Onko koskaan pakko pysähtyä?

Pitkästä aikaa kirjoittelen taas tänne. Tämä postaus ei ole vain niille, jotka tietävät olevansa taipuvaisia suorittamiseen, vaan kaikille niille, joita joskus väsyttää ja jotka joskus tuntevat olevansa loppu jo ennnen kuin mikään on alkanutkaan. Ajattelin kesän alussa, että tänä kesänä kirjoitan varmasti paljon, kun on niin pitkä loma ja paljon aikaa. Lupasin itse asiassa itselleni, että kirjoittaisin kokonaisen kirjan, mutta olen kirjoittanut ainoastaan muutaman sivun... Tänä kesänä en ole oikeasti saanut mitään järkevää aikaiseksi, keskittymiskyky ja muisti on ollut nollassa, ja mieli on harhaillut jossain ihan muualla, vaikka olen kyllä tehnyt fyysisesti tosi paljon kaikkea. Saimme pari kuukautta sitten ihanan uuden perheenjäsenen, Poun, joka on sopeutunut tosi hyvin perheeseemme ja rakastaa meitä valtavasti. Jännitin vähän, miten se tulee suhtautumaan, kun lähdin Kuopioon. Kyllähän sille ikävä tuli, mutta kaikkeen tottuu. Minua odotti täällä Kuopiossa ihana yksiö ydinkeskustassa ja unelmaopiskelupaikka - en malta odottaa! Itse asiassa olen koko kesän odottanut vähän liiankin paljon koulun alkua, mikä on tehnyt hetkessä elämisestä vieläkin vaikeampaa.

Ajattelin kesän alussa, että tänä kesänä opettelen päästämään irti, ihan vain olemaan. Olemisen taito olikin haastavampaa kuin olisin ajatellut ja viime vuodesta palautumiseen meni sen tavanomaisen parin viikon sijaan koko kesä. Kirjoitukset vei kaikki voimat, vaikka tein niiden jälkeen paljon kaikkea muuta, mukavia asioita. Mutta koska tein edelleen paljon kaikkea, en pystynyt kunnolla palautumaan. Tanssin paljon, urheilin, vietin aikaa perheeni kanssa. Kirjoittamaan en kuitenkaan ole kunnolla pystynyt pariin kuukauteen, mikä on tosi harmillista. Loppukesästä olen myös pystynyt keskittymään lukemiseen, etenkin hyviin ja koukuttaviin romaaneihin. Tykkään lukea tositarinoita, joskus hyvin karujakin, sekä filosofisia tai psykologisia pohtivia kirjoja. Luen paljon myös ruotsiksi ja englanniksi, vaikka kirjoitukset ovatkin jo ohi. En kuitenkaan lukenut alkukesästä paljon mitään - aivot eivät vaan yksinkertaisesti vastaanottaneet mitään. Oppikirjoja en ole pystynyt vieläkään uudelleen avaamaan. Luin hetken aikaa jotain artikkelia muistista, mutta stressimittarit nousi heti pilviin enkä muistanut lukemaani enää hetken päästä lainkaan. Aivot eivät vain yksinkertaisesti olleet vielä valmiit.

Niin, palautuminen on tärkeää ja se vie aikaa. Ainakin silloin, jos on jatkuvasti ylittänyt voimavaransa. Eikä sitä välttämättä huomaa ennen kuin on oikeasti aika loppu. Vastaus kysymykseen, onko myös suorittajan joskus pakko pysähtyä, on kyllä. Yritin melkein koko kesän suorittaa kesää, yritin olla lomasuoriutuja, joka tekee ja näkee mahdollisimman paljon. Kuulostaa järjettömältä, mutta niin mielemme toimii. Jos olemme ohjelmoineet sen vuosiksi suorittamiseen, on vaikeaa luopua vanhoista tavoista ja antaa elämän vain viedä eteenpäin omalla painollaan. Huomaan, että tarve kontrolliin on edelleen suuri. Tykkään siitä, että tiedän, mitä huomenna tapahtuu, mieluiten tarkkana aikatauluna. Olen jo pitkään vältellyt tyhjiä aikoja, jolloin ei oikeastaan ole mitään tekemistä, vaikka juuri ne ovat meille elintärkeitä. Uskokaa minua, niitä hetkiä kannattaa oppia arvostamaan ennen kuin niitä alkaa pelkäämään. En tiedä, kuvaako pelko tyhjyyden olotilaa tarpeeksi hyvin. Tyhjyyttä kuvaa ehkä eniten ahdistus. Mutta tyhjyys kuuluu elämään, tyhjyys on tärkeä välivaihe uuden ja vanhan välillä. Ilman tyhjyyttä muutosta ei koskaan tapahdu. Ja muutos on oikeastaan ainoa asia, jonka kautta voimme kehittyä.

Tämä kesä on siis tavallaan ollut todella tyhjä, mutta silti täynnä elämää, uusia paikkoja, uusia retkiä ja kokemuksia. On harmi, että niistä nauttimiseen on mennyt vielä paljon voimavaroja. Välillä minun täytyy oikein keskittyä hetkessä elämiseen, laittaa vaikka silmät kiinni ja antaa kiitollisuuden tunteen tulla. Muistan, että nuorempana se ei ollut ollenkaan vaikeaa. On kahdenlaisia ihmisiä, niitä, jotka oikeasti elävät elämää ja niitä, jotka suorittavat elämää. Kun suorittaa elämäänsä tarpeeksi pitkään, alkaa nähdä itsensä ulkopuolisena itsestään (kuulostaa tyhmältä, mutta kaikki tämän kokeneet tietävät kyllä mitä tarkoitan). Silloin suuri osa elämyksistä menee ohi, koska ei itse tunne olevansa niiden sisällä. Aika kuluu ja paikat vaihtuu, mutta tunne pysyy samana. Sitten aina välillä saa taas elämästä otteen ja kaikki onkin hyvin. Nyt toivon, että olisin osannut elää kesällä enemmän. Siis oikeasti elää. Koska elämisen ja olemassaolon välillä on huomattava ero.

Toinen asia, mikä minua kesällä välillä harmitti, oli väsymys. Välillä tunsin itseni aivan järkyttävän väsyneeksi, vaikken ollut tehnyt yhtään mitään. Tai ainakaan mitään aivotoimintaa vaativaa, koska paikallani en pysy päivääkään. En tiedä mistä tämä väsymys kumpusi, mutta välillä se lamaannutti ihan täysin. Saatoin jäädä tunniksi tuijottamaan liikkumatonta seinää, vaikka piti kirjoittaa jotain uutta ja syvällistä. Luovuus on ollut ihan hukassa, vaikka nyt sille olisi vihdoin ollut tilaa ja aikaa. Jo monta vuotta olen stressannut kamalasti, lukenut lakkaamatta, treenannut ja tehnyt miljoona asiaa yhden vuorokauden sisällä, ja nyt en saa edes yhtä lausetta paperille. Tuntuu säälittävältä. Ehkä huomenna on taas luovempi fiilis, mietin joka päivä, mutta sitä päivää ei koskaan tullut.

Tänä kesänä keho ja mieli kaipasi siis oikeasti pysähtymistä. Sitä, että kuuntelee tänään, mitä minä oikeasti haluan tehdä, ei sitä, mitä aikataulu käskee tekemään. Meni monta kuukautta, ennen kuin opin jollain tavalla reagoimaan siihen - en osannut vastata tähän yhtäkkiseen vapauteen. Kirjoitusten jälkeen tunsin olevani syvästi helpottunut, mutta tunsin myös suunnatonta tyhjyyttä. Minulla on aina ollut kova tarve olla hyödyllinen ja kokea merkityksellisyyttä ja luulen, että sen puuttuminen oli samalla kova isku. Toisaalta on ollut aivan ihanaa tehdä mitä vaan milloin vaan, mutta tavallaan kiireessä on jotain hyvin koukuttavaa. Ehkä se, että silloin ei tarvitse ajatella mitään muuta. Keskittyä vain seuraavaan hetkeen.

Nyt pääsenkin asiani syvimpään ytimeen. Meidät on ohjelmoitu keskittymään aina seuraavaan hetkeen. On kuin tätä päivää ei edes olisi. On huominen, jota pitää miettiä, on seuraava tunti, on seuraava viikko. Opetamme itsemme nopeasti odottamaan jotakin, ja jossain vaiheessa emme enää tiedäkään, mitä elämältä odotamme. Etsimme onnellisuutta ulkopuolelta tulevista asioista unohtaen, että onnellisuus kumpuaa aina sisimmästä, intohimosta, luovuudesta, kiitollisuudesta. Toisin kuin väitetään, suklaa ei siis tuo onnellisuutta, eikä myöskään raha tai omaisuus tai hienot uudet vaatteet. Ne toimivat aivan niin kuin huumeet - antavat meille pienen hetken mielihyvää, koska emme osaa etsiä sitä hetkestä, jossa elämme. Jos pysähdyt oikein miettimään, niin eikös ohikulkevan lapsen hymy ollutkin aika kaunis? Eikö lemmikin silittäminen tuntunutkin tänään aivan erityisen ihanalta? Asioiden, joita emme edes huomaa, kuuluisi saada meidät onnellisiksi. Mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä vahvemmin uskon, että onnellisuus on hetkessä elämistä. Sitä, että kokee tässä päivässä ja tässä hetkessä sellaista merkityksellisyyttä ja ohimenevää kiitollisuutta, että haluaa jatkaa elämää ihan vain sen tavallisuuden vuoksi.

Kesällä tapahtui kyllä paljon kaikkea ihanaa. Muistot muuttuvat vain kultaisemmiksi ajan kanssa (ainakin suorittajille), ja niistä tulee lopulta tärkeä osa identiteettiämme. Etenkin mieli kaipasi tänä kesänä paljon palautumista, aivan liian paljon. Kirjoitukset on tärkeät, mutta ei tärkeämmät kuin terveys. Älkää antako itsenne palaa loppuun, edes osittain tai pienimuotoisesti, koska se ei yksinkertaisesti ole sen arvoista. Kun katson taaksepäin, niin näin ihan liian paljon vaivaa laudaturien eteen. Vähemmälläkin olisi varmasti pärjännyt, ja stressitaso olisi saanut olla paljon matalampi. Kirjoitukset eivät määritä elämää, ihan varmasti - kenenkään elämää. On hyvä, että on tavoitteita, mutta on vähitntään yhtä tärkeää oppia olemaan armollinen itselleen. Kehomme ja mielemme eivät jaksa mitä vain. Mitä useammin pysähtyy, sitä enemmän saa elämästä irti. Jos ei pysähdy, mieli ja ne miljoonat ajatukset jotka risteilevät sisällämme, eivät yksinkertaisesti pysy mukana eikä kehitystä tapahdu. Arvostakaa tätä hetkeä ja sitä mitä teillä on juuri nyt. Se ei ole helppoa, mutta sitä kohti on hyvä kulkea <3

- Marika