eläneet elämämme. Silloin tuntisimme olomme tyhjäksi. Lopulta kaikki se, mitä olemme, on keskeneräistä ja meistä kumpuava epätäydellisyys tekee meistä itseasiassa hyvin ainutlaatuisia yksilöitä.

Keskeneräisyyden lisäksi perfektionistin on opittava hyväksymään se, että elämästä ei välttämättä aina saa otetta, mutta ilmankin kontrollia voi selviytyä. On hyväksyttävä oma elämäntilanteensa, omat vaikeat tunteensa sekä omat epäonnistumisensa tai vaikka vuodet, jotka tuntuvat menneen ihan hukkaan. Ihmisen, joka tavoittelee täydellisyyttä, on vaikeaa hyväksyä mitään. Kaikki on muutettava tai tehtävä toisin, koska aina on jotain parannettavaa. Tämä on monelle hyvin vaikeaa, koska tällaisia tuntemuksia reunustaa usein häpeä, joka tiedostamattamme nakertaa itsearvostustamme sisimmässämme. Häpeä on vahva minätunne, joka kumpuaa riittämättömyydestä. Häpeää kokeva ajattelee, että hänessä itsessään on jotain pahasti vialla, syyllisyyttä kokeva tuntee tehneensä väärin. On huomattava, että näiden välillä on  suuri ero. Jokaiselle on tapahtunut asioita, joista ei tunne ylpeyttä tai joita ei välttämättä haluaisi kenenkään edes tietävän. Jokainen on jostain kohtaa rikki, mutta on muistettava, että jokainen on myös korjattavissa.

Nyt kaikki täydellisyyden tavoittelijat varmaan ajattelevat, että miten sitten voisi tulla niin ehjäksi, että ei enää tarvitsisi tuntea häpeää. En usko, että mitenkään. Häpeän voi kuitenkin siirtää omasta minuudestaan ja identiteetistään irralliseksi tunteeksi, ja se tapahtuu ainoastaan itsensä rakastamisella ja hyväksymisellä. Ei suorittamisella, unelmien toteuttamisella tai varallisuudella. On opittava antamaan itselleen anteeksi ja annettava itselleen lupa olla keskeneräinen ja epätäydellinen, mutta silti rakkauden arvoinen. Tämä on ehkä kaikkein vaikein matka, jonka olen elämässäni kokenut - enkä todellakaan ole vielä perillä. On vaikeaa opetella olemaan sinut itsensä kanssa, jos on koko elämänsä joutunut ansaitsemaan oman arvonsa ihmisenä. Kannustan kuitenkin jokaista lähtemään tälle matkalle, koska se, että oppii viettämään aikaa itsensä kanssa, tulee auttamaan elämässä selviytymisessä - paljon.

Toinen asia, mikä on perfektionisteille vaikeaa, on kontrollista luopuminen. Kannustan jokaista menemään tahallaan sellaisiin tilanteisiin, joissa tuntee itsensä avuttomaksi ja epävarmaksi. Se voi olla esiintyminen, vuorovaikutustilanteet, koulutus, ihan mitä vaan. Niissä tilanteissa oppii tuntemaan oman keskeneräisyytensä ja arvostamaan omaa kykyään selviytyä. Se, että voittaa pelkonsa, kasvattaa myös ihmisenä ja vie meitä aina kohti unelmiamme. Se auttaa myös kuuntelemaan ja hyväksymään omia tarpeitamme. On vaikeaa tehdä itselleen hyvää ja palkita itseään asioista, jotka ovat jääneet pelkäksi yrittämiseksi ja haaveiluksi, etenkin, jos muut näkevät meidät epäonnistujina. On kuitenkin tärkeää tiedostaa oma arvonsa ihmisenä ja se, että kaikkia ei voi miellyttää eikä kaikkea voi saavuttaa. Mutta ehkä juuri se tekee elämästä kiehtovan ja mahdollisuuksia täynnä olevan paikan, jossa jokaisen vahvuuksille on tilaa.

Niin, olkaa armollisia itsellenne, haastakaa itseänne ja seuratkaa sydäntänne. Siinä on ehkä tämän postauksen sanoma pähkinänkuoressa. Ja ihanaa, rentouttavaa pääsiäislomaa kaikille - nauttikaa auringosta!

- Marika

Taidon käsite tanssissa

Ajattelin kertoa teille myös vähän taidon käsitteestä. Meille tuli tanssilinjalla viime jaksossa tehtäväksi kirjoittaa esseetyyppistä oppimispäiväkirjaa taidon käsitteestä ja minähän taas innostuin ja tein monen sivun mittaisen pohdinnan aiheesta. Taito on lopulta todella kiehtova asia, jonka jokainen ehkä mieltää hieman eri tavoin. Tänään ajattelin puhua taidosta etenkin tanssissa, sillä vaikka kaikessa muussakin voi olla taitava, tanssin kaltaisessa taiteessa taitoa on kuitenkin vaikeampi arvioida tai määritellä kuin vaikka yleisurheilussa. En halua sanoa, että toiset olisi mitenkään taitavampia tai määritellä minkäänlaisia kriteerejä taitavalle ihmiselle, mutta haluan kertoa teille, mistä taito mielestäni alkaa ja miten sitä voi kehittää.

Päädyin muutama kuukausi sitten lopputulokseen, että taito lähtee pysähtymisestä ja itsetuntemuksesta. Vasta sen jälkeen tulee sisäinen motivaatio ja harjoitteleminen sekä omien tavotteiden asettaminen. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia lähteä treenaamaan - en ole ikinä pois yhtään mistään. Jaksan myös harjoitella ahkerasti minulle vaikeita asioita. Se ei siis ole koskaan ollut este kehittymiselleni tanssissa. Vaikeaa minulle on ollut pysähtyminen. En ole koskaan oikein oppinut kuuntelemaan itseäni ja joskus minua jopa pelotti oman itseni etsiminen. Noin kolme vuotta sitten minä kuitenkin uskalsin pysähtyä, sillä se oli edellytys kehittymiselleni tanssijana. Voin sanoa, että tämä pysähtyminen muutti maailmani täysin. Jopa niin paljon, että uskon, että pisin matkani, jonka olen koskaan kulkenut, on ollut matkani tanssijana.

Haluan nyt selventää teille yhden asian: määrittelen pysähtymisen omien tarpeiden tiedostamiseksi ja oman tavoitteen asettamiseksi niin, että se edellyttää myös kehittymisen ihmisenä. On tunnistettava ero sen välillä, kuinka pitkä matka on sen välillä, mitä minulla jo on ja millainen minä haluaisin olla. Tässä vaiheessa perfektionisti asettaa usein aivan liian korkean tavoitteen eikä siten ehkä koskaan kunnolla löydä itseään. Voin kokemuksesta kertoa että täydellisyys on oikeastaan taidon vastakohta.Täydellisyyteen pyrkivä yksilö ei osaa pysähtyä eikä hänellä ole aikaa tai voimavaroja oppia tuntemaan itseään, vaan hän alkaa heti unelmoida ja asettaa korkeita tavoitteita tietämättä usein, mitä onnellisuus on tai mikä edes on hänen oma unelmansa. Usein juuri nämä ihmiset uupuvat matkallaan kohti täydellisyyttä. Ovatko he sitten koskaan täydellisiä, tai yhtään parempia kuin kukaan toinen? Eivät.

Tällä kertaa en kuitenkaan tehnyt sitä virhettä. Kun uskalsin pysähtyä, minusta tuli paljon rohkeampi enkä enää välittänytkään siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Pysähtyminen sai minut unelmoimaan ja minussa heräsi valtava halu toteuttaa itseäni ja oppia mahdollisimman paljon uutta. Samalla minussa heräsi suunnaton sisäinen motivaatio kehittyä tanssissa yhä paremmaksi. Maailma muutti muotoaan: mikään ei enää ollutkaan mahdotonta, vaan jännittävää ja epävarmaa, mutta se oli parempi.

Pysähtymisen jälkeen tärkeää on mielestäni itsetuntemus. On opittava tuntemaan omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja uskallettava lähteä kehittämään myös niitä kaikkein heikoimpia puolia. On ikään kuin asettetava itsensä näkyville ja alttiiksi kaikelle sille, mitä voisi tapahtua. Jos et ole koskaan uskaltanut esiintyä, mene ja tee se. Aloita vaikka menemällä eturiviin, vaikket osaisikaan kaikkea täydellisesti. On uskallettava olla haavoittuva ja tehtävä myös niitä kaikkein epämiellyttävimpiä asioita. Itsetuntemus onkin pitkälle epämukavuusalueelle asettumista ja omien rajojen etsimistä. Se, että tuntee itsensä, on kuitenkin pohja oppimiselle ja näin myös kaikelle osaamiselle ja kehittymiselle.

Pelkkä itsetuntemus ei kuitenkaan riitä kehittymiseen, vaan taito itsessään on suuren työn takana. On oltava päättäväinen ja jaksettava työstää itseään, vaikka kehitys ei aina näkyisikään. Koskaan ei saa luovuttaa, ainakin niin olen hokenut itselleni jo monta vuotta. Kehittyminen ei koskaan ole helppoa ja se on hyväksyttävä - eikä kehitystä aina edes tapahdu ja sekin on vain hyväksyttävä. On kuitenkin tärkeää pitää koko ajan mielessä se, miksi haluaa kehittyä ja mihin elämässä pyrkii. On hienoa nähdä, kuinka osa on löytänyt täysin oman tyylinsä tanssia ja luoda uutta. Luulen, että tämä onkin eräs taitavuuden tärkeimmistä kriteereistä. Se, että vie eteenpäin jotain omaa ja jaksaa etsiä itsestään uusia puolia on äärimmäisen ihailtavaa. Sellaiset ihmiset myös kehittyvät nopeammin ja uskovat itseensä lujemmin. On siis muistettava, että matka on aina tärkeämpi kuin tulos.

Olen viettänyt näinä vuosina tämän pysähtymisen jälkeen moninkertaisen määrän tunteja tanssimassa. Kriittinen palaute on aina saanut minut yrittämään lisää ja tekemään yhä enemmän ja paremmin. Olen myös viettänyt paljon aikaa pohtien maailmaa ja sitä, mitä oikeasti haluan tehdä ja luulen, että se on tukenut prosessiani tanssijana aivan valtavasti. En tarkoita, että kenenkään tulisi määritellä itseään ihmisenä, vaan että jokainen uskaltaisi antaa aikaa omille ajatuksilleen. Kiire ja stressi ovatkin itsetuntemuksen pahimpia vihollisia ja voivat näin haitata myös oppimista ja kehittymistä monissa asioissa, sillä ilman aikaa mitään ei oikeasti tapahdu. Kukaan meistä ei ole huomenna yhtäkkiä maailmanmestari, jolla on miljoona ideaa ja kyky toteuttaa näitä ideoita, enkä usko, että siihen kannattaa edes pyrkiä. Olennaista on löytää itsestään sisäinen palo uuden oppimiseen - sillä pääsee jo todella pitkälle.

On muistettava myös, että näkemys taidosta on aina subjektiivista ja näin myös tiedostettava, että esimerkiksi kilpailujen tuomariston mielipiteet pohjautuvat aina vain yhteen näkemykseen siitä, millainen on taitava ihminen. Jokainen ei ehkä näe, että olet löytänyt oman juttusi, mutta sillä ei ole mitään väliä. Taito on pitkälle myös kykyä olla onnellinen ja nauttia siitä mitä tekee. Ollaksesi taitava sinun ei siis suinkaan tarvitse olla suomenmestari tai millään tavalla huippuluokkaa - riittää, että olet ylittänyt itsesi ja omat odotuksesi. Taito on prosessi, ja myös meidän kehomme on tietynlainen prosessi. Jokainen meistä kehittyy jatkuvasti ja meillä jokaisella on aivan valtavan suuri kapasiteetti omaksua asioita. Taito on kykyä omaksua niitä asioita, joista hyötyy juuri tällä hetkellä ja kykyä tehdä niistä jotain uutta ja omaa. Olen varma, että jokaisella meistä on mahdollisuus kehittyä huipputaitajiksi ihan missä tahansa, jos olemme tarpeeksi rohkeita pysähtymään ja näkemään maailman mahdollisuutena, jonka sisällä voimme toteuttaa unelmamme. On valtavan suuri voimavara, että voi jatkuvasti kehittyä. Ajatelkaa, kuinka tylsää olisi, jos osaisi aina valmiiksi kaiken!

Saa antaa palautetta ja olla eri mieltä, mutta tässä nyt oli yksi mielipide siitä, mitä taito oikeastaan on. Toivottavasti saitte jotain uutta!

- Marika