Onko sulla kaikki hyvin?

 Välillä ahdistaa. Välillä tuntuu kuin koko maailma kaatuisi, kun joku pieni asia epäonnistuu. Ehkä silloin täytyy vaan sulkea silmät ja hengittää. Ei kuitenkaan liian usein, koska aina on kiire, mutta se on normaalia. Kaikilla muillakin on. Ja kiireessä on helppo unohtaa. Välillä itkettää, mutta ei saisi itkeä, ainakaan jos kaikki on ihan hyvin, tai jos jollain toisella asiat on paljon huonommin. Mitähän muut minusta ajattelevat? Mikä minussa on vikana?

Ajattelin, että kirjoitan tänään siitä, miksi paha olo ja ahdistus on niin yleistä ja mitä voisimme tehdä, jotta niin ei olisi. Käsittelen aihetta eniten nuoruuden näkökulmasta, koska minulla ei ole kokemusta tai tietoa muusta. En ole asiantuntija. En voi tietää puoliakaan siitä miten joku toinen asioita kokee. Jokainen on yksilö. Voin vain arvailla, sanoittaa ja pohtia. Minulla on myös omia vaikeita kokemuksia, mutta en halua vielä kertoa omaa tarinaani, koska se olisi minulle tällä hetkellä liikaa. Viime aikoina minun on kuitenkin ollut jotenkin tarve purkaa ajatuksiani mielenterveyteen liittyviä asioita. Ja koska mielenterveyden ongelmat on oikeasti osa niin monen arkipäivää, niistä puhumisen kuuluisi olla ihan normaali asia. Asia, josta saa ja voi, ja myös täytyy, puhua ääneen ja kirjoittaa. 

 

En tiedä tietääkö kukaan nuorta, joka ei olisi koskaan sanonut, että elämä stressaa ja ahdistaa. Nykyään ajatellaan, että se kuuluu elämään, että on ihan normaalia romahtaa välillä tai paeta ongelmia milloin mihinkin riippuvuuteen tai rutiineihin, jotka lähinnä aiheuttavat itselle vahinkoa. Ei, se ei ole normaalia. Sen ei kuuluisi olla normaalia. Elämään kuuluu tunteita, myös monenlaisia negatiivisia tunteita, surua, vihaa, pelkoa ja pettymyksiä, ja hetkellisesti ne toki heikentävät elämänlaatua, mutta ne eivät saa jäädä suureksi huoli- ja ahdistusmöykyksi, jota ei oikeastaan koskaan käsitellä kunnolla. Kun odotukset kasvaa nuoruudessa, jonkun täytyy myös muistaa ja osata sanoittaa se, mitä ei vielä tarvitse osata – mitä ei vielä tarvitse olla. On absurdia odottaa olevansa täydellinen kaksikymmentävuotiaana, kun kukaan meistä ei kuitenkaan tule koskaan valmiiksi. Moni meistä kuitenkin tekee niin. Olisihan se siistiä olla jo nuorena elämänsä huipulla niin kuin maailmankuulu balettitanssija tai jalkapalloilija. Petymme, jos emme pääse heti opiskelemaan unelma-alaamme, petymme jos joku ei pidä meistä, petymme jos epäonnistumme – tai lähinnä petymme, kun koemme epäonnistuneemme. Ja sitten määrittelemme itsemme sen mukaan, mitä emme vielä ole. Lakkaamme uskomasta itseemme, kun ensimmäinen yritys epäonnistuu. Maailmassa nimittäin on aina toisia mahdollisuuksia – usein emme vaan anna itsemme yrittää uudelleen.

Emme varmasti voi kukaan muuttaa maailmaa sellaiseksi, että stressi ja paineet poistuisivat, mutta voimme monella tavalla lisätä mielenterveyttä tukevia asioita läheistemme ja tuntemattomienkin elämään. Se, minkä itse ajattelen olevan tärkeintä kaikessa elämänlaadussa, on arvostetuksi tulemisen kokemus. Se, että meistä pidetään ja ajatellaan hyvää. Jos omaa tekemistä arvostetaan, on helppoa käsitellä epäonnistumisia. Jotta jaksaa yrittää, täytyy kokea, että itsellä on jotain väliä, että on merkityksellinen sellaisena kuin on. Mistä arvostetuksi tulemisen kokemus sitten syntyy? Ehkä siitä, että meiltä kysytään mitä meille kuuluu, että meidän tekemisistämme välitetään. Siitä, että meidän kanssamme halutaan viettää aikaa. Siitä, että meitä kehutaan ja että meitä kannustetaan. Siitä, että meihin luotetaan. Siitä, että meitä rakastetaan. Jos ei koe olevansa arvostettu, alkaa yrittää liikaa ja palaa loppuun. Ihminen tekee nimittäin kaikkensa kokeakseen, että hänellä on jotain väliä. Jokainen ihan jokaisessa elämänsä vaiheessa. Toiset tarvitsevat ehkä enemmän tunnustusta ja kannustusta, jotta he kokevat olevansa tarpeeksi arvokkaita kuin toiset, mutta yhtä lailla me kaikki tarvitsemme sitä. Moni asia vaikuttaa siihen, millä tavalla ja miten paljon, mutta luulen, että sillä, mitä olemme lapsuudessa kokeneet ja oppineet, on suuri vaikutus. 

 

Arvostetuksi tulemisen lisäksi ahdistusta voi vähentää sillä, että madaltaa odotuksia ja asettaa asiat elämässä tärkeysjärjestykseen, arvostelusta huolimatta. Aina on heitä, jotka eivät ymmärrä tai jotka odottavat meiltä enemmän. Siitä emme pääse mihinkään. Omia valintoja ei tarvitse selittää, silloinkaan, kun ne eivät ole kaikille mieleisiä. Kun yrittää kaikessa kaikkensa yhtä aikaa, on hyvin todennäköistä, että jossain vaiheessa kuormitus nousee yli suorituskyvyn. Minulle ehkä kaikkein vaikein asia elämässä on hyväksyä, että täytyy tehdä valintoja. Se ei ole helppoa, koska eihän elämässä koskaan tiedä, että mistä on eniten hyötyä. On hurjan vaikeaa asettaa rakastamiaan asioita jonkinlaiseen järjestykseen. Silloin täytyy ehkä vaan kuunnella sitä, mikä sillä hetkellä tuntuu oikealta ja tärkeältä. Eräs ystäväni sanoi joskus viisaasti, että hän ei enää halua ajatella liian pitkälle, vaan tekee valinnat sen mukaan, mikä juuri sillä hetkellä kiinnostaa. Etenkin nuorena tähän voi kuitenkin tarvita paljon apua ja kannustusta, sillä mahdollisuuksia on niin paljon. Nykymaailma on niin täynnä erilaisia polkuja ja valintoja, että mahdollisuuksien määrä saattaa välillä uuvuttaa. Sitä haluaisi niin paljon, kaikkea yhtä aikaa ja mielellään heti, tai ainakin mahdollisimman pian. Tunnistan ainakin itseni siitä, että petyn helposti, jos en saakaan sitä mitä haluan, etenkään jos olen nähnyt sen eteen vaivaa.

Lisäksi täytyy kokea kuuluvansa johonkin. Kuuluvuuden tunne lisää merkityksellisyyttä ja auttaa meitä vähentämään muusta. Minulla on jotenkin sellainen tarve, että haluan olla ihan kaikessa mukana. Koen käsittämätöntä pahaa oloa, jos missaan jotain tai joudun olemaan jostain pois. Aloin yksi päivä pohtimaan, että miksi ihmeessä minä olen tällainen eikä kukaan muu ole, ainakaan näin pahasti. Mieleeni nousi tarpeellisuus. Ehkä haluan kokea olevani tarpeellinen. Se on toinen tärkeimmistä kaikkea hyvinvointia tukevista asioista. Jos ei koe olevansa tarpeellinen, on vaikeaa rauhoittua ja antaa aikaa ihan vaan itselleen. Miten nuorta voisi auttaa tuntemaan itsensä tarpeelliseksi? Ehkä jo lapsesta asti täytyy pitää huoli siitä, että jokainen saa olla jossain mukana ja että kukaan ei jää ulkopuolelle, koska se voi jättää pahoja jälkiä, joista toipuminen vie aikaa. Ihminen on vahvasti sosiaalinen olento, jolla on tarve olla yhteydessä toisiin, jopa ennen kuin voi löytää yhteyden itsensä kanssa. Yksinäisyys vähentää tutkitusti elinvuosia. Yhdessä kaikki on helpompaa. Peilaamme itseämme toisten kautta. Jos meitä ei haluta tai valita mukaan, saatamme kokea itsemme tarpeettomiksi, mikä puolestaan johtaa siihen, että täytämme elämämme asioilla, jotka eivät välttämättä edes ole sitä, mitä oikeasti tarvitsemme, tai mitä välttämättä edes haluamme.

Jotta voi elää hyvää ja tasapainoista elämää, ympärillä on oltava ystäviä. On saatava olla kuunneltavana ja kuunneltava toisia. Toiset ihmiset. Emme voi poistaa tätä perustarvetta elämästämme. Lähes kaikki huolet liittyvät yleensä joko omaan terveyteemme tai läheisiin ihmissuhteisiimme. Jos meillä on kaikki ihan ok, alamme huolehtia toisista. Alamme huolehtia siitä, että ympärillämme olevilla on kaikki hyvin, mutta myös siitä mitä toiset meistä ajattelevat. Opimme jo nuorena mukautumaan siihen, mitä meiltä kaivataan. Opimme mukautumaan siihen millaisia toiset ovat ja mikä on heille tärkeää. Nuoruudessa ystävien merkitys korostuu. Heidän kanssaan jaetaan eri tavalla asioita ja heidän ajatuksiinsa samaistutaan. Elämäntahti on nykyään kova. Vanhemmilla ei välttämättä ole aikaa. He eivät välttämättä huomaa tai tiedä, tai ainakaan osaa auttaa. Tärkeää olisi, että kukaan ei jäisi yksin. Jos joutuu käsittelemään huolia oman pään sisällä, niistä kasvaa valtavia vuoria, jotka purkautuu ahdistuksena silloinkin, kun kaikki on ulkoapäin ihan hyvin. 

 

Sillä, miten kohtaamme toisen, on väliä. On tärkeää kohdata jokainen niin, että hän tuntee itsensä arvokkaaksi. Silloinkin kun on toiselle vihainen tai kateellinen, tai vaikka joku asia toisessa kuinka ärsyttäisi tai vaikka itsellä olisi kuinka huono päivä. Kenestäkään ei voi tehdä ennakko-oletuksia. Emme voi tietää toisen elämästä juuri mitään, vaikka seuraisimme tätä somessa tai vaikka kävisimme samaa koulua tai työskentelisimme samalla työpaikalla. Ja sen lisäksi, että olemme uniikkeja yksilöitä, myös päivämme vaihtelevat – tunteemme ja mielipiteemme eivät pysy samoina vuodesta toiseen. Sillä on väliä, kuinka me toisiamme puhuttelemme, mitä me sanomme, mihin me kiinnitämme huomiota ja millaisista asioista välitämme. Kaikella, mikä liittyy jonkinlaiseen vuorovaikutukseen, on aina väliä. Luulen, että sosiaaliset suhteemme toisiin ihmisiin sekä tuovat eniten iloa että eniten ahdistusta, sillä niihin liittyy aina myös odotuksia. Odotamme tulevamme kohdatuiksi tietyllä tavalla, ymmärrämme väärin, emme uskalla kysyä, emme uskalla sanoa mielipidettämme, meitä ei huomata, meitä ei tarvita, meitä tarvitaan liikaa, olemme liian erilaisia, liian samanlaisia, koemme kateutta, arvioimme ja arvostelemme, yritämme liikaa, unohtelemme, petymme, emme uskalla pyytää anteeksi. Olemme ihmisiä, mutta välillä unohdamme senkin.

Kenelläkään ei ole helppoa. Elämme maailmassa, jossa kilpaillaan kaikessa. Maailmassa, jossa kaikkea arvioidaan. Kun menee kouluun, on opittava pärjäämään ja suoriutumaan. On opittava tekemään parhaansa kaikessa. On opittava olemaan pidetty. Jopa harrastuksissa saatetaan kilpailla, joko toisten kanssa tai toisia vastaan. Työelämässä kilpailu jatkuu. Jos ei jaksa, jää toisten jalkoihin. Jos on liian hidas, joku toinen ehtii. Täytyy olla nopea ja kova ja vahva. Jos on oma itsensä, ei välttämättä pärjää. Ahdistusta lisää se, että täytyy muuttua. Se, että täytyy yltää tiettyihin standardeihin ja oltava tietynlainen, jotta voi tehdä tiettyjä asioita. Nuorena unelmia mahdollistetaan eri tavalla kuin aikuisuudessa. Ehkä se lisää paineita siitä, että pitää saada mahdollisimman paljon aikaan mahdollisimman nuorena, mikä puolestaan lisää ahdistusta ja stressiä ja kiirettä. Ja sitten ihmetellään, miksei ihmiset jaksa. Kun on väsynyt, kaikki alkaa ahdistaa. Se, ettei kenelläkään ole aikaa, on ehkä suurin syy siihen, että niin moni kärsii mielenterveyden ongelmista. Meillä ei ole aikaa toisillemme eikä itsellemme. Me hukutamme ongelmamme kiireeseen emmekä jaksa kuunnella tai käsitellä asioita. Väsyneenä ei näe mahdollisuuksia, vaan juuttuu epäkohtiin ja asioihin, jotka eivät palvele enää. Tarvitsemme toisiamme voidaksemme hyvin, mutta tarvitsemme myös itseämme. 

 

Elämässä on paljon ihanaa. Me kaikki saamme paljon hyvää, ja toivon että jokainen löytää myös aiheita kiitollisuuteen. Maailmassa kuitenkin yksinkertaisesti on myös hurjan paljon asioita, jotka aiheuttaa pahaa oloa. Ne voivat olla pieniä tai suuria, ohimeneviä tai koko elämän mullistavia tapahtumia. Juuri sinulla on kuitenkin lupa tuntea juuri niitä tunteita, joita koet nyt. Riippumatta siitä, miten vanha olet, mitä teet työksesi, miten paljon omistat tai miten paljon olet saanut aikaan. Ahdistusta vähentää aina se, että saa olla juuri sellainen kuin on. Että saa valita ja tehdä juuri sitä mitä itse haluaa. Aina ei voi saada mitä haluaa, mutta on tärkeää kokea ohjaavansa omaa elämäänsä. Ja vaikka välillä on paha olla, jossain vaiheessa se helpottaa aina. Se ei tarkoita, että paha olo olisi jotenkin vähemmän arvokasta kuin onnellisuus. Sen äärelle tulee aina pysähtyä. Tunteet ilmaisevat sitä, mihin suuntaan meidän on muutettava toimintaamme. On tärkeää, että joku välittää ja auttaa silloin kun ahdistaa. On tärkeää, että joku, ihan kuka tahansa, muistaa välillä kysyä, että onhan sulla kaikki hyvin. Eihän kukaan unohdeta sitä. Me eletään täällä kaikki yhdessä ja jokaisella on lupa olla juuri sellainen kuin on. Jokainen on arvokas. Näytetään se toisillemme. Se auttaa jo paljon.   

 

Rakkautta ja pieniä onnen hetkiä jokaisen arkeen,

 

Marika

      

    

Siivet selässä maahan juurtuneena - mitä on tanssia sisältäpäin

Käsitykseni tanssista on muuttunut paljon viime vuosina. On niin paljon, mitä en ole aikaisemmin ymmärtänyt. Minulle on avautunut ihan uusi maailma, josta en ole ennen tiennyt mitään. Se, mitä olen kuitenkin oppinut vasta ihan viime aikoina käsittämään, on se miltä tanssi tuntuu. Se, miltä tuntuu olla omassa kehossa ja liikkua, kun peilit, säännöt ja muodot poistetaan. Kun poistetaan vaihtoehdot oikeasta ja väärästä, tavallisesta ja epänormaalista. Kun jäljelle jää ainoastaan oma keho, jonka liike lähtee sisältäpäin, tanssi saa ihan uuden merkityksen, jota minun on ollut tosi vaikea käsittää ja myös kokea. Se tekee kuitenkin liikkeestä ihan mielettömän kaunista ja ainutlaatuista. Se erottaa ihmisen liikkeen takana. Se tuntuu ja näkyy ja koskettaa, ja sitä on ihan valtavan palkitsevaa nähdä toisissa. Kun tanssii sisältäpäin, vähän kuin puhkeaa kukkaan, näkee jotain sellaista mitä ei ole koskaan ennen toisessa nähnyt. Silloin ymmärtää syvemmin, mistä toinen liikkuu ja miksi.

Tanssi on usein harmillisen suorituskeskeistä. Myönnän itsekin, että pyrin aina olemaan mahdollisimman hyvä ja tekemään mahdollisimman oikein, mahdollisimman tarkasti ja täydellisesti. Ja se on ihan ymmärrettävää. Me olemme ihmisiä. Eksymme vertailemaan, eksymme etsimään virheitä. Eksymme yrittämään silloin kun pitäisi kuunnella ja olla koko sydämellään keskeneräinen. Virheet ovat usein jopa osa sitä, minkä avulla jäsennämme maailmaa. Me käytämme lopulta ihan hurjan suuren osan elämästämme yrittämiseen. Yritämme kaikenlaista. Haluamme olla kaikenlaista. On vaikeaa selittää tai ymmärtää, miksi tarve onnistua on niin suuri. Usein etsimme huomaamattammekin oikeaa tapaa tehdä, jotain minkä mukaan voimme itseämme arvioida. Ehkä me halutaan olla jollain tavalla kiinnostavampia – erityisempiä. Parempia versioita itsestämme. Ja sitten piilotamme sen, mistä toinen ehkä juuri aidosti eniten kiinnostuisi. Ristiriitaista, mutta monella tavalla totta. Usein se, mikä on meille kiinnostavaa, kiinnostaa kuitenkin myös toisia, sillä intohimo näkyy ulospäin enemmän kuin tiedostamme. Ja muutenkin, kumpi on tärkeämpää, olla kiinnostava toisille vai kiinnostua itsestään?

 Olen itse suorittaja, vaikka en haluaisi olla. En osaa antaa itselleni anteeksi, en osaa olla armollinen. Itken, jos epäonnistun. Minuun sattuu, kun en olekaan sitä mitä toivoin olevani. Selviydyn sillä. että yritän parhaani. Aina. Kaikessa. Mutta se ei ole kestävä tapa toimia, eikä se ainakaan tuota onnellisuutta. Nuorempana ajattelin, että tarpeemme hakea onnistumisen kokemuksia ja hyväksyntää on vain osa nuoruutta ja itsensä etsimistä, mutta myöhemmin ymmärsin, että se on vain luonteenpiirre, jonka kanssa on opittava elämään. Jotta voi olla kiinnostava, jotta voi sukeltaa sisälle, on uskallettava jättää odotukset ja oltava läsnä hetkessä. Kaikki mikä syntyy sisältä, syntyy hetkessä. Sitä ei voi suunnitella etukäteen, ja se ehkä haastaa meitä kaikkein eniten. On paljon helpompaa elää, kun voi ennakoida tilanteita, kun voi ennakoida sitä mitä muut ajattelevat, sitä miten itse liikkuu, jopa sitä mitä tuntee. Mutta silloin elämästä tulee helposti esittämistä. Eikä elämä ei ole esitys. Me emme tiedä miten se päättyy tai millaisia mutkia kohtaamme. Eikä elämä ainakaan ole esitys, jossa kaikki on koko ajan hyvin, tai jossa kaikki koko ajan menee niin kuin olemme itse suunnitelleet ja toivoneet.  

Millaista olisi tanssia ilman odotuksia, ilman että tarvitsee esittää yhtään mitään? Voitaisiinko me ihan vaan tanssia tanssin ilon vuoksi, sen ilon mikä tuntuu kehossa, kun liikkuu ja tuntee samaan aikaan. Voisiko liike lähteä sisältä sen sijaan että etsimme jotain uutta, jotain missä on muotoja tai jotain niiden väliltä, ja olla silti kaunista? On ihmeellistä huomata, miltä tuntuu tanssia – mitä kehossa tapahtuu kun tanssii. Me keskitymme elämässä ihan liikaa siihen, miltä meidän elämä näyttää, miltä sen kuuluisi näyttää ja mitä toiset siitä ajattelevat. Samalla tavalla keskitymme siihen tanssissa, siihen miltä se näyttää ulospäin, koska olemme tottuneet arvioimaan elämää niin. Olemme tottuneet rakentamaan elämämme sen päälle, millaista ulkokuorta arvostetaan. On vaikeaa päästää ihmisiä sisälle. Sillä tavalla oikeasti sisälle. Sinne asti, missä itkettää ja sattuu ja tuntuu eniten. Sinne asti, missä on häpeämme, missä on suurimmat ilon lähteemme, se mitä arvostamme ja mitä haluamme. Ehkä emme oikein tiedä aina itsekään. On helpompaa rakentaa kestävä kuori kuin kerätä uudelleen ja uudelleen ja tulla torjutuksi.

 Luonteenpiirteemme usein vahvistuvat ajan kanssa. Olen huomannut, että tämä ei aina ole hyvä asia. Samoin tekee oma tapamme tanssia, liikkua ja olla omassa kehossamme. Jos olemme tottuneet ulkokohtaiseen suorittamiseen, on mentävä aika syvälle epämukavuusalueelleen, jotta voi nauttia ihan vaan liikkeestä itsestään. Toisaalta oman kehon syvempi tuntemus voi myös mahdollistaa vahvemman kokemuksen siitä, miten liike voikin tuoda syvää rauhaa ja seesteisyyttä. Elämässä ei koskaan kannata jäädä yhden tavan tai näkemyksen vangiksi. Minä toivon, että tanssi voi olla minulle välillä kunnon hikijumppaa ja suorittamista, hiomista ja toistamista, oikeiden liikeratojen ja linjauksia oppimista, ja toisaalta välillä ihan vain omassa kehossa olemista, tuntemista ja tutkiskelua. Vielä jälkimmäinen on minulle haaste, mutta uskon, että sekin on avautumassa ja että se on ihan yhtä kaunista ja ehkä vielä arvokkaampaa kuin kaikki se tanssitekninen suorittaminen, osaaminen ja taidon käsitteeseen sisältyvä omaksuttu ja opittu tanssi. Toki sekin on tärkeää, kehomme ovat huolella hiottuja ja valmistettuja, jokainen omanlaisen historian ja repertuaarin omaavia kokonaisuuksia, ja meillä on myös lupa käyttää sitä mitä meillä on, kun tutkimme uutta.

Lopulta kaikki mikä tuo onnellisuutta lähtee kuitenkin sisältäpäin. Mikään saavutus tai suoritus ei tuo samanlaista tyydytystä kuin se, että joku koskettaa ja sanoo, että kaikki on hyvin. Mikään elämässä ei ole yhtä arvokasta kuin se, mitä hetkessä koemme, se mitä tulee sisältäpäin ihan ilman minkäänlaisia ponnistuksia tai taituruutta. Usein se, minkä koemme kaikkein merkityksellisimmäksi, lähtee sisältäpäin. Ja se on kaikille omaa ja yksilöllistä. Tanssissa se näkyy liikkeen läpi. Se, ettei suorita, vaan että tuntee. Meillä tanssijoilla saa olla tietynlainen oma kehollinen tausta, omat keholliset reitit ja oma tapa tehdä ja liikkua, mutta se miten me sukellamme siihen omaan sisältäpäin, luo ihan toisen maailman. Ja se on kaunista, ihan mielettömän kaunista. Ja siitä haluaisin oppia niin paljon lisää. Minulla ei ole antaa ohjeita siitä, miten tällaista kuuntelevaa liikettä voi oppia. Ehkä on vain annettava aikaa. Oltava toisinaan enemmän läsnä, toisinaan vähemmän läsnä. Oltava sitä mitä on ilman että mikään määrittelee mitään.  

 

Miten me sitten voisimme opettaa siihen, miltä liike tuntuu? Voiko liikkeen tuntea vasta sitten kun tietää miltä se näyttää vai toisinpäin? Onko olemassa tapaa opettaa, joka ei ole ulkokohtainen, vai lähteekö sisäinen prosessi aina yksilöstä itsestään? On paljon aukkoja, paljon kysymyksiä, mutta se, mitä haluan teidän tästä muistavan, on että menkää epämukavuusalueellenne. Se voi tuoda paljon ihanaa. Se voi alkaa tuntua ihan tosi hyvältä ja olla ihan tosi kaunista ja mielenkiintoista. Kun löytää jotain omaa, on kuin saisi samaan aikaan siivet ja kyvyn juurtua syvälle maahan. Liike tapahtuu hetkessä. Sen arvo syntyy siitä mitä tunnemme. Kun liike lähtee sisältäpäin, ei tarvitse suorittaa, ei tarvitse arvioida, ei tarvitse esittää mitään. Jokainen voi olla tanssija. Jokainen voi tanssia juuri sillä keholla ja juuri niistä lähtökohdista jotka sille hetkelle on annettu. Kun uskaltaa kuunnella, siivet kasvaa ikään kuin itsestään. Välillä on vaan luotettava prosessiin ja siihen, että elämä kantaa, vaikka ei olisi jatkuvassa uuden oppimisen muutostilassa. Välillä on vain etsittävä toisenlaisia tapoja ratkoa, toisenlaisia tapoja olla läsnä. Ehkä, jotta voi syntyä kaikkein kauneimpia asioita, onkin keskityttävä siihen miltä tuntuu eikä siihen mitä näkee – siihen, mikä lähtee syvältä sisältä ja mitä kukaan toinen ei voi omistaa tai antaa tai välttämättä edes ymmärtää.

Tanssikaa, ihanat ystävät, se on meitä kaikkia varten! <3

-          Marika  

 

 

Kesäfiiliksiä

 

Tässä postauksessa kerron vähän kesästäni, siitä mitä minulle kuuluu ja mitä kaikkea kesällä tapahtui. Tapahtui paljon. Todella paljon. Tähän kesään on siis mahtunut paljon tunteita, ihmisiä, kokemuksia ja ajatuksia. Koulun lopussa kesä ei innostanut yhtään, mutta tämä on lopulta ollut ihan hyvä kesä ja on paljon asioita, joista voin olla tosi kiitollinen. Välillä elämä on tuntunut ihanalta, välillä ei ollenkaan, mutta olen yrittänyt nauttia kuumista kesäpäivistä (joita on ollut ihan hurjan paljon!), uimisesta, ystävistä, perheestä ja kesäretkistä niin paljon kuin olen voinut. Kesä meni lopulta aika nopeasti, vaikka se samaan aikaan tuntui ikuisuudelta. Kiitos kaikille teille, jotka teitte tästä kesästä kauniin. Kiitos ystävät että välitätte ja kuuntelette ja jaksatte olla kanssani. Kiitos perheelleni kaikesta mitä aina olette valmiita antamaan. Ja kaikkein suurin kiitos rakkaalle siskolleni, jota ilman tämä kesä ei olisi tuntunut yhtään miltään. 

 

Olin koko kesän töissä heti koulun lopusta lähtien, samassa paikassa kuin edellisvuonna. Olin onnekas, että sain töitä, ja että minulla oli aivan valtavan sydämelliset työnantajat. He olivat heti varanneet minut rekrytointijärjestelmästä ja ottivat minut vastaan niin iloisesti, että siitä tuli tosi hyvä mieli. Siivosin siis kesän toimistoja ja teollisuushalleja Hyvinkäällä. Siivoaminen on ihan kivaa, kun on koko ajan tekemistä, mutta aamuherätykset neljän jälkeen alkoivat aika pian väsyttää. Jossain kohtaa päivää väsymyksen unohti, mutta keskittymiskyky ja muisti kärsi, enkä oikein saanut päivisin, ainakaan omasta mielestäni, tarpeeksi paljon asioita aikaiseksi. Olen siis nukkunut tosi vähän – aivan liian vähän. Loppukesästä olen nukahdellut terassin matolle, voinut pahoin ja ollut ajoittain todella väsynyt. Pidin yhden vapaan viikon, mutta vietin siitä puolet tanssileirillä ja puolet Yhdysvalloista asti tänne matkustaneen ystäväni kanssa. Olin myös viikon sairaslomalla stressiperäisen nokkosrokon ja kuumeen takia. Silloin tuntui, että keho sanoi itsensä irti, mutta niin sitä vaan sitten jaksoi taas. Sairasloman jälkeen tein töissä entistä enemmän kaikkea ylimääräistä, koska en halunnut kokea olevani huono työntekijä. Kesätyö on siis ollut iso osa arkeani, ja olen suurimmaksi osaksi myös nauttinut siitä, vaikka se on kieltämättä vienyt jonkin verran voimavaroja.

Minulle oli tärkeää viettää kesällä paljon aikaa perheen ja isovanhempien kanssa. Aamuyöstä tehty työ ei onneksi vienyt (tavallaan) päivästä niin paljon aikaa, kun työpäivä loppui jo puolenpäivän aikaan. Myös siskoni teki aamuvuoroa ja äidillä ja isällä oli lomaa, niin ehdittiin tehdä paljon asioita yhdessä. Etenkin siskoni kanssa ollaan tehty kaikki yhdessä, niin kuin aina ennekin. Ollaan uitu paljon järvessä, oltu mökillä ja tehty pyöräretkiä. Ollaan käyty usein ulkona syömässä, veneilty ja luettu kirjoja auringonpaisteessa. Ollaan oltu koko ajan menossa, ja kun miettii taaksepäin, olisi sen kesän vähän rauhallisemminkin voinut ottaa. Nyt kun myös siskoni muuttaa pois kotoa opiskelemaan eläinlääkäriksi, vanhempani jäävät kahdestaan. Edessä on siis iso uusi elämänvaihe meille kaikille. Loppukesästä ollaankin sisustettu siskoni asuntoa Viikissä, ja syksyllä tulee varmasti vietettyä aikaa myös Helsingissä. Olen niin innoissani hänen puolestaan! Hänestä tulee ihan varmasti maailman paras eläinlääkäri!

Ja minä pääsen pian taas tanssin pariin! Olen tanssinut kesällä ihan tosi vähän ja se on tuntunut pahalta, vaikka toisaalta opettajat myös suosittelivat kevään palautteessa ottamaan tanssista pientä taukoa. Olin Attituden kesäleirillä kesäkuun lopussa ja Kielo Dance Companyn workshopilla elokuun alussa. Heinäkuussa en tanssinut ollenkaan. Molemmat kurssit olivat todella hyviä, ja olen niin kiitollinen, että myös kesällä järjestetään ammattilaisille ja puoliammattilaisille kursseja. Joka kerta kun olen ollut tanssitunnilla, minulle on tullut tosi kova ikävä Kuopiota ja koulua, enkä malta odottaa, että syventävien tanssiopinnot jatkuu taas pian. Tuntuu, että minulla on kesän univajeesta huolimatta ihan hurjan paljon energiaa tanssiin ja toivon kovasti, että voin kehittyä tanssissa vielä niin paljon lisää. Kirjoitan koulun alusta ja vuoden opinnoista myöhemmin, mutta kaikki kurssit vaikuttaa taas niin mielenkiintoisilta, että kalenteri tulee olemaan taas ihan täynnä kaikkea ihanaa.  

 

Kesällä tapahtui myös yllättäviä asioita. Juhannusviikolla tapasin ensimmäisen kerran ihmisen, jolle olen pitkään jutellut instagramissa. Hän halusi kovasti tavata minut, ja vietti sitten viikon meidän luonamme. Hän oli ehkä yksi maailman ajattelevaisimmista ja kilteimmistä ihmisistä, jonka olen tavannut. On hassua, millaisia asioita elämässä voi tapahtua. En olisi koskaan uskonut, että joku päättää matkustaa maailman toiselle puolelle vain nähdäkseen minut. Ajatus seurustelusta samaan aikaan vetää puoleensa ja pelottaa. Tuntuu todella kummalliselta, että joku voisi ikinä rakastua minuun, tai että minä olisin jonkun mielestä maailman kaunein ihminen. Hän matkustaa tänne Yhdysvalloista asti vielä uudestaan syksyllä. Osa minusta toivoo, että tämä toimisi, vaikka asumme niin kaukana toisistamme, osa minusta haluaisi heti luovuttaa, koska tuntuu, että aikani ei riitä mihinkään ylimääräiseen. Mutta katsotaan miten tässä käy. Ihmeellisiä ja epätavallisia asioita siis tapahtuu, mutta ehkä juuri se tekee elämästä jännittävää, että emme itse voi suunnitella ja kontrolloida kaikkea mitä elämässä saamme tai kohtaamme.

Kesällä olen käynyt paljon myös Helsingissä siskoni kanssa. Liityin heinäkuun alussa Herbalifen jäseneksi hänen kauttaan ja olemme käyneet aktiivisesti ystävämme järjestämissä kehonpainotreeneissä sekä muissa tapahtumissa Fredalla. Ne ovat tuoneet elämään paljon sisältöä ja olleet myös tärkeä osa arkea. Jos aktiivinen elämäntapa ja ihonhoito on lähellä sydäntä, myös minulta voi nyt siis kysellä tuotteista, jotka helpottavat ja tukevat sekä urheilijan arkea että yleistä kiireistä elämää ja terveellistä elämäntapaa. Olen itse käyttänyt ihonhoitotuotteita jo jonkin aikaa, ja voin todellakin suositella niitä. Ne ovat tehneet ainakin minun iholleni ihmeitä. Nyt olisi tarkoituksena käyttää säännöllisemmin myös proteiinipitoisia urheilutuotteita, joissa ei ole samalla tavalla lisäaineita kuin kaupan proteiinituotteissa. Suosittelen myös teitä kokeilemaan, jos hyvinvoinnin lisääminen omaan elämään tuntuu ajankohtaiselta :)  

Tämä kesä on siis sisältänyt paljon kaikenlaista. Tuntuu, että olen kesällä nähnyt paljon ihmisiä, sekä tuttuja että uusia – on ollut paljon aivan ihania kohtaamisia. Etenkin reissu Jyväskylään hyvän ystäväni Sofian synttäriviikonloppua viettämään jäi mieleeni ja sydämeeni. Kesällä olen ollut kiitollinen myös Vilnasta, jonka kanssa ollaan Karon kanssa saatu suunnitella ja tehdä kaikkea kivaa. Myös mökkiviikonloppu Veronikan ja Edwinan kanssa oli huippu ihana, ja uintiretki Anjan kanssa jäi mieleen. Ystävät on niin parhaita! Kaikkein eniten olen viettänyt aikaa Karon kanssa, enkä voisi olla kiitollisempi ihanasta siskostani. Tänä kesänä on ollut myös sukulaisjuhlia, ja on ollut ihanaa nähdä kaikkia pitkästä aikaa. Lisäksi olen uinut varmaan enemmän kuin koskaan, nauttinut lämmöstä, nähnyt monta auringonnousua ja maistanut uusia jäätelömakuja. Olen tehnyt retkiä luontoon, kerännyt marjoja ja käynyt pitkillä pyöräretkillä. Olen aloittanut monta kirjaa, lukenut niistä muutaman. Olen kirjoittanut, vähemmän kuin oli tarkoitus, mutta kuitenkin päässyt eteenpäin pitkässä prosessissani julkaista jossain kohtaa kirja. Olen tanssinut puutarhassa paljain jaloin, viettänyt tunteja ulkoporealtaassa, ajanut neljältä aamulla pyörällä pimeässä ja kuunnellut iltaisin lintujen konserttia.

 

 

Tämä kesä on lopulta ollut ihan hyvä. Erittäin tunteiden täyteinen, mutta monella tavalla opettavainen. Olen pohtinut paljon elämää ja sitä, mitä todella haluan. Olen käyttänyt ehkä kahdeksankymmentä prosenttia ajatuksistani unelmoimiseen ja ollut varmaan ajoittain vähän etäinen. Tuntuu hyvältä päästä takaisin kouluun, vaikka samaan aikaan tuntuu, että minun pitäisi ensin jotenkin palautua tästä kesästä. Odotan sitä, että saan taas tanssia ja oppia uutta, että ehdin nukkua aamulla pitkään (eli seitsemään), nähdä ihania tanssikavereita ja olla myös yksin, ihan vaan ajatella ja kirjoittaa muistiinpanoja aamukävelyillä. Odotan Karon koulun alkua ja sitä, mitä kaikkea ihanaa hän saa tänä vuonna kokea. En osaa edes sanoittaa, kuinka onnellinen olen hänen puolestaan. Nyt me molemmat saadaan opiskella sitä mitä rakastetaan kaikkein eniten. Toivon niin paljon, että elämässä voisi mennä nyt hyvin – sillä tavalla oikeasti hyvin. Niin, ettei tarvitsisi huolehtia liikaa (koska me ollaan siihen molemmat erittäin taipuvaisia), ja että opittaisiin suuntaamaan energia tärkeisiin asioihin ja keskityttäisiin niihin. Toivottavasti auringonpaiste jatkuu syksyyn, jos ei ulkona niin ainakin sydämessä. Koska kaikki on hyvin. Kaikki on ihan hyvin. Ja nyt alkaa uusi vuosi taas, uusine haasteineen ja mahdollisuuksineen. Toivon, että se kohtelee meitä kaikkia paremmin kuin koskaan.

Rakkaudella,

Marika