Täydellinen elämä

Ajattelin kertoa teille tässä postauksessa vähän perfektionismista ja ajatuksistani, jotka liittyy täydellisyyden tavoitteluun. Haluan heti tähän alkuun sanoa, että perfektionismi ei todellakaan ole tavoiteltava asia, vaan luonteenpiirre, joka voi hyvin helposti kääntyä itseä vastaan ja satuttaa pahastikin. Muistan jossain kohtaa lapsuuttani ajatelleeni, että sitten kun olen täydellinen, niin kaikki muuttuu hyväksi. Luulin, että jos hymyilee aina, alkaa itsekin uskoa, että mikään ei voi koskaan mennä rikki. Usein meille ominaiset luonteenpiirteet ja selviytymiskeinot kuitenkin vain vahvistuvat ajan myötä, ja koska perfektionismi on selkeästi adaptiivinen selviytymiskeino kasvaneisiin vaatimuksiin ja odotuksiin, siitä on myös vaikeaa irrottautua. Se, miksi osa meistä jää enemmän koukkuun täydellisiin ideaaleihin, johtuu varmasti osittain hermostollisista eroavaisuuksista, mutta lähtökohtaisesti se on liitoksissa lapsuuteemme. Siihen, mistä meidät validoitiin ja minkä kautta olemme oppineet itseämme arvostamaan. Jokaisella on vaille jäämisiä, jotka vaikuttavat eri tavoin siihen, miten suhtaudumme jatkuvasti muuttuvaan maailmaan ja ikuisen kasvun vaatimukseen, mutta ainakin minun kohdallani on säilynyt vahva uskomus siitä, että mitä parempi olen, sitä enemmän minua rakastetaan, ja sitä paremman elämän lopulta saan. Täydellisyyden takana on aina pelko siitä, että tulee hylätyksi, jos ei ole riittävän hyvä. Ja riittävän hyvä on usein perfektionistille määrittelemätön standardi, joka on aina yhtä saavuttamattomissa, koska aina on joku, joka on parempi, vahvempi ja kauniimpi. Hyväksyvä ja rakastava suhde itseen onkin ehkä ensimmäinen askel, joka täytyy oppia, jotta mikään voi koskaan muuttua.  

 

  

Täydellisyys pukeutuu monenlaisiin kaapuihin. Useimmiten siihen, että kaikki on aina hyvin ja että kaikkeen täytyy aina pystyä. Havahduin yksi päivä siihen, että olen taas jakanut someenkin vain onnistumisia ja iloisia hetkiä, vaikka elämäni on viime aikoina ollut aika lailla sen vastakohta. Olen kokenut syyllisyyttä siitä, että olen ollut todella väsynyt ja epävarma, vaikka tämän piti olla se hetki, kun kaikki järjestyy ja muuttuu hyväksi. Murrosvaihe, joka yhtäkkiä ratkaisee kaiken. Mutta se jäikin vain unelmaksi, josta olen yrittänyt kaksin käsin pidellä kiinni. Perfektionisti usein pelkää epäonnistumisia, tai oikeastaan kaikkia niitä hetkiä, joita mieli huijaa uskomaan epäonnistumisiksi – ei siksi, että elämän luontaista rytmiä ei olisi oppinut ymmärtämään, vaan siksi, että niitä on niin vaikea käsitellä. Vaikeat tunteet, joita epäonnistuminen herättää, liitetään niin voimakkaasti omaan itseen ja persoonallisuuteen, että ne saattavat tuntua välillä sietämättömiltä kantaa. Ja eihän meistä kukaan halua kantaa tässä maailmassa mitään ylimääräistä. Lopulta täydellisyydestä tulee kuitenkin taakka, jonka seuraaminen saa pakenemaan niitä asioita mitä todellisuudessa rakastaa. Olen itse huomannut, että minun on todella vaikeaa nauttia niistä asioista, joissa olen hyvä, koska vaadin itseltäni niiden suhteen niin paljon. Rakastan tanssia, mutta sen tekeminen ammattina on kieltämättä kadottanut osan luovuudestani, sillä mikään mitä teen ei tunnu riittävän hyvältä. Kirjoittamistani teksteistä jaan vain pienen osan, koska niistäkään suurin osa ei tunnu jakamisen arvoisilta. Mieleni huijaa minut aina ajattelemaan, että jollain tavalla elämä saa alkaa kunnolla vasta sitten, kun kaikki on lähes täydellistä, tai että vähintään sen tavoitteleminen korjaa jossain kohtaa sen jonkun perusteellisen vian mikä minussa on aina ollut. Silloin yritän muistaa, että oikeastaan ainoat hetket, joita elämässäni kadun, ovat ne, kun en ole uskonut itseeni ja tehnyt sitä mitä sydän on toivonut. Ihan sama kuinka epärealistiselta se olisi siinä hetkessä tuntunut. Meille itsellemme emme tule todennäköisesti koskaan näyttäytymään samanlaisina kuin toisille. 

Perfektionistin tarpeet harvoin kohtaavat toivottuja vaatimuksia. Huomaan itse, että lepo on aina viimeisenä tärkeysjärjestyksessäni. Ajattelen, että sitten kun olen tehnyt nämä asiat listalta, voin ottaa hetken rennosti, mutta sitä hetkeä ei välttämättä tule ollenkaan. Listaa on nopeampi täyttää kuin tyhjentää, koska mieli on tottunut vaatimuksiin. Meidät koulutetaan jo lapsesta asti siihen, että kun on saavuttanut yhden etapin, on vuorossa seuraava. Olen ainakin itse koko elämäni uskonut, että kaikki kasvu loppuu siihen, jos en enää aseta niin tarkkoja tavoitteita ja vaatimuksia itselleni. Etappien asettaminen ja niiden tavoittaminen eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois eikä etappien puuttuminen tarkoita, että olisi jollain lailla valmis. Niiden puuttuminen vaan tekee elämästä vähemmän suorittamista. Olen huomannut, että onnellisuus ei ole kiinni yhdenkään etapin toteutumisesta, vaan ehkä ennemmin niiden unohtumisesta. Uskon vahvasti, että elämä muuttuu helpommaksi ja mielekkäämmäksi vasta sitten, kun päästämme irti tarpeestamme kontrolloida omaa kasvuamme. Ja uskokaa tai älkää, siinä perfektionistit ovat erittäin taitavia. Kontrolloimisessa. Asioilla on tietty järjestys ja niiden tulee johtaa tiettyihin asioihin, jotta elämä pysyy hallinnassa. Uskomus siitä, että kehittyminen on millään tavalla lineaarista, on kuitenkin absurdi, ja edes sen tavoitteleminen johtaa lähes aina jonkinlaiseen uupumiseen. Koen itse, että ihmismieli kaipaa ärsykkeiden vaihtelua niin monella eri elämänalueella, että kokonaisvaltainen kasvu tapahtuu parhaiten lähes huomaamatta. Silloin, kun antaa enemmän tilaa kuuntelemiselle, palautumiselle ja kokeilemiselle. Kaikelle sille, minkä kautta lapsenakin oppi jäsentämään maailmaa. Kaikkea ei yksinkertaisesti aina voi ymmärtää, eikä kaikkeen aina voi vaikuttaa, vaikka olisikin aikuinen. Eikä se tarkoita, että olisi jotenkin epäonnistunut tai että se olisi este onnellisuudelle tai hyvälle elämälle.  

Olen huomannut nyt työelämän alettua, että rajojen asettaminen on minulle aivan todella vaikeaa, koska en pääse irti ajatuksesta, että olen pettymys toisille, jos en pysty vastaamaan jokaiseen vaatimukseen tai pelastamaan kaikkien päivää. On palkitsevaa, mutta myös uuvuttavaa olla aina hyödyllinen, tavoitettavissa ja valmiina kaikkeen. Hymy huulilla jaksaa ehkä hetken aikaa, mutta aika nopeasti tapahtuu jonkinlainen romahdus, jonka mieli todennäköisesti tulkitsee taas yhdeksi epäonnistumiseksi. Muistan monta hetkeä, kun olen vessan peilin edessä harjoitellut hymyilemistä, jotta selviäisin jostain hetkestä tuntematta liikaa, ja romahtanut sitten junassa tai bussissa matkalla kotiin. Perfektionistille olisikin ehkä tärkeää ymmärtää, että tunteminen ei koskaan ole epäonnistumista, vaan suru ja pettymys on kehon tapa viestiä, että nyt elämässä on jotain, minkä äärelle kannattaa pysähtyä. Olemme tässä nopeatempoisessa maailmassa aika sujuvasti onnistuneet ohittamaan tunteita ja ehkä jopa oppineet siihen, että niiden näyttäminen ei ole aina toivottua tai edes sallittua. Ja ohitetut tunteet synnyttävät aina tyhjiöitä, joiden täyttäminen vaatii yhä täydellisempiä suorituksia. Koska kaiken voi aina kompensoida sillä, että osaa ja pystyy ja ymmärtää. Vähintään ymmärtää.  

 

Minulle on aivan todella vaikeaa nauttia elämästä. En pysy hetkeäkään paikoillani, enkä pysty siirtämään ajatuksiani sivuun koskaan. Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän elämän hetket tuntuu suorituksilta, ja usein koen syyllisyyttä siitä, etten kykene olla hetkessä ja yksinkertaisesti vain rakastaa niitä. Luulen, että perfektionisteille syntyy usein iso kynnys kokea merkityksellisyyttä, koska mikään ei ole koskaan riittävän hyvää tai onnellisuuden arvoista. Tai sitten mieli on vaan niin fiksautunut kokemaan mielihyvää täydellisistä asioista, että elämän pienet epätäydelliset asiat eivät enää tuota sitä samaa uteliasuutta ja ihmeellisyyden tunnetta kuin lapsena. Hyvä suoritus olisi voinut olla parempi, joten siitä iloitseminen on turhaa, kun saman energian voi käyttää siihen, että pyrkii seuraavaan. Ja kun meitä vielä validoidaan sen perusteella, mihin me pystymme ja mitä me osaamme, mielemme automatisoituu ajatukseen siitä, että emme ilman suorituksiamme ole kehujen arvoisia. Pahimmillaan elämästä tulee arvokasta vasta, kun se vastaa meidän vaatimuksiamme. Ei ainoastaan meidän tarpeitamme. Usein ne myös sekoittuvat toisiinsa. On vaatimus olla kaunis, tarve olla rakastettu. Mutta mieli saattaa silti hakeutua tavoittelemaan kauneutta, koska sen näkyväksi tulemisesta on joskus saanut kokea rakastetuksi tulemisen tunnetta. Ja tunteet ohjaavat meitä vähintään yhtä paljon kuin se, minkä kautta meitä validoidaan. Mitä väsyneempiä olemme, sitä enemmän ohjaudumme toimimaan tunteiden kautta ja tavoittelemme hetkellistä mielihyvää, jota esimerkiksi täydellinen suoritus saa meissä aikaan. Kaikki, mikä aiheuttaa positiivisia tunteita, voi muodostua jonkinlaiseksi riippuvuudeksi, koska mielemme hakeutuu automaattiesti niihin asioihin, jotka tuottavat joko turvallisuutta tai mielihyvää. Hyvin onnistuneet suoritukset varmasti molempia.    

Tunteita siis tavallaan kompensoidaan täydellisyydellä, vaikka juuri täydellisyyden tavoittelu vahvistaa huomaamatta negatiivista kierrettä ja estää näkemästä tai arvostamasta elämän pieniä hetkiä. Jos epäonnistuminen ei ole vaihtoehto, on vaikeaa antaa itsensä todella nauttia elämästä. Kaiken riittämättömyyden taustalla on myös aina niin vahva tarve olla rakastettu, hyväksytty ja arvostettu, että perfektionisti saattaa jopa uskoa, että itsellä ei ole mitään väliä, jos ei ole kenellekään toiselle hyödyllinen tai jollain tavalla merkittävästi vaikuta tähän maailmaan. Usein ne, joiden elämä näyttäytyy kaikkein eheimpänä ulospäin, ovat kaikkein eniten hukassa sisäisen maailmansa kanssa. Perfektionisti vertaa itseään aina toisiin ja rakastuu helposti asioihin, jotka näyttäytyvät yhteiskunnassamme ihailemisen arvoisina. Huomaan itse usein määritteleväni itseäni toisten kautta. Tavoittelevani jotain, mitä joku toinen on sen sijaan, että keskittyisin itseeni ja siihen, mitä minä haluan, toivon ja arvostan. Mitä enemmän eksyksissä elämässä on, sitä enemmän sitä täytyy suorittaa, koska hakeudumme kaikessa turvaan. Ja mikään tässä maailmassa ei tuo yhtä valtavaa turvallisuuden tunnetta kuin ajatus siitä, että menestyy, on pidetty ja haluttu ja arvostettu.   

Missä on sitten opetettu, että vain täydellinen elämä on riittävän hyvä? Sitä ei ehkä suoraan sanota missään, mutta kaikkialla ihaillaan täydellisiä suorituksia. Koulussa meille leimataan arvosanat, jotka jo nimensä mukaisesti kertovat siitä, millaista arvoa me yhteiskunnalle tulemme tuottamaan. Kotona ehkä kiitetään onnistumisista ja ihaillaan silloin, kun näyttää jotain taidokasta. Kavereiden kanssa kilpaillaan ja vertaillaan. Harrastuksistakin ehkä saadaan mitaleja tai niistä tulee vähitellen tavoitteellisia. Aivan kuin tavoitteisiin yltäminen olisi ainoa tie onnellisuuteen. Kaikkialla vallitsee jonkinlainen arvojärjestys, joka johtaa pahimmillaan ajatukseen siitä, että aina joku on kuitenkin minua parempi, enkä minä tule menestymään missään, koska mikään mitä teen ei ole riittävän hyvää.

Etenkin nuorempana minulla oli todella huono itsetunto. Olin aivan valtavan epävarma itsestäni ja usein myös rankaisin itseäni epäonnistumisista. Nyt tilanne on jo paljon parempi, mutta huomaan edelleen kääntyväni helposti itseäni vastaan, kun kohtaan elämässä haasteita. On tärkeää muistaa, että mitä ikinä elämässä tapahtuukaan, meidän on oltava itsemme puolella, eikä se ole itsekkyyttä – ennemmin sen vastakohta. Silloin kun tiedämme ja ymmärrämme itseämme, ja ennen kaikkea välitämme itsestämme, saamme arvostusta myös muilta. Aikuiseksi kasvamisen yksi parhaimmista puolista on ollut se, että olen huomannut välittäväni vähemmän siitä mitä muut minusta ajattelevat. Vaikka pelkään edelleen epäonnistumisia, en anna niiden vaikuttaa siihen, mitä teen tai millaisiin mahdollisuuksiin tartun. Täydellisyys vaatii rinnalleen epätäydellisyyden, ja juuri sitä elämä lähinnä on. Mutta toisaalta kaikkein vahvimmin kauneus erottuu silloin kun se ei mahdu mihinkään valmiiseen muotoon. Ja vaikka vielä tällä hetkellä todella kamppailen näiden asioiden kanssa, sydämessäni tiedän, että joku päivä joku näkee minussa sen, mitä itse opettelen koko ajan näkemään.

 

Loppuun siis muutama muistutus teille muille samojen asioiden kanssa kamppaileville.

1. Vaikka kaikki eivät pidä sinusta, voit olla arvokas ja rakastettu. Jokainen ei löydä meistä samaistumispintoja ja välillä se on kivulias prosessi, joka vaatii kasvua omien epävarmuuksien kanssa.

2. Epäonnistuminen ei tarkoita, että olisi jotenkin perusteellisen hukassa, vaan se ennemmin tuo lähemmäs niitä asioita, joita mieli todella kaipaa ja tarvitsee, kun niitä vaan uskaltaa kuunnella.

3. Palautuminen mahdollistaa sen, että kaikki ne asiat, joita tavoittelee, voivat joskus toteutua. Armottomuus ei myöskään toimi ilman armollisuutta.

4. Häpeän kokeminen ei tarkoita sitä, että itsessä on jotain vikaa, vaan sitä, että on tottunut vaatimaan itseltään liikaa tilanteissa, joihin ei ole voimavaroja.

5. Onnellisuus ei ole asia, jonka tavoitteleminen tekee elämästä vähemmän suorituksen. Jos onnellisuuttakin täytyy tavoitella, kertoo se ehkä enemmän siitä, että kasvu vaatii hetkiä, joista nimenomaan poistetaan tavoitteellisuus.

6. Jokainen luonteenpiirre, joka on joskus kääntynyt itseä vastaan, voi myös muuttua positiiviseksi voimavaraksi, joka tukee kaikkia niitä asioita, joiden kanssa tällä hetkellä taistelee. Elämä menee kyllä eteenpäin ja kaikki asiat muuttuu aina jossain kohtaa hyväksi.

 

Rakkaudella, 

Marika

 

Kohtaamisen merkitys - jokainen tuo tähän hetkeen oman tarinansa

  

Tänään ajattelin kirjoittaa teille vähän kohtaamisen merkityksestä. Siitä, mitä toinen ihminen voi parhaimmillaan tuoda vuorovaikutukseen ja miten se edistää oman tarinamme rakentumista eheäksi kokonaisuudeksi. Me peilaamme itseämme jatkuvasti toisista ihmisitä. Kukaan täällä ei muodosta omaa erillistä jatkumoaan, vaan jokainen meistä linkittää itsensä myös osaksi jonkun toisen tarinaa. Tällä viikolla olen ollut jotenkin erityisen kiitollinen ja iloinen, ja aloin miettimään, että se johtuu varmasti suureksi osaksi siitä, että olen viettänyt aikaa todella ihanien ihmisten kanssa, joiden lähellä olen saanut tulla kohdatuksi. Jokainen meistä tuo aina kohtaamiseen oman tarinansa. Kaiken sen, mitä me ajattelemme elämästä, miten meitä on kohdattu ja kohdeltu, ja millaisena me hahmotamme ihmisyyden perusolemuksen. Moni asia vaikuttaa siihen, miten helppoa toisen kanssa on olla ja miten sujuvaa vuorovaikutus on. Kohdatessa erityisen tärkeää on aktiivisen kuuntelemisen taito. Se, että ei kuuntele vain kuullakseen, vaan että kuuntelee ymmärtääkseen. Se ei tarkoita, että jokaiseen tilanteeseen tarvitsisi olla joku ratkaisu, vaan että yksilöiden välille voi syntyä eheyttävä resonaatio, joka parhaimmillaan saa aikaan kasvua ja laajentaa molempien osapuolten maailmankuvaa.

 

Arvostaminen on aina asenne, kohtaaminen taito. Voimme opetella sitä, miten toista kohtaamme, millaisella energialla asetumme tilaan, ja miten paljon päätämme kuunnella. Kohtaaminen ei aina ole syvällisistä asioista juttelemista, vaikka niiden kertominen varmasti vaatii ensin jonkinlaisen nähdyksi tulemisen kokemuksen. Kohdatessa toinen ihminen kokee olemassaolonsa merkitykselliseksi yhteisessä vuorovaikutuksessa. On tärkeää viestiä omalla toiminnalla ja sanoilla, että toisella on lupa olla olemassa. Etenkään lasten kanssa se ei välttämättä ole helppoa, sillä lapsen kanssa samalle taajuudelle virittyminen vaatii usein omista tarpeista irti päästämistä. Maailma on tällä hetkellä ihan valtavan minäkeskeinen, enkä omista tarpeista luopumisella tarkoita sitä, etteivätkö ne olisi tärkeitä, mutta me emme saisi odottaa toisen ihmisen näkyvän meille vain niiden läpi. Kohtaaminen on monikerroksista, ja se tavoittaa kaikki aistimme. Toinen on siinä meitä varten ja haluaa kuulla. Ihmisten välinen vuorovaikutus on aina herkkä tilanne, joka voi myös rikkoa ja satuttaa. Sanojen merkitys on valtava. Jopa katseella on yllättävän suuri painoarvo, etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa, kun tulkintojen muodostaminen vielä kehittyy. Toki myös jokainen aikuinen on tärkeää kohdata arvostavalla katseella, sillä se antaa paljon laajemman pinnan olemassaololle ja samalla viestii, että hän on tärkeä ja että tämä meidän yhteinen juttu on arvokas ja merkityksellinen. Jokainen ansaitsee tulla kohdatuksi lempeydellä.

  

Muodostamme suurimman osan merkityksistämme suhteessa toisiin ihmisiin. Ideaalit syntyvät aina ihmisten yhteisvaikutuksesta, ja kaikki muutos vaatii aina myös jonkinlaisen sosiaalisen turvallisuuden tunteen. Elämämme suuntautuu aina sekä eteen- että taaksepäin. Kaikki mitä olemme nyt, on jatkumoa jostain. Vuorovaikutuksessa on tärkeää ymmärtää, että kaikki eleet ja asenteet eivät todellakaan johdu meistä itsestämme, tai siitä, että me olisimme jotenkin vääränlaisia. Koen, että lapsi tarvitsee ensin riittävästi itsetuntoa vahvistavia kohtaamisia ja hänen omaa persoonallisuuttaan tukevan ympäristön ennen kuin hän oppii tulkitsemaan toisia omasta itsestä riippumattomasti. Toki on paljon tilanteita, joissa emme aina voi löytää tai tietää syytä toisen suhtautumiselle, mutta vahva itsetunto auttaa käsittelemään haastavammatkin kohtaamiset niin, ettemme syyllistä niistä itseämme. Sillä, millä tavalla meistä on lapsina puhuttu, miten meidän luonteenpiirteisiin on suhtauduttu ja miten meidät on opetettu katsomaan maailmaa, on valtavan suuri merkitys siinä, miten kykenemme olemaan itse kohdattavina ja miten opimme kohtaamaan toisia. Itsestäni olen huomannut sen, että tarvitsen edelleen paljon vahvistusta omalle toiminnalleni. Tarvitsen kauniita katseita ja sanoja, jotka viestivät siitä, että minäkin olen merkityksellinen jollekin toiselle ja että se mitä teen, on oikein. Minun on ollut vaikeaa hyväksyä, että kaikki eivät pidä minusta, vaikka olisin kuinka ystävällinen. Jo lapsena opin pelkäämään sitä, että minulle suututaan, jos teen jotain väärin, ja minun on ollut todella vaikeaa opetella olemaan vuorovaikutuksessa juuri niiden tunteiden kanssa, joita tunnen. En sano, etteikö koskaan olisi sellaista tilannetta, jossa ei saisi olla ystävällinen, mutta ystävällinen voi olla myös olematta liian kiltti. Kiltteyskin varmasti kumpuaa hajottavista ja turvattomista kohtaamisista, joissa ei ole saanut olla ihan kokonainen, tai joka on johtanut parempaan lopputulokseen, jos on taipunut vähän liikaakin.

 

Omien tunteiden kohtaaminen on äärimmäisen olennaista siinä, että voi kohdata myös toisen. Jokaisen meidän tarinaan liittyy varmasti myös sellaisia osia, joita on vaikeampi hyväksyä. Niitä ei välttämättä tarvitse tuoda julki sosiaalisissa suhteissa, vaikka sellainen haavoittuvuus voi olla myös todella eheyttävää, mutta olennaisinta on, että me tiedostamme, millaiset asiat meihin vaikuttavat. Jos esimerkiksi kohdistamme lapsen maailmaan liikaa omia odotuksiamme ja tunteitamme, hän saattaa tulkita sen tarpeenamme muuttaa häntä, mikä puolestaan synnyttää vääränlaisuuden kokemuksen. On taito pysähtyä kuuntelemaan toista, mutta vielä merkittävämpi taito uskaltaa kuunnella itseään. Pysähtyä myös oman minuuden äärelle. Me emme ole erillisiä yksilöitä, jotka vaeltavat täällä päämäärättömästi, vaan hyvin tiukasti toisiimme kiinni kasvavia ja tarvitsevia olentoja, joiden maailmassa kaikki sisältää myös sosiaalisen ulottuvuuden. Kaikki kohtaamiset. Ihmiset. Yhteisöt. Yhteiskunta. On tärkeää erottaa toisistaan asiat, jotka ovat valintoja ja asiat, jotka eivät ole meistä riippumattomia, koska mitä paremmin tunnemme ja tiedostamme itsemme ja omat senhetkiset tarpeemme, sitä helpommin voimme myös valita mitä vuorovaikutuksessa korostamme, mihin keskitymme ja mikä eheyttää toista ihmistä. Ymmärtäminen ei ole helppoa, koska katsomme aina maailmaa vain omien silmiemme läpi, ja ymmärrykseen pyrkiminen onkin paljon kaiken mahdollisen käsittämistä tärkeämpää. Jo halu ymmärtää antaa usein myös selityksiä toiminnalle ja tekee siitäkin syystä vuorovaikutuksesta mutkattomampaa.

 

Lapsen mieli piirtää jatkuvaa kuvaa maailmasta. Siitä, millainen hän on suhteessa toisiin. Tulevana tanssinopettajana minulle on äärimmäisen tärkeää kohdata jokainen lapsi, nuori ja aikuinen. Huomata ja kuunnella tavalla, joka todella antaa toiselle luvan olla siinä kokonaisena. Koen, että olen harjoitellut kohtaamista myös tietoisesti ja että minulla on siihen hyviä valmiuksia, mutta samalla pelkään, että tuon haavoittuvaan tilanteeseen omia vaikeita tunteitani, että empatisoidun liikaa tai yritän neuvoa silloin kun olisi hyvä vain olla läsnä. Läsnäolon merkitys on valtava. On taito oppia vain olemaan toisen kanssa sellaisella tavalla, että se tavoittaa jonkinlaisen yhteisen taajuuden ilman tarvetta toimia, neuvoa tai olla oikeassa. Minulle, ja toivon, että kaikille muillekin, jokainen ihminen on ainutlaatuinen kokonaisuus. Me emme voi tietää, mitä toinen ihminen on kokenut, millaisia haavoja hänelle on syntynyt ja mitkä asiat hänessä aiheuttavat tunnereaktioita. Kukaan ei voi oppia vastaamaan jokaisen tarpeeseen, vaikka haluaisikin. Kukaan ei voi ymmärtää kaikkea. Tärkeää on mielestäni sellainen oikeanlainen tarkkaavaisuus ja uteliaisuus – halu tukea ja vahvistaa toista. Usein jo toisen ihmisen kiinnostus meitä kohtaan avaa jollain oudolla tavalla juuri niitä jäisiä kohtia, joita me emme itse oikein osaa tai pysty sulattamaan tai tunnistamaan.

On tärkeää myös näyttää toiselle, että me iloitsemme hänestä ja arvostamme häntä. Aivan kuten lapsillekin on tärkeää näyttää, että he tuottavat iloa olemassaolollaan, myös kaikkiin muihin kohtaamisiin saa kuulua iloa toisesta. Sitä, että hymyilee takaisin. Että sanoo jotain kaunista. Että muistaa, ettei toinen ole olemassa vain meitä varten, vaan on myös arvokas omana itsenään. Me opimme itsestämme paljon toisten kautta. Opimme puolustamaan omaa arvoamme sen kautta, miten meitä on puolustettu. Opimme katsomaan itseämme tavoin, joilla meitä on katsottu tai joiden kautta me olemme tulkinneet oman olemassaolomme merkityksen. Hyvä vuorovaikutus on kasvun elinehto. Kukaan ei voi kasvaa olematta suhteessa toisiin. Toki oivallukset syntyvät sitten oman mielemme sisällä, mutta useimmat asiat vaativat jonkun toisen, jonka lähelle on saanut asettua hetkeksi juuri sellaisena kuin on. Jos elämässä on saanut paljon haavoja, saattaa olla helpompaa jopa unohtaa oma tarina ja jättää tahallaan osa itsestä piiloon. On surullista, miten joudumme välillä sellaiseen hyväksynnän puutokseen, jossa koemme, että olemme parempia, jos vain osa meistä on olemassa. Vain ne osat, jotka vastaavat jonkinlaista ideaali-ihmistä. Kukaan meistä ei kuitenkaan tule koskaan olemaan täydellinen tai millään tavalla riippumaton aiemmasta eletystä elämästämme. Toivon, että jokainen teistä voi ja uskaltaa tuoda esille kaikenlaisia puolia itsestä, ei välttämättä kaikkien kanssa, mutta niissä kohtaamisissa, joissa on turvallinen ja hyvä olla. On vapauttavaa tulla nähdyksi ja voimaannuttavaa saada toisissa aikaan samanlaista rohkeutta. 

 

Kohdatessa ei voi piiloutua minkäänlaisen suorittamisen taakse. Jokaisen meidän elämä muodostuu monenlaisista tunteista, jotka ohjaavat toimintaamme jatkuvasti. Jokaisella on varmasti kokemuksia, joissa ei ole saanut tulla nähdyksi tai johon on liittynyt syvää väärinymmärrystä ja pelkoa siitä, ettei kelpaa. Useimmiten kohtaaminen on prosessi – vähän pidempi jatkumo jonkun toisen ihmisen kanssa. Jaettu tarina, joka herättää monenlaisia ajatuksia ja suuntaa sitä, mitä me arvostamme ja näemme toisissa. On tärkeää muistaa, että ihminen ei kuitenkaan voi elää ilman häpeän ja syyllisyydentunteita, tai kohdata aina yhtä suurella rakkaudella, mutta juuri niiden haastavien ja vaikeiden tunteiden nähdyiksi tekeminen vahvistavalla tavalla hyvissä kohtaamisissa on perusta kaikelle ihmisenä kehittymiselle. Se, miten meitä kohdellaan, on aivan eri asia kuin se, miten meidät kohdataan. Kohtelemisen tulisi aina sisältää kohtaamista. On myös valinta opetella katsomaan toista kauniisti ja arvostavasti. On osittain valinta olla läsnä. Aina kaikille ei voi olla kaikkea eikä joka päivä voi jakaa samaa määrää energiaa, mutta yleensä avoimuus, rakkaudellisuus ja hyväksyntä paistaa kyllä läpi, vaikka ei olisikaan parhaimmillaan. Jokaisessa on jotain hyvää, joka ansaitsee tulla tunnustetuksi myös vuorovaikutuksessa. Jokaisessa on jotain ainutlaatuista, jonka kautta me voimme suunnata ymmärrystämme ja oivaltaa asioita myös itsestämme. Enkä usko, että yksikään kohtaaminen elämässämme on ollut turha, joten kohdataan toisiamme rohkeasti ja sydämellä aina kun tavataan ja jutellaan – ainakin itse uskon, että kohtaamisen taito todella voi muuttaa maailmaa. 

 

Rakkaudella, 

 

Marika

  

Kun keho ei kestäkään - tanssijana loukkaantuminen

Tässä postauksessa ajattelin kertoa vähän tanssijana loukkaantumisesta ja sen herättämistä tunteista. Olen oppinut viime kuukausien aikana paljon ja myös ymmärtänyt, että ihminen harvoin valitsee kasvua itse. Tai ainakaan sitä, missä kasvaa ja miten sen ajoittaa. Loukkaantuminen on aina ikävä kokemus, eikä sitä sellaisenaan toivoisi kenellekään, mutta siitä voi myös oppia paljon. En sano, että kaikesta tarvitsisi oppia tai että kaikki vastoinkäymiset olisivat sellaisia, jotka yhtäkkiä mullistaa maailman tai tekee käännöksen parempaan, mutta usein elämän kriisit toimii tärkeinä toiminnan uudelleenohjaajina.Tanssijana myös keho on kaikkein tärkein työväline, ja se, ettei keho kestäkään kaikkea, saa aikaan monenlaisia ajatuksia. Kaikessa kauneudessaan tanssi on kuitenkin fyysisesti vaativa laji, joka kaipaa vierelleen kunnioittavaa kehosuhdetta ja pysähtymistä. Äärirajoilla työskentely ja väsymys ovat nimittäin kaikkein yleisimmät syyt loukkaantumiselle, ja myös oman kaatumiseni aiheuttaja.

En ymmärtänyt sitä kunnolla vielä muutama kuukausi sitten, mutta olen ollut aika pitkään todella lähellä uupumista. Olen mennyt monta vuotta aivan liian kovaa ja suorittanut kaikessa, missä siihen on ollut mahdollisuus. Omat arvot ovat ehkä välillä sekoittuneet toisiinsa ja kadottaneet merkityksensä, kun kaikessa on aina täytynyt jaksaa ja pärjätä. Loukkaantuminen opetti minulle elämän rajallisuudesta paljon. Oma keho ei ole ikuinen eikä muuttumaton, ja se ansaitsee arvokasta kohtelua. Vaikka ajankohta loukkaantumiselle tuntui aluksi aivan kamalalta, jälkeenpäin ajattelen sen pelastaneen minut väsymiseltä kokonaan. En aio enää koskaan täyttää elämääni samalla tavalla kuin aikaisemmin, koska olen saanut lepojaksostani niin paljon hyvää, vaikka samalla se on toki harmittanut ja tuntunut ikävältä. Mutta elämään kuuluu monenlaisia vaiheita, ja ne harvoin ovat lopullisia, vaikka muuttaisivatkin jotain olennaista. On tärkeä selviytymiskeino nähdä asioissa hyvää ja uskaltaa rakentaa uusia perusteita, mutta yhtä tärkeää on saada käydä läpi kaikki ne tunteet, mitä muutos aiheuttaa. Fyysinen vamma on yhtä lailla elämän kriisi kuin henkisetkin asiat, eivätkä ne lopulta kovin paljoa eroa toisistaan. Molemmat ovat ohimeneviä olemassaolon tiloja, joihin liittyy paljon pelkoa, ikävää ja kipua.

 

Loukkaannuin Oslossa joulukuun alussa paria viikkoa ennen ensi-iltaa. Se oli ensimmäinen isompi vammani tanssijana. Minulla ei ole koskaan ollut juurikaan kipuja tai minkäänlaisia loukkaantumisia. Varovaisuuteni ja hyvän kehonhallintani vuoksi olen säästynyt niiltä hyvin. Minulta murtui siis viides metatarsaali, sain niin kutsutun tanssijan murtuman. Se ei ollut vakava, mutta aiheutti paljon kipua, kun luu ei mennyt kokonaan poikki. Sain kepit, mutta painovaraus ei ollut kokonaan kiellettyä. Luun piti luutua kuudessa viikossa ja niinkin lyhyt aikaraja antoi minulle paljon toivoa. Kun tulin takaisin Suomeen, jalka ei kuitenkaan ollut vielä edes aloittanut luutumista, ja sain lääkäriltä toiset kuusi viikkoa. Sama toistui jälleen kuuden viikon päästä. Lopulta olin kepeillä noin kolme kuukautta. Se oli pitkä aika, ja vaikeutti elämää paljon, etenkin yksin eläessä ei ole helppoa pärjätä keppien kanssa. Sain monelta ystävältä apua, mikä lämmitti sydäntä, enkä ollut ollenkaan yksinäinen, mutta oma kykenemättömyys ärsytti silti monta kertaa. Laitoin koulun täysin tauolle, eikä minua kiinnostanut mikään. Se oli lähinnä suojelurefleksi, sillä tanssin katsominen sai muistamaan oman kyvyttömyyden osallistua ja sen, etten tiennyt, milloin pääsisin itse kunnolla takaisin. Toki katsomisesta oppii myös, mutta omalla kohdallani se ei tuntunut järkevältä. Elin siis todella hiljaiseloa. Kirjoitin paljon. Tein oikeastaan kokopäiväistä kirjailijan työtä. Sain välillä inspiraation keskellä yötä ja nousin kirjoittamaan. Tekstiä syntyi paljon, noin 150 sivua. En ole koskaan kirjoittanut yhtä hyvin. Sanat vaan tulivat ulos ja merkitykset saivat selkeitä selityksiä. Olin iloinen, että minulla oli muutakin kuin tanssi. Yhden asian varaan ei kannata rakentaa elämäänsä. Etenkään, jos se on riippuvainen omasta kehosta. Unelmia kannattaa aina olla, mutta osa niistä on hyvä rakentaa riippumattomiksi siitä, mihin keho pystyy, koska keho ei pysty kaikkeen. 

Keho on siis meille tanssijoille tärkeä instrumentti, eikä sitä ymmärrä, ennen kuin terveyden hetkellisesti menettää. Tanssijoina ja muutenkin kohtelemme kehoamme välillä väärin, olemme liian ankaria, kun se kipeytyy tai ei taivu kaikkeen siihen, mihin mieli toivoisi. Kehoa on helppo kontrolloida ja sen kautta on helppo muokata omaa identiteettiä, sillä keho on lopulta ainoa ulkokuoremme, jonka toiminnallinen ulottuvuus saattaa unohtua. Ehkä siksikin ihmisen kehosuhde usein muuttuu kriisien myötä. Psyykkisesti vaikeat kokemukset saavat tarpeen muokata kehosta täydellinen, jotta edes joku asia itsessä olisi ehjä ja oman itsen ulottuvissa, kun taas fyysiset vammat herättävät ymmärryksen kehon toiminnallisuudesta ja siitä, että keho on paljon muutakin kuin kuori, jonka sisälle ajatukset, toiveet ja tunteet rakentuu. Itse uskon vahvasti siihen, että kehon ja mielen yhteys on valtava, ja kaikki muutokset mielessä vaikuttaa myös kehoon ja toisinpäin. Tanssijoina se on myös suuri vahvuus, jos kehoa oppii käyttämään niin, että se tavoittaa mielen kerrokset. Luovuus syntyy kuitenkin tanssissa vahvasti kehon ja mielen yhteistyöstä. Siitä, että pystyy kanavoimaan ajatuksia, uskomuksia ja käsityksiä liikkeeseen. Etenkin Oslossa opiskellessani ymmärsin, että kehosuhteen myönteisyys ja oman kehon hyväksyminen on iso kulmakivi taidon oppimisessa. Teen aiheesta tällä hetkellä myös opinnäytetyötä, ja sekä loukkaantuminen että todella lahjakkaiden tanssijoiden kanssa työskenteleminen ovat antaneet minulle paljon ajateltavaa omasta kehosuhteestani, josta ehkä kirjoitan tänne vähän myöhemmin.

 

 

Minun kohdallani loukkaantuminen aiheutti aluksi jonkinlaisen masentumisen. Olin todella väsynyt muutaman viikon, enkä saanut aikaiseksi oikeastaan yhtään mitään. Se tuntui erittäin produktiivisena ihmisenä aivan hirvittävältä, ja koin olevani täysin epäonnistunut, vaikka loukkaantuminen ei suoranaisesti ollut minun syytäni. Itkin monta viikkoa, ja jälkeenpäin ymmärsin, että se oli surutyötä menetyksistä, joita loukkaantumisen ajankohta aiheutti ja se täytyi käydä läpi niin. Jonkin ajan kuluttua itku kuitenkin väistyi, ja sen tilalle tuli suuri tarve olla luova. Energia palasi vasta noin kuuden viikon jälkeen. Aloin aluksi opetella soittamaan pianoa, ja sitten aloin kirjoittamaan. Tekstiä tuli paljon, ja asiat vaikuttivat loksahtelevan paikoilleen. Kävin läpi monenlaisia mielensisäisiä prosesseja ja sain vastauksia omiin kysymyksiini. Annoin itselleni aikaa. Nukuin ensimmäistä kertaa elämässäni kymmeneen ja luovutin suorittamisen kanssa. Kirjoitin silloin kun tuntui siltä ja jätin ajatukset valmistumisesta ja opinnäytetyöstä myöhempään. Samalla perheessä tapahtui todella isoja ja järkyttäviäkin asioita, mikä osaltaan muutti arvomaailmaani ja sai koulun tuntumaan pieneltä asialta, jolla ei sillä hetkellä ollut juurikaan merkitystä. Se oli minulle outoa, sillä olen aina ollut aivan todella kouluorientoitunut ihminen, ja saanut kaiken tarvittavan ajoissa ja mahdollisimman täydellisesti aikaiseksi. Mutta vaikka pelkäsin sitä kovasti, minä pysyin silti minuna, vaikka en voinut tanssia tai suorittaa koulua muiden tahdissa. Minun identiteettini ei ollut riippuvainen siitä, mitä sain aikaan, eikä minua kaivattu siitä, mitä tein. Ystävät kävivät usein luonani ja kaipasivat seuraani. Sitä, kuka minä olin ilman kaikkea sitä, mitä tein. Se oli minulle tärkeää ja ensimmäistä kertaa ymmärsin, että minun arvoni ei todella ole millään tavalla riippuvainen siitä, mihin pystyn.

 

 

Kivun kokeminen oli ehkä loukkaantumisen ikävin osa. Jalka oli todella kipeä, eikä särkylääkkeitä saanut luutumisen edistämisen vuoksi ottaa. Jalka oireilee edelleen, ja vaikka se ei välttämättä ole vaarallista, kipu vaikeuttaa liikkeestä nauttimista ja harmittaa. Jalka on myös heikko, ja tällä hetkellä käyn paljon salilla vahvistamassa sitä. Loukkaantuminen on aina prosessi, joka vaatii paljon kärsivällisyyttä. Kärsivällisyys ei todellakaan ole vahvuuteni. Minulle on ollut vaikeaa olla suunnittelematta elämää, sillä jalan kunnosta ei voi tietää eikä sitä voi ennustaa. Paraneminen on jo pitkällä, mutta vahvistaminen ei, enkä voi vielä osallistua kaikille tunneille, vaikka haluaisinkin. Priorisoimiseen oppii usein vasta sitten, kun on pakko. Tällä hetkellä yritän pitää sunnuntait vapaapäivinä, vaikka se tuottaa haasteita, enkä tanssi enempää kuin kolme tuntia päivässä. Lepo on niin tärkeää – se oikeasti on. Ja ehkä kirjoitan siitä vielä lisää jossain kohtaa, kun olen itse prosessissa pidemmällä. Mutta parin kuukauden levättyäni luovuuteni oli ihan uudella tasolla, ja aivot oikeasti toimivat kunnolla. Minun on pakko myöntää, että kyllä siitä tuli vähän suru kaikkia niitä vuosia kohtaan, joina olisi voinut oppia paljon enemmän, jos olisi osannut antaa aikaa palautumiselle. Olen aina tehnyt paljon, vähän liikaakin, ja vaikka olen ehkä vaikuttanut kovin aikaansaavalta, en ole koskaan kokenut saavani yhtä merkityksellisiä oivalluksia kuin silloin, kun en tehnyt paljon mitään. Sekä taidon oppiminen että tiedon sisäistäminen vaatii lepoa, vaikka se ei joillekin meistä tunnu ainakaan aluksi kovin luontaiselta.  Liikuntaakaan ei tarvitse kokonaan lopettaa. Loukkaantuneena keksin muita tapoja olla aktiivinen. Tein paljon keskivartaloharjoitteita, luin salilla pyöräillessä ja aloitin tekemään oikeanlaista voimatreeniä.

 

  

 

 Moni opettaja sanoo, että loukkaantuneena on silti tultava katsomaan tunteja. Tavallaan ymmärrän sen. Aina voi tehdä jotain pientä ja toisten katsomisesta myös oppii, mutta jos oma mielenterveys kärsii siitä liikaa, ei se mielestäni ole ollenkaan pakollista. En tosiaan käynyt enää Suomessa juurikaan katsomassa tunteja. Oslossa kävin, vaikka sekin tuotti välillä kyyneliä. Lopulta kuitenkin tuli se päivä, kun pääsin itsekin mukaan. Tanssitunneille palaaminen oli kuitenkin paljon vaikeampaa kuin kokonaan pois oleminen. Silloin keskityin muihin juttuihin, mutta nyt haasteena on ollut sen hyväksyminen, etten voi tällä hetkellä tehdä samoja juttuja kuin aina ennen, että keho ei kestäkään vielä hyppimistä tai pyörimistä. Balettitunneilta olen lähtenyt välillä itku kurkussa, kun tekniikka ei ole samalla tasolla kuin aikaisemmin. Se on ollut psyykkisesti vaikeaa, ja koen, että olen tarvinnut paljon positiivista palautetta ja vahvistusta omasta tekemisestä. Toisilta opettajilta sitä on saanut enemmän. Nykytanssiin oli ihana palata, mutta juurikin baletissa vastaanotto ei ollut yhtä kannustava. Opettajalla on oikeasti suuri merkitys siihen, miten toipuminen viedään loppuun. Liikaa ei saa vaatia heti, mutta on tärkeää huomata pienet onnistumiset ja edistyminen ja sanoittaa se tanssijalle ääneen. Oma keho on tosi herkkä asia, ja sen vaillinaisuutta on vaikea hyväksyä. Etenkin nuorena se on todella iso juttu, joka voi heikentää merkittävästi oman arvokkuuden kokemista, vaikka jonkinlainen itsetuntemus olisikin loukkaantumisen myötä lisääntynyt. Ne eivät ole sama asia. Itseään ei välttämättä silti arvosta, vaikka itsensä tuntisi paremmin. Haluan sanoa ihan kaikille, että sinä riität, vaikket osaisi. Riität, vaikket pystyisi. Riität, vaikket tietäisi. Tanssi on välillä julma laji, jossa omat heikkoudet nostetaan liiaksikin esille, ja etenkin loukkaantumisen jälkeen on tärkeää herättää armollisuus itseä kohtaan ja muistuttaa itseään siitä, että tämä hetki ei ole yhtä kuin ikuisuus.

Loukkaantumisen myötä kävin myös läpi varmaan ensimmäisen vaiheen elämästäni, jossa minulla ei oikeasti ollut kiire mihinkään. Ahdistumisen sijaan se olikin aika vapauttava kokemus, enkä ole kaivannut kiirettä lainkaan. En ole siitä riippuvainen eikä asioiden määrä määritä onnellisuuttani mitenkään. Sen sijaan ystävyyssuhteet, ihmisten kanssa vietetty aika ja luova tekeminen ovat tuntuneet hirmu tärkeiltä. Olen lukenut monta kirjaa, uinut paljon ja kirjoittanut ajatuksia, joita joutenolo on tuottanut. Katkeraksi ei kannata ryhtyä, vaikka elämä välillä antaakin haasteita. Kaikesta kyllä selviää ja parhaimmillaan tulee vahvempana takaisin. On ihmeellistä, miten joustava ja muokkautumiskykyinen ihminen lopulta on. Elämä ei pysy aina samanlaisena. Keho ei pysy samanlaisena. Oikeastaan kaikkein tärkeintä on oppia hyväksymään oma rajallisuus ja samaan aikaan ymmärtää oma rajattomuus ja tunnistaa ne mahdollisuudet, joita juuri senhetkinen elämäntilanne tarjoaa. Minulle loukkaantumisen myötä vapautunut aika tarjosi lopulta täydellisen hetken kirjoittaa kirjaani, vaikka se vaati ensin irti päästämisen tuskan ja täydellisiltä tuntuneiden suunnitelmien muuttamisen. Jollekin toiselle se voi olla ihan muuta. Tärkeintä on, että kokee merkityksellisyyttä silloinkin, kun ei ole täysissä voimissaan. Kaikkeen ei tarvitse pystyä, jotta elämä on mielekästä, vaan arjessakin voi olla luova ja luottavainen. Asiat harvoin ovat pysyviä, ja kriisit tarjoavat kasvulle alustan, joka jopa pakottaa etsimään itsestä uudenlaisia selviytymiskeinoja. Tästäkin siis selvitään, sitä en epäillyt missään vaiheessa.

 

Ehkä parasta on myös se, että nyt voin auttaa niin monia muita nuoria tanssijoita, jotka loukkaantuvat, koska tiedän, miltä se tuntuu. On helpompaa neuvoa, jos voi itse samaistua tilanteeseen. Se tuo ymmärtämiselle kuitenkin ihan eri tason. Tulevana tanssin ammattilaisena toivon myös, että kaikki se, mitä olen joutunut viime kuukausien aikana käymään läpi, voi toimia vahvistavana voimavarana ja ohjata minua niin, että voimia jää muuhunkin kuin arkipäivän suorittamiseen. Tiedostan nyt, että minulla on aivan valtavasti annettavaa, ja niin on monella muullakin, jos vain uskaltaa pysähtyä ja antaa tilaa sille, mikä on sisällä jo aloittanut kasvamisen kauan aikaa sitten.  

 

Arvostakaa sitä, että keho jaksaa ja pystyy monenlaisiin asioihin - se ei ole itsestäänselvyys. 

 

Aurinkoista kevättä kaikille,

 

- Marika

 

 

    

Erityisherkän vahvuuksia ja heikkouksia

Ajattelin kirjoittaa tänne vähän lisää erityisherkkyydestä. Ehkä kahdestakin syystä. Ensinnäkin, saman sydämiset ihmiset vetävät toisiaan puoleensa ja olen huomannut, että lähipiirissäni tosiaankin on paljon erityisherkkiä. Toiseksi toivon teidän, joiden on joko vaikeaa ymmärtää herkkyyttä tai nähdä sitä itsessä, oppivan siitä enemmän. Herkkyys on nimittäin oikein valjastettuna todella suuri voimavara ja kiitollisuuden aihe, ja meitä herkkiä on täällä maailmassa kuitenkin aika paljon. Herkkyyteen ei ehkä enää liity yhtä paljon häpeää kuin aikaisemmin, mutta monet herkkyyteen liittyvät piirteet saavat aikaan tunteen siitä, että on jotenkin vääränlainen. Oma elämäni olisi ollut paljon helpompaa, jos joku olisi kertonut minulle herkkyydestä aikaisemmin. Olen aina ollut todella herkkä. Herkkä potenssiin sata. Lähes kaikki erityisherkkyydestä lukemani kirjat ovat olleet kuin suora kuvaus minusta itsestäni, ja tavallaan on ollut lohdullista tulla sillä tavalla niin perusteellisesti määritellyksi. Herkkänä ihmisenä olen rakentanut monenlaisia suojakuoria, joita olen vasta nyt pikkuhiljaa saanut hajottaa. Lähinnä siksi, että ympärilläni on niin ihania ihmisiä, että kohdatuksi tuleminen omana itsenäni on ollut mahdollista ja palkitsevaa. Jokainen tarvitsee jonkun, jonka kanssa saa tulla nähdyksi juuri sellaisena kuin on, oli herkkä tai ei.

Olen tähän alle listannut joitain herkille ominaisia piirteitä ja selittänyt niitä sitten auki. Suurin osa näistä liittyy lapsuuteen ja siihen, millaisen hermoston kanssa olemme kasvaneet. Nyt en juurikaan käsittele aistiyliherkkyyttä, vaan enemmän tunnepohjaista erityisherkkyyttä, jos niin voi sanoa. En ole tutkija (vielä), mutta minulle on myös tosi arvokasta, jos jaatte jotain omia ajatuksia ja kokemuksianne omasta herkkyydestänne <3

 

 

Tuntosarvet

Herkät ihmiset ovat todella hyviä lukemaan tilanteita ja toisten ihmisten tarpeita. He aistivat tunnetiloja ja pyrkivät sopeutumaan toisiin ihmisiin, tilanteisiin ja monenlaisiin tunneilmapiireihin. Herkät huomaavat aina jännitteet ja pyrkivät välttelemään ristiriitoja. He ovat tunteiden lukemisen mestareita, mutta se ei tarkoita, että herkkä osaisi aina käsitellä tunteitaan. Siitä voin ehkä kirjoittaa lisää toisella kerralla, mutta reagointitapoja on monia, eivätkä ne aina ole rakentavia. Tunnetiloja on saattanut oppia aistimaan erityisen herkästi etenkin, jos lapsuudessa on riidelty paljon tai tunneilmapiiri on ollut epävakaa ja arvaamaton. Herkistä ihmisistä tulee usein sovittelijoita tai sitten he välttelevät kaikenlaisia konflikteja. Herkkä osaa lukea eleitä, sanatonta viestintää ja katseita, ja pyrkii usein muodostamaan tilanteista itselleen jonkinlaisen eheän kuvan siitä, miten olisi paras toimia niin ettei kukaan toinen pety tai suutu. Lapsena etenkin vanhemmille ei haluta tuottaa pettymystä ja herkästä tuleekin helposti toisia myötäilevä rauhanrakentaja, joka on taipuvainen myös miellyttämiseen. Herkät myös tuntevat itse paljon ja tunnereaktiot saattavat olla vahvoja. Itse koen, että tunteitani on usein vähätelty, on sanottu, ettei se nyt niin kamalaa ole, vaikka se on minusta tuntunut siltä. Herkälle tunteet ovat valideja, aivan kuten muillekin, eikä niiden voimakkuutta voi itse säädellä. Herkkä huomaa kaikki vivahteet myös muiden tunnevaihteluissa ja oppii nopeasti sopeutumaan niihin. Minulle on välillä uuvuttavaa, kun vedän tunteita niin kovasti puoleeni, yritän tahtomattanikin ymmärtää ja auttaa jokaista. Herkkä tietää mitä toiset tarvitsevat ja herkät ovatkin usein todella auttamisenhaluisia ja jopa sen kautta hyväksyntää hakevia ihmisiä. Minulle tarpeellisuuden kokemus on todella tärkeä, ja minusta on ihanaa, kun minulta pyydetään apua tai kun minut halutaan mukaan, vaikka jäisinkin itse helposti syrjään. Tunneherkkyys saa aikaan sen, että koen todella vahvasti sekä iloa ja innostusta että pettymyksiä. Kun jotain pahaa tapahtuu, koko maailma todella romahtaa, kun taas kiitollisuus tuntuu sydämessä pitkään ja niin vahvana, että tekisi mieli itkeä. Etenkin lapsena koin kaiken aivan valtavan voimakkaasti, ja minulle oli todella vaikeaa kanavoida niitä mihinkään. Usein pidin kaiken sisälläni ja luulin, että toiset näkevät lävitseni. Petyin, kun ei kukaan nähnytkään.  

 

Tunnollisuus ja suorittaminen

Herkistä ihmisitä tulee helposti suorittajia ja täydellisyydentavoittelijoita. Usein se perustuu herkillä huonoon itsetuntoon, mutta siitä voi tehdä myös vahvuuden, sillä siihen liittyy myös päättäväisyyttä ja periksiantamattomuutta. Usein herkät ovat kuitenkin oppineet lapsesta asti määrittämään omaa arvoaan jonkin ulkoisen tekijän kautta. On hyvä, että kasvaessa huomio kiinnitetään vahvuuksiin, mutta jos jotain piirrettä arvostetaan liikaa tai sille annetaan suuri painoarvo, se saattaa johtaa suorituspaineisiin, hyväksynnän hakemiseen ja siihen, että omaa arvoa määrittelee sen mukaan, miten hyvin onnistuu. Minulle on aina sanottu, että olen tosi älykäs, ja se on ihana asia, mutta se on saanut myös aikaan suuren epäonnistumisen pelon kaikessa, mihin älykkyyttä vaaditaan. Herkkä ottaa onnistumisesta helpommin paineita ja pyrkii välttämään virheitä. Herkälle on tärkeää olla tuottamatta pettymyksiä. Olen miettinyt pitkään, mistä tarve olla kaikessa hyvä tai jotenkin todistaa olevansa riittävä sillä, että menestyy, oikein johtuu. Varmasti myös herkkyyteni on ajanut tavoittelemaan jonkinlaista täydellisyyttä, mutta myös monet epäonnistumisen kokemukset, joita ei ole käsitellyt, saattaa vaikuttaa siihen, että omaa arvoa on alkanut rakentaa sen varaan, miten hyvin elämässä onnistuu. Olen myös aina vältellyt kritiikkiä, yrittänyt olla mahdollisimman eheä ja kaivannut ulkoapäin sitä, että minulle sanoitetaan, että riitän. Herkälle luontainen tunnollisuus ja hyvään pyrkiminen ja pettymysten ja epäonnistumisten välttäminen vaikuttaa varmasti siihen, että suorittaminen alkaa ohjata elämää enemmän kuin toivoisi. 

 

 

Varovaisuus

Herkät ovat hyvin varautuneita ja tarkkailevat yleensä aina tilanteita ennen kuin menevät niihin itse. Se ei välttämättä johdu siitä, etteikö herkkä luottaisi ihmisiin, vaan se kuuluu hänen luontaisiin tarpeisiinsa. Minä olen aina ollut tarkkailija. Niin pitkään kuin muistan, olen elänyt elämää vähän sivussa, ikään kuin toisten kautta. Olen tutkinut ihmisiä. Toiset ovat aina kiehtoneet minua, vaikken ole uskaltanut mennä lähelle. Olin lapsena aivan todella ujo. Puhuin mieluummin opettajille, enkä koskaan sanonut ryhmätilanteissa mitään. Tiesin paljon toisista, mutta kukaan ei juurikaan tiennyt mitään minusta. Olen aina ollut myös hyvin varovainen, pohtinut pitkään mitä teen tai mitä sanon, varmistanut ensin turvallisuuden ryhdyttyäni johonkin. Herkkä vaikuttaa usein epävarmalta, vaikka hän vaatii vaan enemmän aikaa sopeutua. Minulla on aina kestänyt todella kauan sopeutua uusiin tilanteisiin, ryhmiin ja muutoksiin. Harva on oppinut tuntemaan minua kunnolla, kun aika on jo loppunut kesken. Ujous syntyy siitä, että aistii helposti tilanteisiin liittyviä odotuksia. Minusta tuntuu usein, että tiedän, millainen minun pitäisi olla tai miten minun pitäisi käyttäytyä, ja koen herkästi häpeää epäonnistuessani. Herkkyyteen liittyy myös taipumus kokea voimakkaita pelkoja ja huolia, mutta vaikka riskejä olisi taitava havaitsemaan, on tärkeää olla antamatta sen vaikuttaa omaan rohkeuteen. Herkkyys ei todellakaan tarkoita, etteikö voisi olla vahva ja rohkea. Minä koen olevani todella vahva ja sinnikäs, mutta se ei sulje pois tapaa, jolla menen tilanteisiin tai tapoja, joita käytän tavoitellessani minulle tärkeitä asioita. Tarkkailen ja pohdin aina ensin. Otan huomioon kaikki ennen itseäni ja päätän vasta sitten, miten toimin. Herkille myös päätöksenteko on usein vaikeaa ja herkkänä ihmisenä minulla saattaa kestää jonkin aikaa ennen kuin aloitan suuren projektin. Kaikki muuttujat on otettava huomioon ja asioille täytyy antaa aikaa. Minua on usein sanottu vähän näkymättömäksi, vaikka itse olen kokenut ympäristön ja ihmiset liiankin vahvasti. Jäänyt huomaamattani sivuun tai ollut hiljaa. Välillä muistan sanoneeni asioita joita olenkin vain pohtinut mielessäni.

 

Syvällisyys

Herkät pohtivat ja kokevat paljon ja voimakkaasti, ja siksi herkät ihmiset ovat usein hyvin syvällisiä. Minulla on aina ollut aivan valtava mielikuvitus, olen rakastanut kaikkea luovaa ja minun on täytynyt saada ilmaista itseäni. Huomaan myös helposti, miten asiat vaikuttavat toisiinsa, analysoin paljon ja pitkään ja keskustelen mielelläni asioista kahdestaan. Minulla on myös vahva intuitio ja ahdistun  helposti, jos en saa tarpeeksi aikaa päätöksentekoon tai muihin elämän haasteisiin. Syvällisenä ihmisenä arvostan omaa aikaa. Tarvitsen yksinoloa ja sitä, että saan käsitellä asioita rauhassa. Tarvitsen sitä, ettei puhuta vain pinnallisista asioista. Menenkin nopeasti aika syvälle, ja olen huomannut, että välillä se ahdistaa ihmisiä. Lapsena en juuri koskaan puhunut tunteistani, mutta nykyään se on todella tärkeä voimavara, jonka koen myös lähentäneen monia ystävyyssuhteitani. Olen hyvä kuuntelija ja minulle on arvokasta saada prosessoida asioita yhdessä toisten kanssa. Syvällisyys näkyy ehkä siinä, että käsittelee asioita perusteellisesti ja on tarve löytää kaikelle tarkoitus.  

 

 

Syyllisyyden tunteet ja häpeä, joista voi tulla hyvin valjastettuina oikeudenmukaisuutta

Herkät ihmiset syyllistävät itseään helposti. Olen koko lapsuuteni elänyt todella vahvassa häpeän ja syyllisyyden kuplassa, joka on johtanut isoihin ongelmiin, riittämättömyyden ja arvottomuuden kokemuksiin ja heikkoon itseluottamukseen. Herkkä lapsi hyväksyy liiankin helposti huonon kohtelun, ei välttämättä osaa puolustautua ja ajattelee asioiden johtuvan itsestä. Herkkä myös pelkää toisten vihastuttamista ja saattaa siksi olla hiljaa. Herkän ihmisen sisällä onkin monimutkainen arviointijärjestelmä, joka selittää sekä vahvan oikeudenmukaisuuden tarpeen että haasteen antaa itselle anteeksi. Herkästä tulee myös helposti rajaton, kun muut ottavat enemmän tilaa eikä herkkä välttämättä uskalla sanoa vastaan. Rajattomuus johtaa usein uupumukseen ja siihen, että toisten tunteista ja tarpeista huolehtii ennen omia. Herkät ihmiset kokevat usein riittämättömyyttä ja sitä, että he ovat jollain tavalla vääränlaisia. Minä en ole koskaan oikein kokenut kuuluvani minnekään, ja etenkin koulussa koin sen johtuvan minusta ja omasta erilaisuudestani, jota en osannut selittää. Jopa opettajat pitivät minua kummallisena eivätkä aina käsittäneet ajatuksiani. Se tuntui lapsena pahalta ja koin usein, että minun pitäisi olla toisenlainen. Loin kohtuuttomia vaatimuksia itselleni ja jotenkin toivoin, että minut olisi niiden kautta huomattu enemmän. Herkkänä ihmisenä kaikenlaiset moitteet ja riidat satuttavat minua syvästi, ja toivon, että ihmiset osaisivat olla herkkien kanssa hienotunteisia, etenkin kun herkät ovat itse usein kaikkia kohtaan kilttejä ja ystävällisiä.

 

Huolehtivaisuus

Herkät ovat usein todella helposti ylivirittyviä ja kuormittuvia ja myös huolehtivat jokaisen tilassa olevan tarpeista. Herkkä näkee ja ymmärtää paljon, ja siksi ihmisten kanssa oleminen myös kuluttaa. Herkkänä ihmisenä sortuu usein ennakoimaan, murehtimaan ja ylianalysoimaan asioita, mikä kuluttaa paljon energiaa. Herkkyyteen kuuluu ihana kyky huomata kaikki, ja usein herkkä haluaakin olla vähän kaikkien ystävä. Mutta se myös kuluttaa ja saattaa tuntua siltä, että omat tarpeet jäävät huomaamatta. Huomaan itse olevani todella huolehtiva, ja välillä toivon, että minulla olisi kyky myös jättää huomaamatta ja unohtaa. Luontainen sopeutumiskyky saattaa johtaa myös toisten miellyttämiseen ja siihen, ettei oikein koskaan opi ilmaisemaan omia vihan ja turhautumisen tunteitaan. Omat tarpeet eivät vain jotenkin tunnu tarpeeksi valideilta tai merkityksellisiltä. Herkkänä ihmisenä arvostan kovasti sitä, että minut kohdataan hienovaraisesti ja kunnioittavasti, ei liian kovakouraisesti. Minulle on myös tärkeää huomata, että minäkin olen tärkeä. Välitän ehkä liikaakin siitä, mitä toiset minusta ajattelevat ja mitä he minulta odottavat, ja huolehdin myös jälkeenpäin siitä, että kaikilla on varmasti kaikki hyvin ja etten vain ole satuttanut ketään. Herkät ihmiset ovat usein todella empaattisia ja he haluavat kaikille lähtökohtaisesti hyvää, vaikkeivat aina uskaltaisi tai osaisi mennä itse tilanteisiin sitä antamaan. Voimakas empaattisuus ja eläytymiskyky on herkkien suuri vahvuus, mutta se saattaa myös satuttaa, aiheuttaa väärinymmärryksiä tai näyttäytyä liiallisena huolehtimisena. Minulla on tällä alueella vielä paljon opittavaa ja hyväksyttävää, mutta eiköhän senkin kanssa opi joskus elämään. 

 

 

On paljon muutakin, mikä meitä herkkiä yhdistää, mutta tässä nyt mitä minulle tuli mieleen. Pitäkää huolta herkkyydestänne. Se ei ole särkyvää eikä sitä tarvitse kovettaa – jokainen on kaunis juuri sellaisena kuin on <3

 

Marika