En ole kirjoittanut tänne taas ikuisuuteen. Ehkä siksi, että vaadin itseltäni liikaa, eikä mikään ole tuntunut riittävän hyvältä ajatukselta. Ehkä siksi, ettäon ollut kiire (mikä on lähes aina erittäin hyvä tekosyy), mutta ehkä eniten siksi, että olen taas ajautunut riittämättömyyden tunteen uhriksi. Milloin tulee hetki, että voi oikeasti sanoa itselleen, että kyllä minä kelpaan? Ei varmaan koskaan. Ellei me itse päätetä niin. Eikä riitä, että niin päättää kerran. On päätettävä monta kertaa. On opittava olemaan itsensä puolella silloinkin kun ei ainakaan yhtään tunnu siltä.
Me eletään vertailun värittämässä maailmassa. Huomaan sen siinä, miten oppilaat vertaavat suoritustaan minuun. Silloin muistutan lempeästi, että jokainen on kaunis ja että tanssi on estetiikan ylittävä ilon muoto, jossa jokainen saa liikkua omista lähtökohdistaan käsin. Huomaan sen siinä, miten sosiaalisen median yleisin vastaan tuleva kommentti alkaa "Olisinpa minäkin yhtä..." Huomaan sen omassa ajattelussani: "Voi kunpa minäkin..." välillä ajattelen niin huomaamattani, välillä tiedostamatta. Välillä se johtaa toimintaan, välillä ei. Ja siis vertailuhan voi olla ihan hurjan suuri voimavara. Parhaimmillaan se on ihailua, joka ohjaa kasvua omien unelmien suuntaan. Mutta se voi myös tukehduttaa jotain persoonallista, aitoa ja kauniilla tavalla säröistä. Ei täydellisyys ole lopulta ollenkaan tavoiteltava asia, koska yleensä me ihastutaan toisissa ihmisissä juuri epätäydellisyyksiin ja niihin hassuihin pikku juttuihin, jotka erottaa ihmiset toisistaan. Vertailu tulee aina olemaan läsnä jokaisen elämässä, mutta tärkeää on tunnistaa omat vahvuudet ja keskittyä omiin unelmiin toisten unelmien toteuttamisen sijaan.
Rakas, tuttu ystävämme häpeä ohjaa aika paljon ajatteluamme usein tässäkin. Jos meidän vahvuudet eivät kohtaa ihailemaamme minää, niin koemme yleensä itsestämme jonkinlaista häpeää, emmekä ainakaan uskalla olla tai tehdä sitä mitä toivoisimme voivamme. Minulle somen tekeminen oli joskus iso kynnys. Asia, jota halusin, mutta jota en vain uskaltanut tehdä. Nykyään postaan päivittäin ja ajattelen, että katsokoon ketä kiinnostaa. Eniten sydäntä lämmittää viestit, joissa joku kertoo oman tarinansa ja kiittää minua avoimuudestani, tai joissa kerrotaan miten paljon he saavat irti sisällöstäni ja ajatuksistani. Se on tuntunut merkitykselliseltä. Eikä se oikeastaan vaatinut kuin rohkeuden aloittaa. Sama on ollut tanssin opettamisessa. Olin aluksi kauhuissani siitä, että kuka minusta nyt voisi pitää. Mutta olenkin saanut tosi monelta ryhmältä niin kannustavaa ja rohkaisevaa palautetta, että olen vaan jatkanut opettamista eri paikoissa ja kehittynyt siinä. Myös ammattilaistuntien ohjaaminen oli ideana aika jännittävä, mutta kun tilanteeseen laittoi itsensä kerran, niin ei siinä ollutkaan mitään kummallista. Olen kuullut monelta, että olenpa rohkea. Ehkä niin. Tai sitten olen vaan pikkuhiljaa lakannut välittämättä siitä ajatuksesta, että olen huonompi kuin muut. Koska olen aina jossain huonompi kuin joku toinen. Ja lähtökohtaisesti uskon, että jokaiselta voi oppia jotain. Heiltäkin, jotka on vähän enemmän keskeneräisiä.
Luin tässä kirjoittaessani juuri tiktokista vasta lähetetyn kommentin: "Sun videot on monesti se päivän rauhoittavin hetki. Kiitos, kun jaat ajatuksiasi ja elämääsi ja tuot samalla iloa ja hyviä hetkiä muidenkin elämään". Välillä mietin että saakohan näistä kukaan mitään, kun nämähän ovat vain minun elämääni. Mutta. Ihmiset rakastaa ihmisyyttä. Sitä, että tuo aidosti kaikkia puoliaan esille. Ei kukaan samaistu täydellisyyteen, vaan siihen, että me sanoitetaan tai kerrotaan tai vaikka tanssitaan oman elämämme hetkiä. Joten haluan vaan kannustaa kaikkia teitä (se ei välttämättä ole somen tekeminen) mutta mikä vaan tuottaa itselle iloa ja tuntuu omalta ja oikealta, niin tehkää. Jokaisen jäljet mahtuu tähän maailmaan, ja jokaisella on lupa viedä juuri sen verran tilaa kuin tarvitsee. Se ei ole muilta pois.
Ehkä riittämättömyys on juuri sitä. Me luullaan että yksi; meidän täytyy mahtua johonkin tiettyyn ihmisyyden ideaaliin, jotta me voidaan näyttäytyä toisille, ja kaksi; me luullaan että me viedään muilta tilaa olemalla omia itsejämme. Kumpikaan ei ole totta. Kyllä, samankaltaisuus kiehtoo meitä lajina ja usein hakeudumme sellaiseen seuraan, jossa tulemme ymmärretyiksi. Mutta maailmassa on myös niin paljon ihmisiä, että vaikka jokainen olisi sellainen kuin on, kaikki löytäisivät samaistumispintoja jostain. En ehkä itse kuulu enemmistöön monessakaan asiassa, mutta sen sijaan olen saanut syvän yhteyden tosi moniin ihmisiin sillä, että olen ollut aidosti juuri sellainen kuin olen. Häpeä jahtaa meitä niin kauan kuin me yritetään olla jotain muuta kuin mitä me ollaan. Mutta koskaan ei tarvitse. Koskaan ei oikeasti tarvitse olla mitään muuta kuin on. Eikö ole aika vapauttava ajatus?
Joten tässä muutama vinkki siitä, mikä auttaa ainakin itseä paljon:
1. Älä päästä irti unelmista. Oli ne miten höpsöjä tahansa. Niiden toteutuminen tai toteutumattomuus ei kerro sun riittävyydestä tai riittämättömyydestä mitään. Ne kertoo ainoastaan sun taidosta luoda toivoa ja asettua itsesi puolelle.
2. Älä aseta aikarajoja. Tavoittele, mutta älä ota paineita. Kyllä, elämässä pitää mennä eteenpäin, muttei muiden tahtiin, vaan omaan tahtiin.
3. Nuku. Lepo tekee vertailusta positiivisempaa. Kun mieli on virkeä, niin se että joku toinen on parempi jossain on vaan yksi asia muiden joukossa, ei totuus sinusta.
4. Tee asioita joissa saat olla 100% oma itsesi. Vaikka vaan itsellesi. Oli se jakamista, tekemistä, ihan mitä tahansa.
5. Opettele puhumaan itsellesi kauniisti. On muuten aika vaikeaa, mutta ihan opeteltava asia (uskoisin niin). Kaikkea on helpompi tehdä kun on itsensä puolella.
Sellainen lyhyt kirjoitus tähän väliin tämän hetken ajatuksista - toivottavasti joku sai tästä jotain. Ja jos ei saanut, niin ainakin mulle itselleni tän sanoittaminen oli tässä hetkessä tärkeää.
Much love,
- Marika
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti