Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa hyväksytyksi
tulemisesta, riittämättömyydestä ja pelostamme näyttää omaa
keskeneräisyyttämme. Tähän postaukseen mahtui paljon asiaa, tärkeää ja
syvällistä asiaa, joten luethan sen ajatuksella ja suurella sydämellä <3
Halumme tulla hyväksytyiksi omina itsenämme on
suuri. Se on perustarve, jonka toteutumisen eteen teemme mitä tahansa. Pelko
siitä, että tulee torjutuksi, alkaa helposti rajoittamaan elämää. On
luonnollista hakea yhteyttä ja kuuluvuuden tunnetta, mutta elämä ei saisi
rajoittua toisten miellyttämiseen ja omien tarpeiden huomiotta jättämiseen. Se,
että tuntee olevansa erilainen kuin muut tai jollain tavalla vääränlainen, on
täysin normaalia ja jopa tärkeä vaihe oman identiteetin löytämisessä. Yhteys on
ihanaa, mutta sen kanssa on oltava kärsivällinen. Jokainen löytää kyllä oman
paikkansa.
Jokainen tietää tunteen siitä, ettei kelpaa omana
itsenään, ettei ole tarpeeksi hyvä. Tunne riittämättömyydestä kuuluu ajoittain
elämään, mutta sen ääntä ei saisi alkaa uskomaan. Tämä on erityisen vaikeaa
niille, joilla ei ole juurikaan ystäviä. Jokaisessa meissä on kuitenkin aivan
valtavan paljon potentiaalia ja mahdollisuuksia toteuttaa unelmia ja muuttaa
maailmaa – jokaista tarvitaan. On aivan valtavan surullista, jos joudumme koko
elämämme taistelemaan pienenpienen kuplan sisällä, jonka olemme aivan itse
rakentaneet. Riittämättömyys rajoittaa elämää ja se syö elämältä sisältöä,
etenkin kaikkea kaunista ja ihanaa. Sinua tarvitaan – sinä riität. Luulen, että
riittämättömyyteen liittyy lähes aina huono itsetunto, jonkinasteinen masennus ja
epäonnistumisten pelko. Riittämättömyyttä kokeva ei uskalla ylittää omia
rajojaan, koska hän ei luota siihen, että maailma kantaa. Hän ei luota, että
kukaan ottaa vastaan jos putoaa.
Evolutiivisesti hylätyksi tulemisen pelko on ollut
hyvin tärkeä. Yksikään lapsi ei voi kasvaa ilman rakkautta ja huolenpitoa.
Lapset pitävät kyllä luonnostaan huolen siitä, että he saavat huomiota. Se on
ihan tervettä – ihminen on tarvitseva eikä kukaan kykenisi selviytymään
elämästä yksin. Myöhemmin liiallinen hylätyksi tulemisen pelko voi ilmetä
esimerkiksi liiallisena takertumisena toisiin tai ehdottomana riippuvuutena ja
toisten jatkuvana tarvitsemisena. Toisaalta joku saattaa kokea pelon niin
voimakkaana, että eristäytyy toisista kokonaan, niin että hylätyksi tuleminen
ei tuntuisi yhtä voimakkaalta.
Hyväksytyksi tulemisen vaikeuteen liittyy aina
itseluottamuksen ja rohkeuden puute – se, ettei usko omiin mahdollisuuksiinsa
kehittyä ihmisenä. Ainoa tie kasvuun on aina astuminen omalle
epämukavuusalueelle, se, että uskaltaa elää välillä omien rajojensa
ulkopuolella. Rohkeus onkin aina haavoittuvuuden paljastamista. Rohkeus on
sitä, että uskaltaa asettaa itselleen näkyville, vaikka välillä sattuu. Rohkeus
ei tarkoita sitä, ettei saisi pelätä, vaan sitä, ettei anna pelon rajoittaa
elämää. Oma haavoittuvuus tulee tiedostaa ja sitä on opittava rakastamaan. Moni
peittää oman haavoittuvuutensa, sillä siihen liittyy usein häpeä. Vaikka meillä
jokaisella on luonnostaan tarve tulla nähdyiksi, kuulluiksi ja ymmärretyiksi
omina itsenämme, siihen liittyy aina torjutuksi tulemisen pelko. Ja torjutuksi
tulemiseen liittyy aina häpeä. Häpeä on luonnollinen osa ihmistä, sillä
jokainen tekee virheitä ja jokainen on epätäydellinen ja keskeneräinen. Itsensä
ja oman elämänsä hyväksyminen onkin äärimmäisen tärkeää, sillä silloin olemme
sinut myös niiden kaikkein vaikeimpien kokemustemme kanssa, niiden, joissa on
syntynyt kaikkein suurin häpeä, epäluottamus ja epäonnistumisten pelko.
Sisimmässämme sijaitsee kaikki herkkä ja
haavoittuva: siellä on häpeää, syyllisyyttä ja tarvitsevuutta, mutta myös
luovuutta, rohkeutta ja kykyä aitoon onnellisuuteen. Kaikki eivät halua näyttää
herkkää sisimpäänsä, vaan rakentavat sen ympärille suojamuureja. Itse asiassa
suurin osa meistä rakentaa jonkinlaisen suojan omalle sisimmälle. Jos kuoressa
on liian monta kerrosta, kadotamme kuitenkin myös luovuutemme, kyvyn aitoon
onnellisuuteen ja hetkessä elämiseen. Suojautumiskeinot ovat tärkeitä, mutta ne
eivät ole se, minkä kautta elämme elämäämme. Sen, että elää elämää ainoastaan
kuorensa kautta, tunnistaa elämän suorittamisesta. Silloin ei enää osaa nauttia
elämän pienistä asioista, vaan kaikki menettää merkityksensä. Silloin mikään ei
oikein tunnu miltään. Omia suojamuurejaan voi kuitenkin oppia arvostamaan ja
niitä voi oppia tulkitsemaan, mutta niiden varaan ei kannata yrittää rakentaa
omaa elämää.
Haavoittuvuuteen liittyy aina kokemus vaillejäämisestä.
On tärkeää tunnistaa, missä olemme jääneet vaille ja mitä olisimme kenties
tarvinneet. Jos ei lapsuudessa ole tullut rakastetuksi tai jos on joutunut
viettämään liikaa aikaa yksin, syntyy tyhjiö, jota pyritään täyttämään
ulkoisilla asioilla: kauniilla laukulla, uudella autolla, menestyksellä. Lähes
jokaisella on sisimmässään tyhjiä kohtia, joita pyrimme täyttämään monin eri
keinoin. Se ei välttämättä ole yksinäisyys, vaan monella vaikka turvattomuuden
tunne, riittämättömyys tai vaikka joku sairaus. Tyhjyys tuo epävarmuutta ja
aiheuttaa helposti pelkoa siitä, keitä olemme ja mihin riitämme. Näin rohkeus
on mielestäni myös tuon tyhjyyden huomaamista ja sen hyväksymistä osaksi omaa
itseä. Jokainen meistä on jostain kohtaa rikki, mutta se ei tarkoita, ettemmekö
olisi tarpeeksi tai että haavat olisi ikuisia. Aina voi parantua – aina voi
kasvaa ihmisenä.
Rohkeus onkin pitkälti sitä, että uskaltaa olla
rikki ja rosoinen, sitä, ettei teeskentele. Rohkeus on aitoutta, kykyä elää
hetkessä ja uskaltaa antaa elämän viedä. Toiselle rohkeus voi olla
irtipäästämistä, toiselle lähestymistä. Jokaisella meistä on tarve saada
tunnustusta siitä, keitä me olemme ja siitä, missä onnistumme. Rohkeus voi olla
sitä, että huomaa itsensä, kiittää itseään, pyytää itseltään anteeksi. Rohkeus
voi olla omien voimavarojen tunnistamista tai uskallusta lähteä kohti uutta.
Se, että astuu omalle epämukavuusalueelleen, on aina rohkeutta – ja se on
luonnollisesti meille kaikille eri asia. Toiselle rohkeutta voi olla
lepääminen, toiselle uuden harrastuksen kokeileminen. Opi olemaan oma ystäväsi
ja kunnioittamaan omia tarpeitasi ja haavojasi. Ne ovat kauniita – anna niiden
näkyä.
Sisimmästään vahva ihminen on aito, rohkea ja
keskeneräinen. Ulkoisesti kaikkein vahvimmilla on yleensä kaikkein herkin ja
haavoittuvaisin sielu, sillä he ovat luoneet niin monta suojakerrosta
sisimpänsä ympärille, että kukaan ei voisi aidosti koskettaa sitä. Rohkeuden ja
haavoittuvuuden tiukka side on mielestäni siinä, että pelkäämme tulevamme
tuomituiksi omasta tarvitsevuudestamme. Aidosti rohkean ihmisen ei tarvitse
kelvata muille tai pelätä tulevansa torjutuksi omana itsenään. Usein emme edes
tiedä kenelle yritämme kelvata – joku meissä itsessämme tuntuu vain väärältä ja
vieraalta. Saatamme reagoida vahvasti johonkin tai jättäytyä pois jostain, mitä
olemme ennen rakastaneet. Tällöin olemme löytäneet suojakuoremme. Kuoren murtaminen
on kuitenkin vaikeaa ja siihen vaaditaan aikaa ja kärsivällisyyttä.
Niin, torjutuksi tulemisen pelko kietoutuu lähes
kaikkeen tekemisemme tai tekemättä jättämiseemme. Se on ehkä kaikkein
inhimillisin ja laaja-alaisin pelko, joka ihmisellä on. Ja juuri siellä syntyy
riittämättömyys, suojamuurit ja tyhjyys. Niitä ei voi poistaa tai korjata.
Koska olemme ihmisiä, meitä ei voi paikata liimalla ja toivoa, että pysymme
kasassa. Ihmisyyteen kuuluu epätäydellisyys ja rikkinäisyys. Jokaisella meistä
on haavoja ja kipeitä kohtia, joiden tuominen esille pelottaa eniten. Ne ovat
kuitenkin osa meitä, ja ne on tärkeä tiedostaa ja sanoa ääneen jollekin, vaikka
toinen ei heti ymmärtäisi tai reagoisi toivomallamme tavalla. Voi olla, että
syntyykin yhteys, joka jatkuu läpi elämän. On parempi olla rohkeasti oma
itsensä kuin ahtautua pienien raamien sisälle. Jokainen löytää ihan varmasti
paikkansa maailmassa ja tulee hyväksytyksi juuri omanlaisenaan. Muistathan
siis, että sinua tarvitaan, sinä riität ja kaikki maailman ovet ovat avoinna
juuri sinulle!
- Marika
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti