Onko sulla kaikki hyvin?

 Välillä ahdistaa. Välillä tuntuu kuin koko maailma kaatuisi, kun joku pieni asia epäonnistuu. Ehkä silloin täytyy vaan sulkea silmät ja hengittää. Ei kuitenkaan liian usein, koska aina on kiire, mutta se on normaalia. Kaikilla muillakin on. Ja kiireessä on helppo unohtaa. Välillä itkettää, mutta ei saisi itkeä, ainakaan jos kaikki on ihan hyvin, tai jos jollain toisella asiat on paljon huonommin. Mitähän muut minusta ajattelevat? Mikä minussa on vikana?

Ajattelin, että kirjoitan tänään siitä, miksi paha olo ja ahdistus on niin yleistä ja mitä voisimme tehdä, jotta niin ei olisi. Käsittelen aihetta eniten nuoruuden näkökulmasta, koska minulla ei ole kokemusta tai tietoa muusta. En ole asiantuntija. En voi tietää puoliakaan siitä miten joku toinen asioita kokee. Jokainen on yksilö. Voin vain arvailla, sanoittaa ja pohtia. Minulla on myös omia vaikeita kokemuksia, mutta en halua vielä kertoa omaa tarinaani, koska se olisi minulle tällä hetkellä liikaa. Viime aikoina minun on kuitenkin ollut jotenkin tarve purkaa ajatuksiani mielenterveyteen liittyviä asioita. Ja koska mielenterveyden ongelmat on oikeasti osa niin monen arkipäivää, niistä puhumisen kuuluisi olla ihan normaali asia. Asia, josta saa ja voi, ja myös täytyy, puhua ääneen ja kirjoittaa. 

 

En tiedä tietääkö kukaan nuorta, joka ei olisi koskaan sanonut, että elämä stressaa ja ahdistaa. Nykyään ajatellaan, että se kuuluu elämään, että on ihan normaalia romahtaa välillä tai paeta ongelmia milloin mihinkin riippuvuuteen tai rutiineihin, jotka lähinnä aiheuttavat itselle vahinkoa. Ei, se ei ole normaalia. Sen ei kuuluisi olla normaalia. Elämään kuuluu tunteita, myös monenlaisia negatiivisia tunteita, surua, vihaa, pelkoa ja pettymyksiä, ja hetkellisesti ne toki heikentävät elämänlaatua, mutta ne eivät saa jäädä suureksi huoli- ja ahdistusmöykyksi, jota ei oikeastaan koskaan käsitellä kunnolla. Kun odotukset kasvaa nuoruudessa, jonkun täytyy myös muistaa ja osata sanoittaa se, mitä ei vielä tarvitse osata – mitä ei vielä tarvitse olla. On absurdia odottaa olevansa täydellinen kaksikymmentävuotiaana, kun kukaan meistä ei kuitenkaan tule koskaan valmiiksi. Moni meistä kuitenkin tekee niin. Olisihan se siistiä olla jo nuorena elämänsä huipulla niin kuin maailmankuulu balettitanssija tai jalkapalloilija. Petymme, jos emme pääse heti opiskelemaan unelma-alaamme, petymme jos joku ei pidä meistä, petymme jos epäonnistumme – tai lähinnä petymme, kun koemme epäonnistuneemme. Ja sitten määrittelemme itsemme sen mukaan, mitä emme vielä ole. Lakkaamme uskomasta itseemme, kun ensimmäinen yritys epäonnistuu. Maailmassa nimittäin on aina toisia mahdollisuuksia – usein emme vaan anna itsemme yrittää uudelleen.

Emme varmasti voi kukaan muuttaa maailmaa sellaiseksi, että stressi ja paineet poistuisivat, mutta voimme monella tavalla lisätä mielenterveyttä tukevia asioita läheistemme ja tuntemattomienkin elämään. Se, minkä itse ajattelen olevan tärkeintä kaikessa elämänlaadussa, on arvostetuksi tulemisen kokemus. Se, että meistä pidetään ja ajatellaan hyvää. Jos omaa tekemistä arvostetaan, on helppoa käsitellä epäonnistumisia. Jotta jaksaa yrittää, täytyy kokea, että itsellä on jotain väliä, että on merkityksellinen sellaisena kuin on. Mistä arvostetuksi tulemisen kokemus sitten syntyy? Ehkä siitä, että meiltä kysytään mitä meille kuuluu, että meidän tekemisistämme välitetään. Siitä, että meidän kanssamme halutaan viettää aikaa. Siitä, että meitä kehutaan ja että meitä kannustetaan. Siitä, että meihin luotetaan. Siitä, että meitä rakastetaan. Jos ei koe olevansa arvostettu, alkaa yrittää liikaa ja palaa loppuun. Ihminen tekee nimittäin kaikkensa kokeakseen, että hänellä on jotain väliä. Jokainen ihan jokaisessa elämänsä vaiheessa. Toiset tarvitsevat ehkä enemmän tunnustusta ja kannustusta, jotta he kokevat olevansa tarpeeksi arvokkaita kuin toiset, mutta yhtä lailla me kaikki tarvitsemme sitä. Moni asia vaikuttaa siihen, millä tavalla ja miten paljon, mutta luulen, että sillä, mitä olemme lapsuudessa kokeneet ja oppineet, on suuri vaikutus. 

 

Arvostetuksi tulemisen lisäksi ahdistusta voi vähentää sillä, että madaltaa odotuksia ja asettaa asiat elämässä tärkeysjärjestykseen, arvostelusta huolimatta. Aina on heitä, jotka eivät ymmärrä tai jotka odottavat meiltä enemmän. Siitä emme pääse mihinkään. Omia valintoja ei tarvitse selittää, silloinkaan, kun ne eivät ole kaikille mieleisiä. Kun yrittää kaikessa kaikkensa yhtä aikaa, on hyvin todennäköistä, että jossain vaiheessa kuormitus nousee yli suorituskyvyn. Minulle ehkä kaikkein vaikein asia elämässä on hyväksyä, että täytyy tehdä valintoja. Se ei ole helppoa, koska eihän elämässä koskaan tiedä, että mistä on eniten hyötyä. On hurjan vaikeaa asettaa rakastamiaan asioita jonkinlaiseen järjestykseen. Silloin täytyy ehkä vaan kuunnella sitä, mikä sillä hetkellä tuntuu oikealta ja tärkeältä. Eräs ystäväni sanoi joskus viisaasti, että hän ei enää halua ajatella liian pitkälle, vaan tekee valinnat sen mukaan, mikä juuri sillä hetkellä kiinnostaa. Etenkin nuorena tähän voi kuitenkin tarvita paljon apua ja kannustusta, sillä mahdollisuuksia on niin paljon. Nykymaailma on niin täynnä erilaisia polkuja ja valintoja, että mahdollisuuksien määrä saattaa välillä uuvuttaa. Sitä haluaisi niin paljon, kaikkea yhtä aikaa ja mielellään heti, tai ainakin mahdollisimman pian. Tunnistan ainakin itseni siitä, että petyn helposti, jos en saakaan sitä mitä haluan, etenkään jos olen nähnyt sen eteen vaivaa.

Lisäksi täytyy kokea kuuluvansa johonkin. Kuuluvuuden tunne lisää merkityksellisyyttä ja auttaa meitä vähentämään muusta. Minulla on jotenkin sellainen tarve, että haluan olla ihan kaikessa mukana. Koen käsittämätöntä pahaa oloa, jos missaan jotain tai joudun olemaan jostain pois. Aloin yksi päivä pohtimaan, että miksi ihmeessä minä olen tällainen eikä kukaan muu ole, ainakaan näin pahasti. Mieleeni nousi tarpeellisuus. Ehkä haluan kokea olevani tarpeellinen. Se on toinen tärkeimmistä kaikkea hyvinvointia tukevista asioista. Jos ei koe olevansa tarpeellinen, on vaikeaa rauhoittua ja antaa aikaa ihan vaan itselleen. Miten nuorta voisi auttaa tuntemaan itsensä tarpeelliseksi? Ehkä jo lapsesta asti täytyy pitää huoli siitä, että jokainen saa olla jossain mukana ja että kukaan ei jää ulkopuolelle, koska se voi jättää pahoja jälkiä, joista toipuminen vie aikaa. Ihminen on vahvasti sosiaalinen olento, jolla on tarve olla yhteydessä toisiin, jopa ennen kuin voi löytää yhteyden itsensä kanssa. Yksinäisyys vähentää tutkitusti elinvuosia. Yhdessä kaikki on helpompaa. Peilaamme itseämme toisten kautta. Jos meitä ei haluta tai valita mukaan, saatamme kokea itsemme tarpeettomiksi, mikä puolestaan johtaa siihen, että täytämme elämämme asioilla, jotka eivät välttämättä edes ole sitä, mitä oikeasti tarvitsemme, tai mitä välttämättä edes haluamme.

Jotta voi elää hyvää ja tasapainoista elämää, ympärillä on oltava ystäviä. On saatava olla kuunneltavana ja kuunneltava toisia. Toiset ihmiset. Emme voi poistaa tätä perustarvetta elämästämme. Lähes kaikki huolet liittyvät yleensä joko omaan terveyteemme tai läheisiin ihmissuhteisiimme. Jos meillä on kaikki ihan ok, alamme huolehtia toisista. Alamme huolehtia siitä, että ympärillämme olevilla on kaikki hyvin, mutta myös siitä mitä toiset meistä ajattelevat. Opimme jo nuorena mukautumaan siihen, mitä meiltä kaivataan. Opimme mukautumaan siihen millaisia toiset ovat ja mikä on heille tärkeää. Nuoruudessa ystävien merkitys korostuu. Heidän kanssaan jaetaan eri tavalla asioita ja heidän ajatuksiinsa samaistutaan. Elämäntahti on nykyään kova. Vanhemmilla ei välttämättä ole aikaa. He eivät välttämättä huomaa tai tiedä, tai ainakaan osaa auttaa. Tärkeää olisi, että kukaan ei jäisi yksin. Jos joutuu käsittelemään huolia oman pään sisällä, niistä kasvaa valtavia vuoria, jotka purkautuu ahdistuksena silloinkin, kun kaikki on ulkoapäin ihan hyvin. 

 

Sillä, miten kohtaamme toisen, on väliä. On tärkeää kohdata jokainen niin, että hän tuntee itsensä arvokkaaksi. Silloinkin kun on toiselle vihainen tai kateellinen, tai vaikka joku asia toisessa kuinka ärsyttäisi tai vaikka itsellä olisi kuinka huono päivä. Kenestäkään ei voi tehdä ennakko-oletuksia. Emme voi tietää toisen elämästä juuri mitään, vaikka seuraisimme tätä somessa tai vaikka kävisimme samaa koulua tai työskentelisimme samalla työpaikalla. Ja sen lisäksi, että olemme uniikkeja yksilöitä, myös päivämme vaihtelevat – tunteemme ja mielipiteemme eivät pysy samoina vuodesta toiseen. Sillä on väliä, kuinka me toisiamme puhuttelemme, mitä me sanomme, mihin me kiinnitämme huomiota ja millaisista asioista välitämme. Kaikella, mikä liittyy jonkinlaiseen vuorovaikutukseen, on aina väliä. Luulen, että sosiaaliset suhteemme toisiin ihmisiin sekä tuovat eniten iloa että eniten ahdistusta, sillä niihin liittyy aina myös odotuksia. Odotamme tulevamme kohdatuiksi tietyllä tavalla, ymmärrämme väärin, emme uskalla kysyä, emme uskalla sanoa mielipidettämme, meitä ei huomata, meitä ei tarvita, meitä tarvitaan liikaa, olemme liian erilaisia, liian samanlaisia, koemme kateutta, arvioimme ja arvostelemme, yritämme liikaa, unohtelemme, petymme, emme uskalla pyytää anteeksi. Olemme ihmisiä, mutta välillä unohdamme senkin.

Kenelläkään ei ole helppoa. Elämme maailmassa, jossa kilpaillaan kaikessa. Maailmassa, jossa kaikkea arvioidaan. Kun menee kouluun, on opittava pärjäämään ja suoriutumaan. On opittava tekemään parhaansa kaikessa. On opittava olemaan pidetty. Jopa harrastuksissa saatetaan kilpailla, joko toisten kanssa tai toisia vastaan. Työelämässä kilpailu jatkuu. Jos ei jaksa, jää toisten jalkoihin. Jos on liian hidas, joku toinen ehtii. Täytyy olla nopea ja kova ja vahva. Jos on oma itsensä, ei välttämättä pärjää. Ahdistusta lisää se, että täytyy muuttua. Se, että täytyy yltää tiettyihin standardeihin ja oltava tietynlainen, jotta voi tehdä tiettyjä asioita. Nuorena unelmia mahdollistetaan eri tavalla kuin aikuisuudessa. Ehkä se lisää paineita siitä, että pitää saada mahdollisimman paljon aikaan mahdollisimman nuorena, mikä puolestaan lisää ahdistusta ja stressiä ja kiirettä. Ja sitten ihmetellään, miksei ihmiset jaksa. Kun on väsynyt, kaikki alkaa ahdistaa. Se, ettei kenelläkään ole aikaa, on ehkä suurin syy siihen, että niin moni kärsii mielenterveyden ongelmista. Meillä ei ole aikaa toisillemme eikä itsellemme. Me hukutamme ongelmamme kiireeseen emmekä jaksa kuunnella tai käsitellä asioita. Väsyneenä ei näe mahdollisuuksia, vaan juuttuu epäkohtiin ja asioihin, jotka eivät palvele enää. Tarvitsemme toisiamme voidaksemme hyvin, mutta tarvitsemme myös itseämme. 

 

Elämässä on paljon ihanaa. Me kaikki saamme paljon hyvää, ja toivon että jokainen löytää myös aiheita kiitollisuuteen. Maailmassa kuitenkin yksinkertaisesti on myös hurjan paljon asioita, jotka aiheuttaa pahaa oloa. Ne voivat olla pieniä tai suuria, ohimeneviä tai koko elämän mullistavia tapahtumia. Juuri sinulla on kuitenkin lupa tuntea juuri niitä tunteita, joita koet nyt. Riippumatta siitä, miten vanha olet, mitä teet työksesi, miten paljon omistat tai miten paljon olet saanut aikaan. Ahdistusta vähentää aina se, että saa olla juuri sellainen kuin on. Että saa valita ja tehdä juuri sitä mitä itse haluaa. Aina ei voi saada mitä haluaa, mutta on tärkeää kokea ohjaavansa omaa elämäänsä. Ja vaikka välillä on paha olla, jossain vaiheessa se helpottaa aina. Se ei tarkoita, että paha olo olisi jotenkin vähemmän arvokasta kuin onnellisuus. Sen äärelle tulee aina pysähtyä. Tunteet ilmaisevat sitä, mihin suuntaan meidän on muutettava toimintaamme. On tärkeää, että joku välittää ja auttaa silloin kun ahdistaa. On tärkeää, että joku, ihan kuka tahansa, muistaa välillä kysyä, että onhan sulla kaikki hyvin. Eihän kukaan unohdeta sitä. Me eletään täällä kaikki yhdessä ja jokaisella on lupa olla juuri sellainen kuin on. Jokainen on arvokas. Näytetään se toisillemme. Se auttaa jo paljon.   

 

Rakkautta ja pieniä onnen hetkiä jokaisen arkeen,

 

Marika