Kuinka minä koskaan kelpaan?

 En ole kirjoittanut tänne taas ikuisuuteen. Ehkä siksi, että vaadin itseltäni liikaa, eikä mikään ole tuntunut riittävän hyvältä ajatukselta. Ehkä siksi, ettäon ollut kiire (mikä on lähes aina erittäin hyvä tekosyy), mutta ehkä eniten siksi, että olen taas ajautunut riittämättömyyden tunteen uhriksi. Milloin tulee hetki, että voi oikeasti sanoa itselleen, että kyllä minä kelpaan? Ei varmaan koskaan. Ellei me itse päätetä niin. Eikä riitä, että niin päättää kerran. On päätettävä monta kertaa. On opittava olemaan itsensä puolella silloinkin kun ei ainakaan yhtään tunnu siltä. 

 

Me eletään vertailun värittämässä maailmassa. Huomaan sen siinä, miten oppilaat vertaavat suoritustaan minuun. Silloin muistutan lempeästi, että jokainen on kaunis ja että tanssi on estetiikan ylittävä ilon muoto, jossa jokainen saa liikkua omista lähtökohdistaan käsin. Huomaan sen siinä, miten sosiaalisen median yleisin vastaan tuleva kommentti alkaa "Olisinpa minäkin yhtä..." Huomaan sen omassa ajattelussani: "Voi kunpa minäkin..." välillä ajattelen niin huomaamattani, välillä tiedostamatta. Välillä se johtaa toimintaan, välillä ei. Ja siis vertailuhan voi olla ihan hurjan suuri voimavara. Parhaimmillaan se on ihailua, joka ohjaa kasvua omien unelmien suuntaan. Mutta se voi myös tukehduttaa jotain persoonallista, aitoa ja kauniilla tavalla säröistä. Ei täydellisyys ole lopulta ollenkaan tavoiteltava asia, koska yleensä me ihastutaan toisissa ihmisissä juuri epätäydellisyyksiin ja niihin hassuihin pikku juttuihin, jotka erottaa ihmiset toisistaan. Vertailu tulee aina olemaan läsnä jokaisen elämässä, mutta tärkeää on tunnistaa omat vahvuudet ja keskittyä omiin unelmiin toisten unelmien toteuttamisen sijaan.

 

 

Rakas, tuttu ystävämme häpeä ohjaa aika paljon ajatteluamme usein tässäkin. Jos meidän vahvuudet eivät kohtaa ihailemaamme minää, niin koemme yleensä itsestämme jonkinlaista häpeää, emmekä ainakaan uskalla olla tai tehdä sitä mitä toivoisimme voivamme. Minulle somen tekeminen oli joskus iso kynnys. Asia, jota halusin, mutta jota en vain uskaltanut tehdä. Nykyään postaan päivittäin ja ajattelen, että katsokoon ketä kiinnostaa. Eniten sydäntä lämmittää viestit, joissa joku kertoo oman tarinansa ja kiittää minua avoimuudestani, tai joissa kerrotaan  miten paljon he saavat irti sisällöstäni ja ajatuksistani. Se on tuntunut merkitykselliseltä. Eikä se oikeastaan vaatinut kuin rohkeuden aloittaa. Sama on ollut tanssin opettamisessa. Olin aluksi kauhuissani siitä, että kuka minusta nyt voisi pitää. Mutta olenkin saanut tosi monelta ryhmältä niin kannustavaa ja rohkaisevaa palautetta, että olen vaan jatkanut opettamista eri paikoissa ja kehittynyt siinä. Myös ammattilaistuntien ohjaaminen oli ideana aika jännittävä, mutta kun tilanteeseen laittoi itsensä kerran, niin ei siinä ollutkaan mitään kummallista. Olen kuullut monelta, että olenpa rohkea. Ehkä niin. Tai sitten olen vaan pikkuhiljaa lakannut välittämättä siitä ajatuksesta, että olen huonompi kuin muut. Koska olen aina jossain huonompi kuin joku toinen. Ja lähtökohtaisesti uskon, että jokaiselta voi oppia jotain. Heiltäkin, jotka on vähän enemmän keskeneräisiä. 

Luin tässä kirjoittaessani juuri tiktokista vasta lähetetyn kommentin: "Sun videot on monesti se päivän rauhoittavin hetki. Kiitos, kun jaat ajatuksiasi ja elämääsi ja tuot samalla iloa ja hyviä hetkiä muidenkin elämään". Välillä mietin että saakohan näistä kukaan mitään, kun nämähän ovat vain minun elämääni. Mutta. Ihmiset rakastaa ihmisyyttä. Sitä, että tuo aidosti kaikkia puoliaan esille. Ei kukaan samaistu täydellisyyteen, vaan siihen, että me sanoitetaan tai kerrotaan tai vaikka tanssitaan oman elämämme hetkiä. Joten haluan vaan kannustaa kaikkia teitä (se ei välttämättä ole somen tekeminen) mutta mikä vaan tuottaa itselle iloa ja tuntuu omalta ja oikealta, niin tehkää. Jokaisen jäljet mahtuu tähän maailmaan, ja jokaisella on lupa viedä juuri sen verran tilaa kuin tarvitsee. Se ei ole muilta pois.

 

 

Ehkä riittämättömyys on juuri sitä. Me luullaan että yksi; meidän täytyy mahtua johonkin tiettyyn ihmisyyden ideaaliin, jotta me voidaan näyttäytyä toisille, ja kaksi; me luullaan että me viedään muilta tilaa olemalla omia itsejämme. Kumpikaan ei ole totta. Kyllä, samankaltaisuus kiehtoo meitä lajina ja usein hakeudumme sellaiseen seuraan, jossa tulemme ymmärretyiksi. Mutta maailmassa on myös niin paljon ihmisiä, että vaikka jokainen olisi sellainen kuin on, kaikki löytäisivät samaistumispintoja jostain. En ehkä itse kuulu enemmistöön monessakaan asiassa, mutta sen sijaan olen saanut syvän yhteyden tosi moniin ihmisiin sillä, että olen ollut aidosti juuri sellainen kuin olen. Häpeä jahtaa meitä niin kauan kuin me yritetään olla jotain muuta kuin mitä me ollaan. Mutta koskaan ei tarvitse. Koskaan ei oikeasti tarvitse olla mitään muuta kuin on. Eikö ole aika vapauttava ajatus?

 

Joten tässä muutama vinkki siitä, mikä auttaa ainakin itseä paljon:

 

1. Älä päästä irti unelmista. Oli ne miten höpsöjä tahansa. Niiden toteutuminen tai toteutumattomuus ei kerro sun riittävyydestä tai riittämättömyydestä mitään. Ne kertoo ainoastaan sun taidosta luoda toivoa ja asettua itsesi puolelle.

 

2. Älä aseta aikarajoja. Tavoittele, mutta älä ota paineita. Kyllä, elämässä pitää mennä eteenpäin, muttei muiden tahtiin, vaan omaan tahtiin.

 

3. Nuku. Lepo tekee vertailusta positiivisempaa. Kun mieli on virkeä, niin se että joku toinen on parempi jossain on vaan yksi asia muiden joukossa, ei totuus sinusta. 

 

4. Tee asioita joissa saat olla 100% oma itsesi. Vaikka vaan itsellesi. Oli se jakamista, tekemistä, ihan mitä tahansa. 

 

5. Opettele puhumaan itsellesi kauniisti. On muuten aika vaikeaa, mutta ihan opeteltava asia (uskoisin niin). Kaikkea on helpompi tehdä kun on itsensä puolella.

 

Sellainen lyhyt kirjoitus tähän väliin tämän hetken ajatuksista - toivottavasti joku sai tästä jotain. Ja jos ei saanut, niin ainakin mulle itselleni tän sanoittaminen oli tässä hetkessä tärkeää.

 

Much love,

 

- Marika 

Maailma jossa mieli ei voi hyvin

 Mielenterveys. Aihe, josta minun on pitänyt pitkään kirjoittaa. Tällä viikolla oli maailman mielenterveyspäivä. En kauheasti seuraa politiikkaa, mutta tiedän että tänä vuonna hallitus leikkasi mm. Mieli.ry:ltä, jossa ihmiset saavat helposti ilmaista keskustelu-, ja kriisiapua. Olen myös itse käynyt siellä joskus juttelemassa. Mielenterveyspalveluiden piiriin on yhä vaikeampi päästä. Tiedän ihmisiä, jotka ovat menneet päivystykseen itsemurha-ajatusten kanssa ja toivoneet apua, ja heille on annettu joku lääke, jonka vaikutusta ei ole jääty seuraamaan ja sitten heidät on lähetetty kotiin. Olen myös seurannut läheltä, miten ensiavusta päästetään pois itsetuhoisesti käyttäytyvä läheinen, koska kriteerit auttamiselle ei täyty. Hoitopaikkoja ei ole. Sairaalat ovat täynnä ja ihmiset siellä kiireisiä. Olen joka kerta ollut yhtä järkyttynyt. Ja huolissani. Miten inhimillisyydestä onkaan niin suuri pula? Samalla erilaisiin koulutuksiin pääseminen on vaikeutunut, eikä esimerkiksi lääketieteelliseen ole minkäänlaista soveltuvuuskoetta. Masentuneisuus ja uupuminen ovat normalisoituneet, koska lähes kaikki kokevat väsymystä. Jossain kohtaa ihminen ei vaan enää jaksa, ja sitten sen ajatellaan olevan heikkoutta. Ei kaikkialla varmasti. Mutta monissa paikoissa kyllä. Ja sitten kun ihminen ei jaksa, hän jää yksin, koska sosiaaliset kontaktit liittyvät usein vahvasti töihin tai opiskeluun.

Tänä vuonna mielenterveyspäivän aiheena on työelämä. Vaikka meillä on täällä hyvinvointiyhteiskunnassa perusasiat hyvin, niin vaatimukset ovat nykymaailmassa todella korkealla. Jos haluaa pärjätä, täytyy olla usein 200 prosenttinen itsensä. Onnistuneet ihmiset ovat niitä, jotka jaksavat mahdollisimman paljon. Epäonnistumista ei sanoiteta neutraalina asiana, vaan merkkinä osaamattomuudesta ja jopa laiskuudesta. Todellisuudessa ne olisivat hurjan tärkeitä oppimisen hetkiä, joiden kautta omia vahvuuksiaan ja myös voimavarojaan pystyy ymmärtämään. Sen sijaan aloilla, joissa on paljon kilpailua, yksi epäonnistuminen saattaa riittää, että menettää työpaikkansa. Tai sitten saa vähintään kuulla siitä, miten täytyy nyt tsempata. Harvemmin tullaan halaamaan ja sanotaan, ettei ole mitään hätää. Jokaisessa meissä on kuitenkin aina se sama pieni lapsi, joka kaipaisi hyväksytyksi tulemista juuri silloin. Uskon myös vahvasti, että jos näin tehtäisiin, voisimme mieleltämme huomattavasti paremmin. Samalla nuoret saisivat esimerkin, että elämässä ei täydy olla superihminen, joka osaa asettaa tunteensa syrjään riittävän hyvin. Tunteet eivät mielestäni ole kovinkaan läsnä työelämässä, mikä rajaa lopulta aika suuren osan kohtaamisen pinnasta pois. Me ollaan tuntevia ihmisiä kaikkialla. Ne kuuluvat elämään. Ei jokaiselle vastaantulijalle tarvitse koko elämää avautua, mutta aina on lupa tuntea. Ne ovat meidän kohtaamispintoja. Ne yhdistää, parantaa ja rakentaa. Ja opettaa, että elämä jatkuu siitä huolimatta että välillä on vaikeaa.

 

Olen yrittänyt miettiä syitä, miksi mielenterveyspalveluita tarvitaan enemmän ja miksi uupumus, itsetuhoisuus, masennus ja päihteidenkäyttö on lisääntynyt niin paljon viimeisen vuosikymmenen aikana. Pohdin joskus, että jos on onnellinen, ei voi olla mieleltään kovin rikki. Kun yritän määritellä onnellisuutta, mieleen tulee, että onnellisuus on jonkinlainen pohja, jonka päälle ilon ja surun hetket rakentuu. Pohja, joka kannattelee, kun elämä on raskaampaa. Jos pohjaa ei ole, mitään tunteita on aika vaikea käsittää ja ymmärtää. Ja silloin mieli alkaa voimaan huonosti. Onnellisuus on suojaava perusrakennelma, jota ilman maailman ja elämän käsittäminen siis vaikeutuu. Kuinka onnellisuus sitten rakennetaan? Se on ehkä jokaiselle vähän omanlainen tehtävä, mutta uskon, että perusasiat vaikuttaa paljon. Se, että on turvallinen olla, on läheisiä ihmisiä ja saa tehdä itselle mielekkäitä asioita. Ympäristö ja toiset ihmiset vaikuttavat varmasti paljon etenkin onnellisuuden rakentamisvaiheessa, mutta sitten kun on jo pohja ja verkosto käsitellä tunteita, mielenterveyden ongelmatkin ehkä vähenee. En tiedä, mutta näin onnellisuuden ajattelen sitoutuvat mielenterveyteen.   

Toinen asia mikä vaikuttaa, on varmasti lempeyden ja hyvän sanoittamisen unohtaminen. Liian moni ajattelee, että muutosta saadaan aikaan, kun keskitytään siihen mitä voidaan vielä parantaa. Eli heikkouksiin. Mutta niihin keskittyminen johtaa oikeastaan vain siihen, että epäonnistumisia aletaan häpeämään, mikä taas johtaa siihen, että ihmiset joko yrittävät olla aina saavutettavia, täydellisiä versioita itsestään tai luovuttavat nopeasti. Samaan aikaan motivaatio laskee, kun hyvä unohdetaan sanoittaa. Henkilökohtaisesti uskon, että jokaisesta on mihin vaan, jos vaan saa riittävää tukea ja on oma sisäinen palo johonkin. Alut on tärkeitä. Se, miten meidät kohdataan sellaisina kuin me ollaan juuri nyt. Positiivinen palaute saa yrittämään lisää. Kauniit sanat auttavat lähemmäs itseä. Ja mitä paremmin tiedostaa sen missä on hyvä, sitä helpompaa on kasvaa siinä missä on huono. Hyvä tuottaa lisää hyvää. Ja hyvään kuuluu myös se, että on lupa olla keskeneräinen, epäonnistuva ja itseään hakeva ihminen, joka ei aina ole paras versio itsestään, mutta jolla on sydän paikallaan. Ja sydämenhän saa työhön mukaan vain motivaatiolla. Sisäisellä motivaatiolla, joka syntyy merkityksellisyyden kokemuksesta. Siitä, että joku sanoittaa, että juuri minä olen tärkeä ja teen työssäni asioita oikein ja riittävän hyvin. Se ei tarkoita että kehitys loppuu, vaan että se ajoittuu oikeaan kohtaan. Siihen, kun ihminen itse on valmis ottamaan vastaan lisää.

 

Työelämä ja opiskeluelämä vaikuttaa mielenterveyteen paljon, koska me vietetään lopulta iso osa elämästämme niiden parissa. Se, miten me tullaan kohdatuiksi, on äärimmäisen olennaista mielen hyvinvoinnin kannalta. Arvostus on pohjimmiltaan tunnekokemus, jonka jokainen ansaitsee. Hyvän näkeminen puolestaan on valinta, jota voi myös harjoittaa. Kaikki eivät pysty kaikissa elämäntilanteissa samaan, mutta se ei tarkoita, että kukaan ihminen olisi vähemmän hyödyllinen. Yksi iso tekijä, mikä varmasti on vaikuttanut mielenterveysongelmien lisääntymiseen, onkin se, että ihminen nähdään liian usein välinearvon läpi. Ihmisyys on kuitenkin muutakin kuin hyödyllisyyttä, tekemistä ja aikaansaamista. Riittämättömyyden tunne kumpuaa nopeasti, jos yrittää ansaita oman arvonsa tekemällä. Siksikin on hurjan tärkeää, että ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi kokea arvokkaaksi tulemista tekemättä yhtään mitään. Ihmisyys ei ole suoritus, ja nyky-yhteiskunnassa sen käsittäminen ja sisäistäminen vaatii paljon itsetuntemusta ja henkistä työtä. Mikä on aika hälyttävää. Kenenkään arvo ei ole sidoksissa tuotteliaisuuteen. Tekeminen on ainoastaan mielihyvää tuottava asia, josta riittävän onnelliset ja mieleltään terveet ihmiset pystyvät eniten nauttimaan.  

On varmasti monia syitä, miksi mielenterveys on tällä hetkellä tosi pinnalla sosiaalisessa mediassa ja kaikkialla. Suurin on ehkä se, että me voidaan huonosti, koska meillä ei ole aikaa tai tukea keskittyä voimaan hyvin. Iso osa arjesta menee jaksamiseen. Ja ihminen, joka on koko ajan äärirajoillaan, ei voi hyvin. Jokainen tarvitsisi enemmän lämpimiä halauksia, hymyjä, joista ei ole kiire pois, kannustavia palautehetkiä, yhdessä ideoimista. Ja! Mielenterveyspalveluita sekä rohkeutta pyytää ja saada apua. On hyvä, että mielenterveyttä on tuotu enemmän esille ja ihmiset uskaltavat olla nykyään haavoittuvaisia, mutta silti tuntuu, että esimerkiksi vertailu on lisääntynyt, mikä puolestaan heikentää kykyä nauttia itsestään ja omasta elämästään. Aina on joku, jonka elämä näyttää paremmalta ja ehjemmältä ja kauniimmalta. Samaan aikaan ihmisten oletetaan pärjäävän yhtä paremmin yksin. Vaikka somessa jaetaan avoimemmin omia asioita, kukaan ei auta. Yksilökulttuuri on iso syy siihen, miksi mieli ei koe ympäristöä turvalliseksi. Jos on sellainen kuin on, ihmiset saattavat hylätä. Se on surullista ja toivoisinkin, että yhteisöllisyydestä tulisi meille kaikille isompi voimavara.

 

Olen seurannut itse läheltä pitkään, miten valtavan vaikeaa on saada apua silloin kun sitä tarvitsee. Mielenterveysongelmista on tullut niin "normaaleja", että apua saa oikeastaan vasta sitten kun on kuolemassa. Siksikin olen lukenut paljon psykologiaa, - että voisin auttaa. Mutta kenenkään tehtävä ei ole sanoa lähellä olevalle oikeita sanoja oikeaan aikaan, eikä kenenkään tulisi joutua kantaa sydämellään pelkoa siitä, että toinen ei kestä olla oman mielensä sisällä. Me menetetään ihmisiä, kun apua ei saa. Etenkin nuorilla on tosi synkkiä ajatuksia. Opiskelu ei ole helppoa, työelämään siirtyminen paineistettua ja kilpailu kaikkialla kovaa. Aikuiset ovat uupuneita. Kukaan ei jaksa ja kaikki hajoaa. Kaikki hajoaa silloin kun jokaisen tulisi olla superihminen. Niin haluan vaan sanoa, että mielenterveyden tulisi olla jokaisen oikeus. Ei kaikki ei pysty samanlaisiin suorituksiin, mutta kaikki pystyy oppimaan toisiltaan, kuuntelemaan aktiivisesti ja halaamaan vaikka tarvittaessa tiukasti. Jokainen on ihan hurjan arvokas täällä, riippumatta siitä missä elämänvaiheessa on tai millaisia vahvuuksia omaa. Jo ihmisten yksilöllinen hermosto vaikuttaa siihen, miten paljon esimerkiksi töitä voi tehdä ja millaisessa ympäristössä. Mutta jokaisella on vahvuuksia ja jokainen haluaa olla käytettävissä täällä omana itsenään, joten kannustetaan, rohkaistaan, kuunnellaan, - annetaan tilaa mielelle ymmärtää ja uskaltaa. Ollaan ihmisiä yhdessä. Nimenomaan ihmisiä, jotka tuntee, muuttuu ja kokee asioita eri tavalla. Koska yhdessä, vaan yhdessä, me voidaan luoda niitä verkostoja, joissa saa olla välillä myös puolikas ihminen. Onnellisen ja tasapainoisen elämän rakentaminen ei ole yksilötehtävä, josta suoriudutaan arvosanoin, vaan elinikäinen matka, jonka arvon toivon jokaisen ymmärtävän.

 

Loppuun vielä, että ihmismieli on äärimmäisen sinnikäs ja kekseliäs, mutta myös hauras. Elämään kuuluu monenlaisia vaiheita. Ja jos haluat olla tukena jollekin jonka mieli voi nyt huonosti, niin keskity kuuntelemaan. Olemaan läsnä, antamaan tilaa ja aikaa ja sanoittamaan hyvää. Toivon, että joskus me eletään maailmassa, jossa on paremmat mahdollisuudet voida hyvin.

 

Paljon rakkautta ja yhteisiä hetkiä mielelle ihmiset – olet tärkeä <3

 

 

Kuinka rakennetaan elämä?

  

Heippa rakkaat ystäväiset, en ole kirjoittanut tänne ikuisuuteen. Osittain siksi, että olen ollut itse elämäni kanssa vaan niin hukassa, etten ole tiennyt mistä kirjoittaa. Osittain siksi, että kevät oli oikeasti niin raskas, että on ollut pakko jättää monia asioita tekemättä. Niitäkin, joita rakastaa. Ja tällä hetkellä olen kirjoitellut enemmän tiktokkiin, jos jotain kiinnostaa mun ajatukset ja elämän hetket enemmän.

Päällimmäisenä tällä hetkellä on ollut mielessä elämän rakentaminen, joten ajattelin kirjoittaa siitä. Moni kirjoittaa urasta ja tekemistään merkityksellisistä asioista vasta kun ne on saavuttanut, harva siinä vaiheessa, kun kaikki on auki ja muuttuvaa ja haavoittuvaa. Joten ajattelin nyt olla poikkeus. Jälleen kerran. Toivon, että tästä on jollekin apua, koska uskon, että aika moni pohtii lopulta samoja asioita vaikkei sitä olisi valmis itselleen tai etenkään toisille myöntämään. Valitettavasti kaikilla on myös eri lähtökohdat elämän rakentamiseen, eikä ne mene tasan. On kuitenkin joitain asioita, joihin meistä jokainen voi vaikuttaa, koska jokainen voi lopulta vaikuttaa siihen miltä elämä tuntuu, mihin tarttuu ja missä kasvaa. Maailma on täynnä valintoja. Se on iso rikkaus, mutta myös iso ahdistuksen lähde. Nuoruuden onni ja toisaalta stressinaihe on se, että valintojen painoarvo kasvaa, kun vaihtoehtojen määrä on suuri. Mutta samaan aikaan valintojen vaikeus saa elämän tuntumaan vuoroin hauraalta ja raskaalta. On samaan aikaan toiveikasta, lohdullista ja kamalan vaikeaa olla uraansa aloittava nuori aikuinen, joka joutuu samaan aikaan kannattelemaan, opettelemaan ja ymmärtämään elämää paljon vaikeampiakin asioita.

Niin, kuinka elämä sitten rakennetaan? Tuntuu, että mieli särkyy helpommin kuin rakentuu. Keho väsyy nopeammin kuin palautuu. Elämä valuu ohi nopeammin kuin siihen ehtii tarttua kiinni. Hetket väistyvät toistensa tieltä ja synnyttävät mustia aukkoja, joissa on samaan aikaan loputon määrä mahdollisuuksia ja loputon määrä pelkoa. Pelkoa siitä, että epäonnistuu. Pelkoa siitä, että ei tule arvostetuksi, nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Ja vaikka suurin osa huolista on turhia, on jokainen ajatus inhimillinen ja tärkeä. Jokainen kaipaa onnistumista. Jokainen kaipaa merkityksellisyyttä. Jokainen kaipaa yhteyttä. Koska jokainen on ihminen. Ja ihmisyyden ydin ja vaikeus on ehkä siinä, että me olemme niin ainutkertaisia, että meidän itsemmekin on välillä vaikea pysyä sen perässä, mitä me oikein haluamme, mihin me pystymme ja mitä me tarvitsemme. Ja samaan aikaan jakaa itsestään toisille ja kannatella muita. Niin, ei ole kovin helppoa olla ihminen.

Elämän voi elää monella tavalla. Olen itse joutunut seuraamaan vierestä jo jonkin aikaa, miten mulle itselleni maailman rakkain ihminen katoaa päihteisiin ja sinnittelee täällä vaivoin edes puolittain. Haluttomana elää. Välillä olen ollut hänelle ainoa syy elää. Se on ollut hurjaa, ja on edelleen. Ja surullista. Mikä saa meidät rakentamisen sijaan rikkomaan? Sekä itseämme että toisia – ratkaisemaan elämän hajottamalla sen? En tiedä, mutta luulen, että taustalla on suorittamiskulttuuri, josta olen aikaisemminkin kirjoittanut tänne. Se, miten meistä tulee nähtyjä ja näkyviä vasta nimenomaan suoritusten ja uran kautta. Sen kautta, miten onnistumme ja pärjäämme. On vahvuutta olla myös pärjäämättä. On vahvuutta ottaa apua vastaan. Ehkä suurinta vahvuutta mitä voi olla. Tarvitsevuus on olennainen osa ihmisyyttä ja sen vältteleminen ainoastaan lisää riskiä uupua, sairastua tai muuten vaan menettää käsillä oleva hetkellisyyden kauneus. Se, mitä olen joutunut näkemään, on herättänyt paljon tunteita. Välillä olen itsekin halunnut luovuttaa, välillä olen takertunut elämän pieniin hetkiin liiaksikin – yrittänyt taltioida ja muistaa kaiken, koska hauraus on ollut jatkuvasti läsnä. Mikä vaan voi loppua milloin vaan.

Miten voi rakentaa mitään maailmassa jossa mikä vaan voi loppua milloin vaan? Arvostamalla. Kaikki hyvä kasvaa rakastavassa läsnäolossa. Toisin kuin maailma joskus antaa ymmärtää, ei täydy ensin oppia arvostamaan itseään ja tietää kuka on ja mitä haluaa, vaan arvostusta täytyy saada joltain toiselta, jotta oppii uskomaan itseensä ja näkemään omat vahvuutensa. Etenkin nuorena, kun identiteetti ja minuus ja arvot vielä muuttuu, on olennaista, että meihin uskotaan niissä asioissa joissa me sitä toivotaan. Että toiset heijastaa meissä niitä puolia joissa me toivomme voivamme kasvaa. Me tehdään toinen toisistamme olemassa olevia ja tärkeitä. Yksin ei selviä kukaan. Eikä maailmassa, jossa täytyy itse oppia tuntemaan itsensä ja keksimään omalle elämälleen tarkoitus, selviä kukaan. Huomasin kevään aikana, kun voimat meinasi loppua välillä kesken, että kaikkein tärkeintä oli tulla kohdatuksi ja kohdata toisia. Ja uskon, että siitä hyvä elämä oikeastaan rakentuu. Merkityksellisistä suhteista toisiin. Ystävällisistä katseista. Tilasta, jossa ei ole onnistumisen painetta vaan lupa olla ensin olemassa kokonaisena. Elämä, jossa saa edetä omaa tahtia, on hyvin eletty elämä. Luulen niin.

 

Mutta mistä tietää missä kuuluu olla tai mitä kuuluu tehdä? Ei ehkä mistään. Kaikkea ei voi tietää, osan asioista voi vaan tuntea. Tai oikeastaan arvata, mitä ne saavat meissä tuntemaan. Moni kulkee arvostuksen perässä. Menemme sinne, missä me toivotaan tulevamme nähdyiksi sellaisina kuin koemme olevamme. Otamme kiinni siitä, mikä milloinkin tuntuu oikealta. On rohkeutta elää hetkessä. On rohkeutta odottaa, mutta on rohkeutta myös tehdä ja toimia. Rohkeus rakentaa ilmenee monenlaisissa muodoissa ja on monenlaisia eri asioita, mutta tärkeimpänä: rohkeutta on tehdä sitä mitä kokee tarvitsevansa. Vaikka maailmaa eletään yhdessä, on äärimmäisen olennaista saada tehdä elämän tärkeimmät päätökset itse. 

Huomasin jossain kohtaa kevättä, että en ole keskittynyt omaan elämääni juuri ollenkaan. Työnhakuvaihe meni ohi. Monet mahdollisuudet meni ohi. Koska yritin elää elämää niin että voin olla tukena toisille. Unohdin itseni. Unohdin, että tämä on minun elämä, oma ainutkertainen elämä, jota kukaan muu ei tule elämään puolestani. Se havahdutti. Eikä se havahduttanut edes etsimään mahdollisuuksia, vaan pysähtymään. Pohtimaan. Olemaan tarttumatta liikaa. Aika ei lopu kesken. Rakennelmat ei kaadu, jos pitää taukoa. Ehkä ne vain vahvistuu, en tiedä. Mutta unelmat selkeytyy, kun niitä ei yritä suorittaa. Kyllä, unelmatkin pitää rakentaa ja niiden eteen pitää varmasti tehdä töitä, mutta elämä ei ole sitä varten, että tekee töitä ja on kaikille kaikkea. Rakennelmat syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa mutta vasta sitten kun on selkeä kartta, jonka mukaan etenee. Rakennelmat vaatii time out -hetkiä ja on enemmän kuin ok ottaa sellaisia, jos se vaan mitenkään on mahdollista. Korjaan: se on mahdollista. Aina. 

 

Ihmiselle on tärkeää olla tärkeä. Monipuolisesti tärkeä. Muttei liian tärkeä. Koin välillä keväällä jälkimmäistä. Olin läheiseni tukena todella intensiivisesti, tein töitä ja koin silti huonoa omaatuntoa siitä etten tehnyt tarpeeksi. En tehnyt tarpeeksi palauttavia asioita, tai tein nekin oikeastaan vaan suorituksina. Unohdin mistä itse pidän. Unohdin mikä on minulle tärkeää. Ja tärkeäksi voi tulla vasta sitten kun osaa ensin olla itse itselleen tärkeä. Tai ainakin silloin tärkeänä olemisen jaksaa, koska se on paljon voimia vievää, mutta ihmisyyden kannalta olennaista ja tarpeellista. Tietynlaista rakentamista sekin. Mutta on eri asia rakentaa omaa elämää ja pelastaa toisen elämä. Kaksi hyvin eri asiaa. Tärkeää asiaa. Välillä energiaa täytyy osata fokusoida toisiin, mutta silloin kun on itse väsynyt ja hukassa, se ei välttämättä johda toivottuun lopputulokseen. Merkityksen elämästä voi myös kadottaa jos siitä tulee liian merkityksellistä.

Niin. Moni myös kamppailee elämän mielekkyyden kanssa. Emme koe ikinä olevamme riittävän hyviä tai tekevämme juuri sitä mitä toivoisimme. Ehkä jotkut kokevat ja varmasti se on mahdollista. Todennäköisesti ne, jotka ovat onnellisia. Luulen, en tiedä, mutta luulen, että onnellinen elämä rakentuu juuri tärkeäksi tulemisesta. Ja tärkeäksi tulemisen takana on arvokkuus. On opittava näkemään oma elämä ja minuus arvokkaana ja jaettava sitä toisille. Nimenomaan jaettava. Ei annettava. Me tehdään toinen toisistamme olemassa olevia, ei anneta olemassaoloamme pois – jotta voi rakentaa, on ymmärrettävä näiden välinen ero ja oltava välillä itsekäs. Itsensä rakastaminen on vähän hassua ja äärimmäisen vaikeaa, mutta ehkä on ennemmin opittava uskomaan oikeanlaisia peilejä. Otettava toisten antamista heijastuksista se mihin itse uskoo. Valikoitava maailmasta se minkä haluaa itseen, koska niin itseriittoinen ei ole kukaan, että ilman ketään toista tai ilman minkäänlaista rohkaisua oppisi asettumaan tänne itsekseen. On opittava olemaan tarvitseva tavalla, joka sisältää rakkautta elämää ja itseä ja toisia kohtaan. Elämästä ei tule mitään ainoastaan haluamalla – on opittava myös rakastamaan.

 

Se on siis agenda tuleville kuukausille. Opetella rakentamaan eikä jäämään rikkinäisyyteen, vaikka sitä ympärillä olisikin. Opetella jakamaan eikä vaan antamaan. Opetella tarttumaan mahdollisuuksiin ilman että kasvaa liiaksi kiinni maailmaan ja sen määrityksiin. Muistathan rakas että olet arvokas silloinkin kun et täytä suoritusyhteiskunnan normeja? Tärkeintä on rakentaa rakkaudesta käsin, unelmista käsin, olemisesta käsin. Meissä ihmisisisä on aivan valtavan paljon mahdollisuuksia, mutta niitä kaikkia ei tarvitse käyttää siihen, että opettelee tietämään. Välillä osaaminen vaatii tuntemista, pysähtymistä, lepoa ja valon näkemisen taitoa. Täällä yksi keskeneräinen kanssa haahuilemassa ja oppimassa. Ja juuri nyt se on aivan hyvä. Riittävä. Rakennelma on muokkausvaiheessa. Elämä hauras, mutta silti vasta alussa. Toivon, että jokainen löytää jonkun joka heijastaa juuri oikealla tavalla omaa kauneutta ja voimaa ja rakkautta niin että saa hyvät lähtökohdat unelmille. Me niin tarvitaan toisiamme täällä, muistakaa se ihmiset. Mutta sä tarvitset myös sinua. Älä jätä omia unelmiasi elämättä muiden vuoksi tai anna maailman viedä mukanaan liikaa. Jollain tavalla uskon ja haluan uskoa, että meillä jokaisella on paikka loistaa, paikka vaikuttaa ja paikka rakentaa itsemme tänne kokonaisina ja omanlaisina ja juuri sopivasti muista riippuvaisina. 

 

Rakkaudella,

- Marika 

 

Toivo - kun mikään muu ei pysy ehjänä

 Ajattelin kirjoittaa teille tänään toivosta, koska se on siivittänyt viime kuukausien tapahtumia paljon. Toivo korostuu etenkin silloin, kun kohtaa asioita, joita ei voi muuttaa. Kuten toisen ihmisen sairastuminen, jonka olen itse joutunut aika äärimmäiselle viedyllä tavalla valitettavasti kohtaamaan. Jatkuva huoli todella läheisestä ihmisestä on ehkä kaikkein kauheinta mitä tiedän. Etenkin tilanteessa, jossa asiat nimenomaan voi myös muuttua ja itsensä täytyy jatkuvasti valjastaa sekä pahimpaan että parhaimpaan vaihtoehtoon. Oma elämä on jäänyt viime aikoina vähän tauolle, ja vaikka hetkessä elämisen kauneutta korostetaan kaikkialla, tällainen hetkessä eläminen, jossa suunnitelmat saattavat muuttua samana päivänä ja vaikuttaa viikkoihin, vie pois mahdollisuuden suunnitella elämää ja tulevaa. Ja kun omaa elämää ei voi elää niin kuin toivoisi, jäljelle jää toivo.

Luin jokin aika sitten Maaret Kallion kirjan toivosta. Siinä korostui muutama asia: se, että on äärimmäisen tärkeää rakastaa, tulla rakastetuksi ja saada olla ilon lähde toisille. Surullisesti yritämme usein pärjätä yksin, vaikka juuri jakamisen hetket ja se lohdullinen tunne, kun joku hakeutuu lähelle, haluaa kuunnella ja parhaimmillaan asettua omaan asemaan, ovat niitä hetkiä, jotka auttavat jaksamaan ja uskomaan parempaan. Ihmisinä me olemme kehittyneet myös kestämään liikaa ja pärjäämään yksin. Kukaan ei jaksa kannatella tunteita, joita ei saa jakaa tai joita kukaan toinen ei ota vastaan. Aloitin vihdoin itse terapian, vaikka minulla onkin aivan ihana ystävien verkosto, joka on ollut valtava tuki kaikessa. Oikeastaan ensimmäinen asia, jonka terapeutti minulle sanoi, oli että minä en ole liikaa, vaan että minä olen vaan joutunut kannattelemaan aivan liikaa. Se tuntui lohdulliselta. 

 

Kallio sanoi kirjassaan myös, miten toivon voima kiertyy tarpeiden ympärille. On niin tärkeää pitää huolta itsestään ja omista tarpeistaan silloin kun elämä tuntuu lohduttomalta ja voimat vastustella sen myrskyjä ovat kadonneet. Huomaan itse helposti, että kun kohtaan vastoinkäymisiä, teen niistä itse itselleni vielä vaikeampia kohdata, kun unohdan pitää huolta itsestäni. Minulle toivo onkin ehkä sitä, että voin mielikuvitukseni voimin välillä hypätä toiseen maailmaan, jossa kaikki on hyvin ja minun on edes hetken aikaa hyvä olla. Siihen auttaa omalla kohdallani valtavasti tanssi. Usein tanssitunneilla minulle tulee vahvasti sellainen olo, että kyllä tästä selvitään. Kehollisuus auttaa ehkä eri tavalla tulkitsemaan maailmaa ja vie muutenkin hetkeksi pois oman pään sisältä. Välillä kun laitan ruokaa tai siivoilen, kuvittelen mielessäni itseni kymmenen vuotta vanhemmaksi ja keskelle sitä elämää, jota toivoisin voivani elää. Kummallisella tavalla se auttaa aina. Toivo on sitä, että muistaa tulevaisuuden, vaikka tämä hetki olisi kuinka rikkinäinen. Me emme kuitenkaan elä menneisyyttämme varten, vaan tulevaa.

Hyvät ajatukset myös vahvistuvat. En sano, että toivo olisi sitä, että täytyy olla jatkuvasti positiivinen, vaan ehkä ennemmin sitä, että keskittyy elämän kipukohtien sijaan niiden lohdullisuuteen – siihen, mikä voi vielä muuttua. Toivoa on aina ja asiat voi aina muuttua paremmaksi. Elämä muokkaa meitä jatkuvasti monella tavalla ja monesta suunnasta, mutta se ei tarkoita, että elämä olisi pelkkä menetysten sarja, vaan päinvastoin selviytymisen verkosto, jossa on monia rohkeuden ja kauneuden siivittämiä hetkiä. On asioita, jotka ovat jo tapahtuneet, mutta on myös paljon elämää, jota me emme ole vielä päässeet elämään ja kokemaan. On paljon, mihin voi uskoa ja luottaa. Paljon, mihin oman toivonsa voi kiinnittää. Siksi ei ehkä edes kannata elää hetkessä, kun on toivoton olo. Toivo on tulevaisuudessa ja se voi siirtyä tähän hetkeen sillä, että muistaa, kuinka elämä jatkuu aina kaikesta huolimatta.

Usein vaikeiden asioiden keskellä ihminen kaipaa kovasti tukea, ei tilaa. Toivoisin, että maailma voisi muuttua siinäkin suhteessa lempeämmäksi, että ihmiset uskaltaisivat tulla lähelle ja koskettaa kipeitäkin kohtia. Jokainen odottaa tulevansa nähdyksi, silloinkin kun on vaikeaa nähdä itseään. Ihmisyyteen kuuluu avuttomuus ja tarvitsevuus. Syvä tunne siitä, että me saadaan olla tärkeitä silloinkin kun me ei pystytä kaikkeen mahdolliseen. Ihmisyyden elinehto on mielestäni se, että saa tulla kohdatuksi. On paljon tilanteita, joissa me ei uskalleta pyytää apua, itkeä ääneen tai tulla lähelle. On monia uskomuksia siitä, että vahvuus ei ole ainakaan haavoittuvana olemista. Mutta silloin kun haluaa löytää toivon ja rakentaa elämää palasista uudestaan, on nimenomaan tärkeää oppia hellittämään sellaisesta vahvuudesta, jossa ei saa olla heikko. Koska sellaista ei ole. Voi rakkaat, voisinpa kertoa, miten paljon olen saanut hyvää siitä, että olen uskaltanut olla heikko, voimaton, haavoittuvainen ja paljas. Elämästä tulee hurjan paljon helpompaa ja parempaa, kun oppii ottamaan vastaan apua ja jakamaan kyyneliä jonkun toisen kanssa.

Mieleeni jäi se, miten Kallio sanoi kirjassaan, että jos välttelee kipua, välttelee väistämättä myös toivoa ja valoa. Välillä elämä on vaan pakko ottaa vastaan kokonaisena, vaikka se ei olisi kaunista tai kivaa tai yhtään sellaista mitä olisi toivonut. Uskon itse siihen, että jossain kohtaa meidän on kuitenkin pakko elää läpi tunteemme, kokemuksemme ja traumamme. Niin, ehkä omaa tarinaansa pitäisi vaan oppia kantamaan arvokkuudella, sisälsi se sitten mitä tahansa. Ei tarvitse kiirehtiä, mutta jossain kohtaa oma itsensä on pakko hyväksyä kokonaan. Kallio sanoo myös, että toivorikkaat tavoitteet ovat saavutettavia ja kohtuullisia. Itseään kohtaan on oltava armollinen, jotta voi koskaan oppia rakastumaan elämään tavalla, joka kannattelee. 

 

Toivoa ei voi myöskään pakottaa, mutta sitä voi luoda. Jokaisella on mahdollisuus olla täällä toinen toistaan varten. Eikä hyvyys tarkoita, että pahuus poistuisi kokonaan, vaan että sitä oppii käsittelemään ja että sen oppii kohtaamaan. Toivoa on aina. Tulevaisuudessa on aina jotain mihin tarttua. Jotain, minkä kauneutta kukaan toinen ei voi kadottaa. Siksi ehkä puhun aina unelmista, koska ne todella kannattelevat. Todellisuus on taipuva, muokkautuva ja ihmeellinen. Arvaamaton sekä hyvässä että pahassa. Ja kaikessa voi etsiä keinoja helpottaa oloa, vaikka tilannetta ei voisikaan muuttaa eikä kipua poistaa. Ja välillä kaikki elämässä yksinkertaisesti menee ihan pieleen, mutta sekään ei tarkoita, että siihen tarvitsee jäädä. Hyväksyminen ei koskaan tarkoita, että pitää jäädä paikalleen, vaan nimenomaan toivoa. Meidän mieli on aivan äärettömän sopeutumiskykyinen ja luova, jos vain annamme sille tilaa ja aikaa muutoksille.

Toivo on myös mahdollisuuksien näkemistä. Minulla on aina ollut valtava mielikuvitus ja olen pystynyt näkemään mahdollisuuksia vähän kaikkialla, ja vaikka ne eivät ole aina toteutuneet, ne ovat auttaneet aina siinä hetkessä jaksamaan ja suuntaamaan elämää kohti parempaa. Kallio sanoi myös kirjassaan, että selviytyminen ei ole sama asia kuin toipuminen. Tämä oli mielestäni valtavan hieno oivallus ja asia, jota en ole aiemmin ehkä ajatellut niin. Mutta selviytymisen sijaan meillä on myös lupa toipua. Lupa ottaa aikaa, olla ottamatta aikaa ja lupa tehdä elämässä sellaisia valintoja, jotka tuntuvat meistä oikeilta. Vaikka uskon kohtaloon, uskon myös siihen, että elämässä on paljon, mitä voimme itse valita ja mihin me voimme todella vaikuttaa. 

 

Toivo ei oikeastaan koskaan liity vain meihin itseemme. Meidän tarinamme vaikuttaa aina toisiimme. Myötäelämisen kauneus onkin ehkä hyvän huomaamisessa. Siinä, miten voi olla läsnä menemättä itse rikki. Siinä, mitä voi ymmärtää, kun huomaa toisessa erilaisia pintoja. Jakamisessa. Toivo on ehkä myös tietynlainen jaettu unelma. Sellainen, johon useampikin voi asettua asumaan. Välillä on ihanaa jutella ystävien kanssa vaan ihanista asioista ja siitä, mitä elämä voisi olla ja mitä siltä toivoo. Huolet myös lisääntyvät, kun niitä kertaa jatkuvasti mielessään. Aina on jotain, mikä voi mennä pieleen. Aina on jotain, mihin takertuminen satuttaa pahastikin. Tai ainakin estää elämästä ja unelmoimasta.

Avuttomuus on vaikea tunne. Se lamaannuttaa usein täysin. Tekee kaikesta merkityksetöntä ja saa helposti luopumaan unelmista. Ja sellainen valtava huoli, jossa olen itse joutunut elämään, onkin juuri pitkälle avuttomuutta. Auttamista ilman että saa minkäänlaisia pystyvyyden kokemuksia. Se on ihan hirveää. Mutta toivossa pimeänkin läpi pystyy kulkemaan. Elämää ei tarvitse myöskään aina rakentaa. Välillä on ihan ok vaan selviytyä ja hengittää ja olla olemassa. Pimeää täytyy oppia sietämään, koska välillä valoa on mahdotonta nähdä. Mutta heti kun sitä näkee, niin siihen kannattaa tarttua ja siitä kannattaa ammentaa mielikuvissaan vaikka kokonainen maailma. Vaikka omavoimaisuutta ihaillaan, myös apuun saa takertua ja välillä se voi olla ainoa valo, jonka ehkä näkee. Ihminen, joka pysähtyy vierelle ja katsoo silmiin odottamatta vastausta takaisin. Halaus. Hymy. Pienet asiat. Voi miten tärkeitä pienet asiat onkaan silloin kun mitään isoa ei ole tapahtumassa. Se, miten usein ajattelen, on että me ei koskaan voida tietää miten merkityksellisiä me ollaankaan.

Rajallisuutta on myös hyvä oppia ymmärtämään. Välillä elämä vaan on hurjaa, outoa ja pelottavaa, emmekä me ihmisinä voi sille mitään. Yritän itse usein kontrolloida kaikkea ja minusta on aivan kamalaa, kun tapahtuu asioita, joiden äärelle voin vain jäädä odottamaan. Jossain kohtaa pelko kuitenkin ehkä muuttuu rauhaksi. Pettymykset toivoksi. Sateenkaariksi, joiden päässä tietää olevan aarteita, vaikkei niitä löytäisi koskaan. Elämä on valtavan haurasta, vaikka meissä täällä onkin ihan hurjasti vahvuutta. On hyvä muistaa se, että niin voimallisia kuin me ollaankin, me ei voida vaikuttaa kaikkeen. Me voidaan vaan toivoa. Sopeutua. Rakastaa. Odottaa. Uskaltaa. Niin, rohkeus tekee paljon. Välillä täytyy vaan uskaltaa olla pimeässä, olla hukassa, olla avuton ja haavoittuvainen. Ja joku päivä ehkä huomaa, että selvisi selviytymättäkin.

 

Saa tulla jakamaan ja juttelemaan. Mielelläni kuulen teidän ajatuksia tästäkin,

Voimia ja rakkautta arkeen ja huoliin ja taisteluihin, joista minä en tiedä mitään <3

 

Marika

 

 

Välillä on ihan hyvä olla vähän hukassa

  

En ole kirjoittanut tänne taas pitkään aikaan. En oikein ole tiennyt mitä kirjoittaa. Elämä on ollut monella tavalla epävarmaa ja uudenlaista. On tapahtunut paljon, sekä hullun ihania ja ihmeellisiä asioita että tosi ikäviä juttuja. On tuntunut, että mun elämä on aina vähän sellaista, että harvoin on kovin tasaista arkea. Mikä on välillä kivaa, välillä ei. Valmistuin joulukuussa, mutten oikein tiedä mitä ajatella siitä. On ihanaa, että on vihdoin tutkinto, mutta samaan aikaan se on tuonut paineita siitä, että minulta myös odotetaan enemmän. Välillä tuntuu, että vaatimukset vaan kasvaa lineaarisesti vuosi toisensa jälkeen, mutta minä koen koko ajan olevani enemmän ja enemmän hukassa – rakentavani monia pitkiä siltoja, joiden määränpää on vielä kaukana siitä, millaiselta haluaisin oman elämäni näyttävän. Haluaisin olla niin paljon, tehdä niin paljon, kokea niin paljon, auttaa niin montaa ihmistä, mutta samaan aikaan arkipäiväisetkin asiat ovat tuntuneet jotenkin todella kuormittavilta. Minulla on ollut suuria vaikeuksia pysyä paikallaan ja olla läsnä hetkessä. Olen joutunut viime aikoina kantamaan paljon huolta, mikä on varmasti vaikuttanut siihen, että olen elänyt vähän omassa kuplassani ja ajatellut liikaakin. Huolehtiminen asioista, joille ei voi itse mitään, ei kuitenkaan edistä mitään eikä vie millään lailla kohti tavoitteita tai parempaa elämää, ja toivon kovasti, että opin tänä vuonna myös hellittämään ajatuksesta, että voisin omalla toiminnallani vaikuttaa kaikkeen tai kontrolloida kaikkea, koska en voi. Eihän meistä kukaan.

 

Koska viime syksy oli monella tavalla aivan hurjan raskas, tänä vuonna päätin, että en halua suorittaa elämää enää. Se ei tarkoita, ettenkö suoriutuisi asioista, voi olla, että suoriudun paremminkin, jos vähän uskallan hellittää, tai ainakin päästää irti niistä asioista, jotka eivät ole minun käsissäni. Olen pohtinut paljon sitä, miten kaikki aina painottaa niin hurjasti tavoitteellisuutta ja sitä, miten jatkuvasti täytyy pyrkiä parempaan ja osata enemmän. Olen tehnyt sitä koko elämäni, eikä se vielä koskaan ole johtanut mihinkään ylitsepääsemättömän upeaan, vaan tehnyt minusta vuosi vuodelta väsyneemmän. Eikä se ainakaan ole tuonut onnellisuutta. On eri asia kasvaa kuin asettaa vaatimuksia. On myös eri asia tavoitella kuin vaatia. En koe, että kasvu aina tarvitsee kumpaakaan, vaan ehkä ajoittain myös sitä, että osaa päästää irti kaikesta tulevaisuuteen liittyvästä ja tavoitteellisesta unelmiin pyrkimisestä. Costa Ricassa eräs ihana vesivenyttelyn ohjaaja, joka tunnisti minut heti balettitanssijaksi, sanoi, että aikansa saa ottaa, mutta luovuttaa ei saa. Se kosketti. Luovuttaa en aio koskaan, ja ne, jotka minut hyvin tuntee, tietää varmasti, että se tulee pitämään paikkansa. Mutta tällä hetkellä tarvitsen aikaa. On paljon, mitä minun on prosessoitava ja kohdattava, jotta minusta voi joskus tulla sitä mistä unelmoin. Ja haluan kirjoittaa sen tänne, koska haluan sanoittaa teille kaikille, että time out on ihan sallittua. Elämän suvantovaiheet ovat tärkeitä ja hedelmällisiä, eivätkä ne sulje pois tulevaisuuden mahdollisuuksia, ajattelee sinusta sillä hetkellä toiset ihmiset mitä tahansa.

Asia, jota minun on täytynytkin toistaa itselleni monta, monta kertaa, on, että mahdollisuuksia riittää kaikille ja että minulla ei ole kiire minnekään. Aina on jotain, mihin tarttua. Kiertotiet saattavat muodostaa kauniita polkuja, joiden varrella muillekin riittää ihailtavaa. Tärkeintä on oppia luottamaan ja uskomaan omiin unelmiin. Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten jotenkin edes kykene tekemään mitään, mihin en juuri nyt koe kutsumusta. Ja ne asiat, jotka tuntuu oikeilta, on kirjoittaminen ja tanssi. Haluan ehdottomasti kehittyä opettamisessa, mutta kokopäiväinen tanssinopettajan työ tuntuu tällä hetkellä olevan minulle liikaa, joten olen keskittynyt enemmän sijaistamiseen ja siihen, että arki voi olla vähän vapaampaa silloin kun haluan. Toivon pystyväni tänä vuonna keskittymään paremmin myös kirjoittamiseen ja luoviin juttuihin, koska minusta tuntuu, että sille saralle minulla olisi paljon annettavaa. Spontaanimpi elämä ei ole minulle helppoa, koska olen koko elämäni ollut koulussa ja päivät ovat olleet aina hyvin strukturoituja, mutta juuri nyt se tuntuu myös oikealta. Silloin, kun arkea ei ole valmiiksi täyttänyt kaikella, tuntuu myös paremmalta, jos joku kysyy minua henkilökohtaisesti johonkin. On ihanaa saada viestejä työmahdollisuuksista, koska tällä hetkellä tuntuu, että osaan myös tarvittaessa kieltäytyä. Myös ystäviä on ihana pystyä näkemään useammin ja vähän spontaanimmin. 

 

Tältä vuodelta odotan etenkin rauhoittumista ja hetkessä elämistä. Sekä sitä, että opin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan ja saattamaan niitä loppuun. Teen aina hurjan paljon asioita, mutten välttämättä niitä, mitä juuri sillä hetkellä täytyisi tehdä. Unohtelen myös paljon kaikenlaista. Jos olen ollut uupunut, niin minun kohdallani se on näyttäytynyt enemmän niin, että osa asioista on tuntunut ylitsepääsemättömiltä, kun taas osaa kohtaan olen löytänyt kovastikin intohimoa. En todennäköisesti tälläkään kertaa ole ainoa, joka saman ongelman kanssa on kamppaillut, joten haluan sanoittaa siitä oman mielipiteeni: välillä on ok alisuorittaa jotain, mutta kannattaa olla tietoinen siitä, mihin oma energia menee ja miten sitä käyttää, koska muuten mitään on mahdotonta muuttaa. Pysähtyminen ei tarkoita ainakaan minulle sitä, etten tee mitään, koska en pystyisi sellaiseen, vaan sitä, että opin keskittymään olennaiseen. Olen huomannut, että minulla menee ihan hurjan paljon voimavaroja kaikenlaiseen murehtimiseen, ajattelemiseen, valitsemiseen, elämän suunnittelemiseen – ja sitten huomaan, että hei, se hetki menikin jo näitä pohtiessa. Aika menee nopeasti ja hyvin harvoin meidän täydellinen valmistautuminen milloin mihinkin hetkeen todellisuudessa tekee siitä hetkestä sen erilaisempaa.

Koen, että olen tällä hetkellä jotenkin super jännässä elämänvaiheessa. Aikuistumisen vaiheessa. Kyllä, täytän pian 25 ja voi olla, että olen joissain asioissa toisia jäljessä, mutta minulle se hetki on nyt. Vielä jokin aika sitten ajattelin, että se tarkoittaa sitä, että minun on opittava pärjäämään ilman apua ja oltava kaikessa yhtä hyvä kuin kaikki muut, mutta erään ihanan ihmisen lähettämän viestin jälkeen ymmärsin, että aikuistuminen on oikeastaan sen vastakohta: ”Se vasta viisas onkin, joka osaa ottaa vastaan apua, koska eihän kukaan täällä yksin pärjää”, hän sanoitti. Ja minä hymyilin. Jokin sydämeltäni siirtyi, kun ymmärsin, ettei minun olisi koskaan opittava pärjäämään itsekseni kaikessa. Aikuistuminen on minusta tuntunut lähinnä tältä: tiedän paljon, mutten osaa juuri mitään. Ja se ei ole ollut ollenkaan hauskaa. Kaikki on vienyt jotenkin hurjan paljon energiaa ja elämä on tuntunut samaan aikaan siltä, että se päättyy, mutta on samaan aikaan vasta alkamassa. Olen ollut lähinnä todella hämmentynyt, vaikka se ei ole aina näkynyt ulospäin. Olen ollut hämmentynyt siitä, miten minä nyt alan rakentamaan elämää – millainen pohja minulla on, mitä minä kaipaan, mitä annettavaa minulla on, - mihin minä pystyn?  Olen yrittänyt käydä läpi vahvuuksiani, mutta ne eivät vaikuta olevan kovin haluttuja missään. Samaan aikaan olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että jotain merkityksellistä minun on tehtävä. Muuten en tule koskaan kokemaan eläväni. 

Niin, ehkä se onkin yksi ongelmistani. Se, että olen aina elänyt vain merkityksellisiä asioita varten ja unohtanut, että merkitykset ovat laajempia kokonaisuuksia, joita muodostamme yhdessä toisten kanssa. Minä yksin en pysty mihinkään, mutta kun joku näkee minussa kauneutta, me voimme luoda yhdessä lisää maailmaan. Olen miettinyt sitäkin, miten helposti minä ihailen kaikkia muita, mutta miten välillä tuntuu, että minua ei ihaile oikein kukaan. Tai vähintään pelkään sitä, että ne harvat, jotka ihailee, huomaa jossain kohtaa, että minä olenkin ihan liian erilainen kuin kaikki muut ja että minuun ei voi samaistua. On harmillista, miten vaikeaa onkaan uskoa itseensä, jos kukaan toinen ei sanoita omaa erityisyyttä millään tavalla. Ehkä suurin pelkoni tässä maailmassa onkin se, että kukaan ei koskaan löydä minusta samaistumispintoja. Olen koko elämäni kokenut ulkopuolisuutta ja erilaisuutta, ja nyt kun olen vielä kokenut olevani jäljessä elämästä, olen ollut välillä hurjan epätoivoinen. Mitä jos minä en kelpaakaan? Mitä jos minusta ei pidä kukaan? Mitä jos se, mitä minussa on, ei olekaan kenellekään mitään? Yksi henkireikä, iso sellainen, on ollut läheisten kaverien ryhmä, jonka loin instagramissa ihan sitä varten, että voin jakaa todellisempaa elämääni ja rikkinäisiä kohtia. On ollut yllättävää ja myös lohdullista, miten moni niihin asioihin samaistukaan ja miten ihanasti myös muut ovat avautuneet minulle. Siitä on tullut olo, ettei ole niin yksin, eikä myöskään niin jäljessä elämästä. Kannustan siis jakamaan elämää, vähintään jollekin. Saattaa yllättyä, miten vapauttavaa se molemmille osapuolille on.

Tällä hetkellä en tosiaan tiedä, mitä elämä tuo tielleni. Ihmeellisiä mahdollisuuksia on varmasti, sitä en epäile yhtään, ja olen varma, että joku niistä sattuu kohdalleni juuri oikeaan aikaan. Niin tapahtuu lopulta aina, kunhan uskaltaa tehdä sitä mikä tuntuu oikealta. Yksi päivä mietin, että olen kyllä elänyt hyvin tapahtumarikkaan ja erikoisenkin elämän, joten sellaisena se hyvin todennäköisesti jatkuukin. Saa laittaa viestiä, saa tulla kohtaamaan, rakastan ihmisiä ja olen kaikesta huolimatta ihan tasapainoinen ihminen. Aito ehkä ja vahvasti tunteva, mutta monella tavalla syvästi ymmärtävä ja jokaisesta välittävä. Mielelläni jakaisin taidetta ja elämää enemmänkin, jos on kiinnostuneita siellä jossain <3 

 

Voimia ja rakkautta kaikkien kevääseen,

 

Marika