Puoli vuotta elämää Oslossa

 Kirjoitan tässä postauksessa kokemuksistani Oslossa ja Khiossa. Koin paljon – todella paljon ja kehityin ihmisenä aivan mielettömästi. Vaihtokokemus oli kaikkea muuta kuin helppo. Sain paljon hyvää, mutta vähintään yhtä paljon haasteita. Sanotaan, että timantit syntyvät kovassa paineessa ja että kasvua ei tapahdu mukavuusalueella. Toivon, että se on totta. Ainakin koen oppineeni paljon. Puoli vuotta meni lopulta yllättävän nopeasti ja sisälsi monenlaisia tunteita. Sopeutuminen kesti hetken ja tuntui, että juuri kun olin kotiutunut, täytyi lähteä pois. On paljon, mitä tulen ikävöimään. Koulussa oli aivan mieletön ilmapiiri. Kaikki tukivat toisiaan ja kaikilla oli hurjasti motivaatiota. Tapasin uskomattomia ihmisiä ja sain varmaan elinikäisiä ystäviä. Jaoimme paljon elämää, ajatuksia ja kaikkea, ja se tuntui tosi merkitykselliseltä. Myös opettajat olivat todella ammattitaitoisia ja kehityin tanssiteknisesti todella paljon. Koen, että sain työkaluja sekä itseni kehittämiseen että siihen, miten voin opettajana tukea oppilaiden tanssiteknistä kasvua. Opettajien suhteen oli paljon eroja siinä, miten pedagogisia he olivat. Toiset olivat todella lempeitä, etenkin gaga-tekniikassa ja baletin repertuaarissa oli ihan huiput opettajat, ja heidän kanssaan oli myös hyviä syvällisiä keskusteluja, mutta esimerkiksi jazzin opettaja oli aika tiukka ja kaikki tiesivät, että tunneilla vaan treenattaisiin kovaa. Tavallaan se tasapainotti päivää myös, että opettajat lähestyivät tanssia niin todella eri tavoin ja opetti samalla siitä, millaiseksi opettajaksi haluaa itse kasvaa. Tukea sai myös aina. Toiset oppilaat todella osasivat olla läsnä silloin kun tuntui että on liikaa. 

 

Päivät koostuivat yleensä lähinnä tanssista. Aamuisin teimme killer core -harjoitteen kolme kertaa viikossa. Se ei ollut pakollinen, mutta opin oikeastaan nauttimaan siitä. Ei siksi, että harjoitus olisi alkanut tuntumaan helpommalta, koska se ei ollut helppo, vaan ilmapiirin takia. Opettaja varusti aamuhetken aina huumorilla ja teki kaikille tervetulleen olon. Aamutunti alkoi sitten vatsalihasten jälkeen yhdeksältä. Se oli joko balettia tai jazzia. Balettitunnit olivat aika samantasoisia kuin Savoniassa, sillä tasoerot baletissa olivat aika suuria. Toiset olivat valmistuneet balettikoulusta, toiset eivät olleet koskaan tanssineet puolivarpailla. Kärkitossutekniikkaa ei tehty ja tunnin tempo riippui paljon opettajasta. Meillä ehti olla kaikki kolme opettajaa syksyn aikana, ja kaikilla oli hyvin erilainen lähestymistapa balettiin, mikä antoi minulle paljon. Moni oppilas ihmetteli, miten meillä voi täällä Suomessa olla vain yksi opettaja yhdessä lajissa. Khiossa yksi rikkaus ehdottomasti oli siis opettajien vaihtelu, vaikka puolensa toki molemmissa. Jazzin aamutunnit olivat todellista tekniikkatreeniä. Teimme aina samat pitkät lämmittelyt ja paljon piruettiharjoituksia, jotka vaihtelivat joka tunti. Välillä teimme myös loppukombinaatiota. Liikeyhdistelmien nappaamiskyky kehittyi varmasti paljon, vaikka välillä olin epätoivoisen hukassa suuntien ja askelien kanssa. Jazzin opettaja oli todella monipuolinen ja taitava, ja puski jokaista eteenpäin. Hän oli ehkä hiukan pelottava, mutta lopulta ihan sympaattinen ihminen. Puolen vuoden aikana opin kuitenkin niin paljon jazzista, että haluaisin oikeastaan vaihtaa pääaineeni nykytanssista siihen, mutta en ole varma onnistuuko se enää. Suurin osa Khion jazz-linjalta valmistuneista haluaa kuitenkin työskennellä kaupallisella tanssialalla tai musikaaleissa, mikä erotti minun tavoitteet jonkin verran koulun tavoitteista. 

 

Aamupäivisin oli aina myös toinen tekniikkatunti. Jos ensin oli balettia, seuraavaksi oli jazzia. Tykkäsin tästä yhdistelmästä kaikkein eniten, kun oli jo vähän kehollisesti valmiimpi jazztunnin haasteisiin. ”Enjoy the ride”, sanoi jazz-opettajamme usein, ja sitä tunti todella oli. Mutta vitsit miten rakastin sitä, että edettiin niin vauhdilla ja tehtiin niin paljon. Jazz-tunteja tulee kova ikävä! Jos aamutunti oli jazzia, toisena tuntina oli yleensä streetiä. Se oli minulle haastavaa, ja usein tunneilla tehtiin pelkästään koreografiaa, vaikka muistikapasiteettini alkoi olla siinä vaiheessa aika täynnä. Minun oli aika vaikea napata materiaalia, joka oli omalle keholle niin vierasta. Pidin kuitenkin lopulta street-tunneista ja siitä energiasta, mikä tunneilla oli, vaikken itse niin hyvä ollutkaan. En ole siis koskaan aikaisemmin tehnyt katulajeja ja taso oli todella korkea. Yksi street-tunti jäi kuitenkin mieleeni erityisenä, kun opettaja jakoi meidät kahteen ryhmään ja pyysi nostamaan esille jonkun, joka teki koreografian erityisen hyvin tai jäi muuten mieleen. Egil, jo kuuluisa katutanssija ja yksi luokan parhaista oppilaista sanoi minun nimeni. Olin aivan hämilläni, kiittelin kovasti ja punastuin, kun kaikki taputtivat minulle. Hän sanoi, että minua on kiva katsoa, kun jatkan epäonnistumisista huolimatta, ja saan aina jostain liikkeestä kiinni eikä se näytä haittaavan minua. Hän kehui asennettani ja sanoi, että näkee minussa itsensä. Street-tunneilla kaikki kannustivat toisiaan. Meillä oli myös monia kuuluisia opettajia ja kerran luokkani esiintyi tv-ohjelmassa taustatanssijoina.

Nykytanssia ei juurikaan ollut, mutta koreografiassa, joka esitettiin kauden lopussa, oli paljon lattiatekniikkaa. Alkusyksystä teimme Gaga-tekniikkaa ja se oli todella antoisaa. Opettaja oli äärimmäisen taitava ja lempeä, ja löysin tunneilla tehdyistä liiketehtävistä kehollisesti paljon uutta. Luin myös Ohad Naharin kirjoittaman kirjan Gaga-tekniikasta ja se oli huippu hyvä, aika filosofinen teos. Vietin paljon aikaa koulun kirjastossa. Asuntoni oli aika kurja, joten kirjastossa oli mukava olla. Olisin halunnut lukea enemmän, mutta usein nukahdin kirjastoon. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että olin aika uupunut. Koulupäivät olivat pitkiä, sillä osallistuin myös teoriatunneille. Niitä ei tosin ollut paljon. Teoriatunnit olivat kuitenkin Norjaksi, joten jouduin keskittymään tavallista enemmän, että ymmärrän. Opettajat myös vaihtuivat paljon ja tunnit olivat välillä haastavia. Halusin kuitenkin oppia niin paljon kuin mahdollista, joten osallistuin niihinkin. Pidin jopa esitelmän Norjaksi. Teoria ei siis ole vaihto-opiskelijoille pakollisia ja välillä opettajat olivat hämmentyneitä että olin siellä. Koen, että sekä ammatti-, että kielitaidon kannalta ne olivat kuitenkin kehittäviä. Kuoroharjoitukset oli yksi lempitunneistani. Tunnit aloitettiin aina hieronnalla ja tietovisalla, ja sitten meidät jaettiin sopraanoihin, alttoihin ja pojat omiin kategorioihinsa. Minä menin sopraanoihin, sillä kukaan ei kysynyt mitään. Olen aina pitänyt laulamisesta, ja oli kiva kun siihen sai ihan oikeita tunteja. Meillä oli aina hauskaa. Ne tunnit eivät olleet vakavia ollenkaan.  

Vaihtokokemukseeni kuului kuitenkin myös paljon vastoinkäymisiä ja vaikeita tunteita. Sain monta kertaa kuulla opettajilta, että en ole yhtä hyvä kuin muut, ja vaikka tavallaan tiesin sen, se sattui silti. Minun vahvuuksistani ei koskaan puhuttu, joten ajattelin, että niitä ei juurikaan ollut. Minä en päässyt mukaan tv-ohjelmaan, vaikka toinen vaihto-oppilas pääsi, eikä minua olisi haluttu esitykseen lavalle. Prosessissa olisin saanut olla mukana kaikessa huolimatta, mutta eihän se ole sama asia. Pidin puoleni ja muutaman keskustelun jälkeen minut kuitenkin otettiin koreografiaan, mutta roolini oli niin pieni, että loukkaantumisen sattuessa ja minun jäädessä pois, koreografiaa ei tarvinnut muuttaa mitenkään. Kaaduin treeneissä luultavasti siksi, että olin äärimmäisen väsynyt. Treenasin iltaisin salilla ja kertasin jatkuvasti koreografian pätkiä, joissa sain olla mukana. Jouduin tekemään kaksinkertaisen työn muihin verrattuna. Yritin jatkuvasti olla parempi kuin mitä oikeasti olen, eikä sekään tuntunut riittävän. Balettitunneilla sain kehuja tekniikastani, mutta kaikilla muilla tunneilla koin suurta riittämättömyyden tunnetta. Itkin usein. En muista yhtäkään syksyä, jolloin olisin itkenyt yhtä paljon. Välillä romahdin kesken tunnin. Muistan erään harjoituksen, jota teimme baletin repertuaaritunnilla. Meidän piti kävellä kohti peiliä ja katsoa itseämme silmiin. Seistä siinä hetki ja päättää, että jäämme lavalle. Niin sooloteoksen kolmas osa alkoi. Norjan kansallisbaletissa pitkän uran tehnyt Camilla opetti sooloaan meille. Minä en pystynyt harjoitteeseen ollenkaan. Yritin katsoa muualle ja pidättää itkua, mutta peilin edessä romahdin täysin, nojauduin kylmään peiliin ja itkin. Olin jo juoksemassa pois studiosta, Sanoin, että olen pahoillani, etten nyt pysty, mutta Camilla otti minua kädestä kiinni ja sai minut jäämään. Silloin opin, että jotta voi menestyä, on tunnettava itsensä ja rakastettava itseään sellaisena kuin on. Se tuntuu yhdistävän kaikkia menestyneitä tanssijoita ja opettajia. He pystyivät katsomaan itseään peiliin ja kiittämään itseään omasta olemassaolostaan. Arvostamaan sitä, keitä he ovat. 

 

Välillä itkin katsoessani, kun toiset tanssivat, sillä he tekivät kaiken jotenkin niin kauniisti, hienovaraisesti ja persoonallisesti. Opin paljon muilta oppilailta, ja joidenkin kanssa meistä tuli aika läheisiä. Syvällisenä ihmisenä tutustun yleensä muutamaan ihmiseen hyvin, mutta kaikki eivät koskaan opi pitämään minusta, tai sitten he eivät vain ymmärrä minua. Tunneilla oli kuitenkin todella avoin tunne-ilmapiiri ja siellä oli helppo itkeä, mikä oli minusta tosi arvokasta. Välillä itkin, kun tanssin itse ja sain koreografian oikein. Välillä siksi, että epäonnistuin enkä saanut enää mistään kiinni. Studiossa oli välillä katsojia. Kuka vaan saattoi tuijottaa ovessa olevasta ikkunasta ja arvioida – tai ihailla. Se ahdisti minua vähän. Epäonnistun yleensä aina paineen alla. Vietin paljon aikaa koulun salilla. Koulun yksi baletinopettajista, Martin, on tehnyt tanssijoille ohjelman jokaiselle kehonosalle. Tykkäsin viettää salilla aikaa hänen ja yhden balettitanssijapojan kanssa. Seillä minut jotenkin huomattiin. Me kolme olimme aina siellä. Loukkaantumisen jälkeen juttelin paljon Martinin kanssa, ja se tuntui arvokkaalta. Oli hassu tunne, että loukkaantuminen vei minulta yhtäkkiä kaiken kiireen. Olin koko syksyn aina menossa. Tulin takaisin asuntolaan iltamyöhällä ja vietin viikonloputkin koululla tai keskustan kirjastossa. Yritin tehdä kursseja samaan aikaan myös Suomeen, mutta ei se toiminut ollenkaan. Loukkaantumisen jälkeen sain heti flunssan. Keho oli tosi väsynyt ja kaipasi lepoa. Kyynärsauvoilla käveleminen Oslon keskustassa ei ollut aina helppoa, ja elämä hidastui paljon. Minulla meni kolme viikkoa hyväksyä, että en nyt vain yksinkertaisesti voi tanssia. Eniten harmitti se, etten päässytkään esiintymään ja viettämään viimeisiä viikkoja rakkaiksi tulleiden luokkakavereiden kanssa.

Asuin jonkin matkan päästä koulusta. Jouduin joka aamu kulkemaan junalla ja bussilla. Juoksemaan, jotta en joutuisi odottamaan seuraavaa. Asunto oli kertakaikkisen kamala. Vessa ei toiminut kolmeen ensimmäiseen viikkoon, asunnossa ei ollut yhtäkään kaappia ja se oli todella pieni ja kylmä. Jaoin keittiön neljäntoista ihmisen kanssa, joten laitoin harvoin lämmintä ruokaa. Mutta minulla oli aivan ihana huonekaveri. En olisi voinut toivoa ystävällisempää ja sydämellisempää ihmistä viereiseen huoneeseen. Hän ilahtui aina nähdessään minut ja välillä juttelimme pitkään. Hän oli kotoisin Kanariansaarilta. Ja kun hän tuli kipeäksi, annoin hänelle Suomesta ostetun hyvän yskänlääkkeen, ja hän puolestaan auttoi minua matkalaukkujen kanssa, kun jalkani oli kipeä. Hän oli todella avulias. Keittiössä juttelin välillä pitkään myös erään jazz-muusikon kanssa. Meillä oli hyviä syvällisiä keskusteluja ja välillä oli kiva, ettei kotona tarvinnut olla ihan yksin. Asuntoa en kuitenkaan tule kaipaamaan, ja koin sanoinkuvaamatonta kiitollisuutta, kun pääsin kotiin ja omaan sänkyyn nukkumaan. Mutta nyt olen kokenut senkin, millaista on elää kollektiivissa lähinnä espanjalaisten poikien kanssa. Ei uudestaan, kiitos. Sen verran sotkuista ja äänekästä se oli. 

 

Vaihtokokemukseni oli kokonaisuudessaan aikamoinen tunteiden vuoristorata. Alkusyksystä koin sanoinkuvaamatonta kiitollisuutta, tein ihania vaellusretkiä Oslon vuoristossa, sain paljon uusia ystäviä ja nautin omasta ajastani. Loppusyksy meni vähän pieleen loukkaantumisen ja esitysdraaman myötä, ja koin välillä suurta itsevihaa siitä, että olen ylipäätään olemassa. Ihmettelin usein, miksi he sitten kaikista ehdokkaista valitsivat minut, jos en kerran kelvannut sellaisena kuin olen. Välillä teki mieli sanoa, että olen pahoillani, että olen täällä. En tiedä, ajattelivatko he niin, mutta siltä minusta välillä tuntui. Loppusyksystä olin aika masentunut ja minun oli usein paha olla. Kun keskustelin ennen joululomaa parin opettajan kanssa, he kuitenkin kehuivat minua kovasti ja sanoivat, että olen tuonut kouluun paljon positiivista energiaa, ja että on ollut ilo nähdä, miten kovasti haluan oppia. Se lämmitti kovasti sydäntä, ja tunsin kyllä, että he oikeasti tarkoittivat sitä. Olisi vaan ollut kiva, että he olisivat sanoneet sen minulle vähän aikaisemmin. Me ei saatu jazz-opettajalta palautetta tänä syksynä, kun siinä oli jotain draamaa hänen tulevan työtehtävänsä kanssa. Se oli vähän harmi, mutta toivon, että olen kehittynyt tanssijana – on ihme, jos en ole. Ja Savoniassa saan varmasti enemmän palautetta taas. Kuopioon paluu jännittää vähän, kun olen joutunut jalan vuoksi olla nyt jonkin aikaa poissa tanssin parista. Minun piti myös keväällä valmistua, mutta joudun siirtämään sitä, kun en voi osallistua alkuvuodesta tunneille enkä mitenkään ehtisi tehdä sekä opinnäytetyötä että päättöharjoittelua yhden kevään aikana, etenkään puolikuntoisena. Mutta elämä jatkuu ja ainakin pääsin takaisin Suomeen turvallisesti, vaikkakin muutaman matkalaukkuvastoinkäymisen kautta. Oslosta jäi ihan hyvät muistot, paljon ystäviä ja norjan kielitaito. Opettajat sanoivat, että olen aina tervetullut takaisin Khioon, ja kyllä minulla on sellainen tunne, että palaan Osloon vielä.

Rakkaudella ja vaihdosta kotisuomeen palanneena,

Marika