Yhteishaku ja uusi elämänvaihe

Tässä postauksessa kerron vähän uudesta opiskelupaikastani ja tulevasta elämästäni seuraavina vuosina. Olen siis ensi syksyllä muuttamassa Kuopioon, johon lähden opiskelemaan tanssia! Olen niin innoissani ja ilahtunut siitä, että saan jatkaa uraani tanssin alalla! Minusta tulee vihdoin tanssinopettaja ja yksi pitkäaikaisimmista unelmistani on pian toteutumassa. Jo Kuopion pääsykokeissa tiesin, että sinne haluan jäädä. Kaikki opettajat ja ihmiset olivat niin ihania ja vastaanottavaisia, että jakaisin heidän kanssaan mielelläni seuraavat neljä vuotta. Pääsykokeet olivat siis kolmipäiväiset ja viimeisen päivän osallistujista vain puolet pääsi opiskelemaan. Olin siis tuloksista hieman yllättynyt, mutta kiitollinen.

Vaikka tanssi on minulle sydämeni ykkösasia, päätös ei ollut itsestäänselvyys. Mietin koko lukioajan pitkään lääkiksen ja tanssin välillä, mutta tanssi vei sydämeni - onneksi. Vaikka hain myös lääkikseen, en juurikaan lukenut pääsykokeisiin tai yrittänyt parastani, sillä olin jo tehnyt päätökseni. Tällä hetkellä minulle olisi kaikkein parasta pysytellä hetken aikaa erossa oppikirjoista ja suorittamisesta, ja keskittyä itseni etsimiseen, mieluiten tanssin kautta. Myös opettaminen ja auttaminen ovat lähellä sydäntäni, joten päätös tuntuu oikealta. Voi olla, että päätän vielä joskus suorittaa myös lääkiksen, mutta tällä hetkellä tarvitsen jotain ihan muuta. Luulen, että keväällä ilman suorittamista eläminen tuntui niin pelottavalta, etten vielä uskaltanut avata silmiäni kunnnolla muille vaihtoehdoille, mutta nyt olen varma, että tein oikean päätöksen.

Tässä elämänvaiheessa on mielestäni todella tärkeää kuunnella sydäntään ja omaa sisäistä ääntään. Tiedän, että minulla olisi ehkä ollut mahdollisuus päästä lääkikseen ja moni läheiseni olisi halunnut minun menevän sinne, mutta se ei ole sitä, mitä ainakaan tällä hetkellä itse haluan. Jollekin toiselle lääkis varmasti onkin pitkäaikainen ja suuri unelma, mutta minulla olisi tällä hetkellä varmasti paljon enemmän annettavaa luovalle tanssialalle. On tärkeää seurata omaa intohimoaan ja sitä, mikä tuntuu oikealta juuri sillä hetkellä. Se vaatii rohkeutta, mutta on tärkeää oppia kuuntelemaan itseään ja omia tarpeitaan. Tiedän myös, etten olisi edes jaksanut lääkistä rankkojen lukiovuosien jälkeen, ja olen aika varma, että sinne menemisestä olisi seurannut loppuunpalaminen. Tanssiin tunnen muutenkin suurempaa kutsumusta kuin koskaan aikaisemmin ja tanssin opiskelu on kuitenkin niin erilaista kuin lukeminen, jotain, mitä kaipaan todella paljon. Muutos on tavallaan aina niin haikeaa, mutta kuitenkin ihanan vapauttavaa! Tulen aina muistamaan lukioaikaa ja elämässäni olleita ihmisiä lämmöllä, mutta tällä hetkellä tulevaisuus tuntuu kiehtovalta ja jännittävältä, mahdollisuuksia täynnä olevalta paikalta, johon tunnen suurta paloa.

Luulen, että liian moni lukiosta valmistunut tekee valintansa miellyttääkseen toisia tai vaikka pelkän palkkatason perusteella, mikä on surullista. Joskus unohtuu, että tärkeintä on kuitenkin olla onnellinen ja saada tehdä jotain, mikä tuntuu omalta ja mihin jaksaa laittaa aikaa ja energiaa. Koko maailmaa ei tarvitse eikä voikaan muuttaa kerralla eikä todellakaan oman hyvinvointinsa kustannuksella. Minulla on taipumus elää toisten tarpeiden kautta ja tavallaan oman itseni ulkopuolella, ja haluni tehdä ja saavuttaa jotain merkittävää on aina ollut suuri. Nyt on kuitenkin aika vaihtaa suuntaa suorittamisesta hyvinvointiin ja uuden luomiseen. Olen varma, että tästä alkaa aivan uudenlainen, upea matka, jonka aikana tulen varmasti kehittymään sekä tanssijana että ihmisenä - toivottavasti niin paljon kuin vain mahdollista! <3

Päätöksessäni suurena apuna olivat ihanat tanssinopettajani, jotka kannustivat minua tavoittelemaan unelmaani. Kiitos etenkin Kristinalle, jonka intohimo tanssiin ja opettamiseen on inspiroinut minua valtavasti. Myös tanssilinjan opettajani Mervi on auttanut minua todella paljon matkallani tanssijana ja olen hänestä todella kiitollinen. Viime vuosina myös Suvi ja Jenny ovat olleet tärkeä tuki päätökselleni. Olen kiitollinen myös kaikille Elementin tanssijoille ja opettajille, jotka ovat kaikki omalla tavallaan saaneet minut uskomaan unelmaani ja siihen, että voisin joskus tehdä tanssista ammatin, ja joilta olen saanut avaimia itseni kehittämiseen. En olisi koskaan uskonut, että nämä ovet avautuisivat minulle vielä, mutta kaikella on aikansa ja tarkoituksensa. Olen ihan varma, että tämä tie vie kauas ja kohti unelmia. Nyt tuntuu siltä, että on aika jatkaa matkaa ja elää ihan omanlaista elämää. Ihanaa - en malta odottaa ensi vuotta!

Uskaltakaa kokeilla omia siipiänne, seuratkaa sydäntänne, kuunnelkaa sisäistä ääntänne ja olkaa rohkeita - jokainen löytää ihan varmasti oman paikkansa maailmasta!

- Marika

Anna haavojesi näkyä

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa hyväksytyksi tulemisesta, riittämättömyydestä ja pelostamme näyttää omaa keskeneräisyyttämme. Tähän postaukseen mahtui paljon asiaa, tärkeää ja syvällistä asiaa, joten luethan sen ajatuksella ja suurella sydämellä <3 

Halumme tulla hyväksytyiksi omina itsenämme on suuri. Se on perustarve, jonka toteutumisen eteen teemme mitä tahansa. Pelko siitä, että tulee torjutuksi, alkaa helposti rajoittamaan elämää. On luonnollista hakea yhteyttä ja kuuluvuuden tunnetta, mutta elämä ei saisi rajoittua toisten miellyttämiseen ja omien tarpeiden huomiotta jättämiseen. Se, että tuntee olevansa erilainen kuin muut tai jollain tavalla vääränlainen, on täysin normaalia ja jopa tärkeä vaihe oman identiteetin löytämisessä. Yhteys on ihanaa, mutta sen kanssa on oltava kärsivällinen. Jokainen löytää kyllä oman paikkansa. 

Jokainen tietää tunteen siitä, ettei kelpaa omana itsenään, ettei ole tarpeeksi hyvä. Tunne riittämättömyydestä kuuluu ajoittain elämään, mutta sen ääntä ei saisi alkaa uskomaan. Tämä on erityisen vaikeaa niille, joilla ei ole juurikaan ystäviä. Jokaisessa meissä on kuitenkin aivan valtavan paljon potentiaalia ja mahdollisuuksia toteuttaa unelmia ja muuttaa maailmaa – jokaista tarvitaan. On aivan valtavan surullista, jos joudumme koko elämämme taistelemaan pienenpienen kuplan sisällä, jonka olemme aivan itse rakentaneet. Riittämättömyys rajoittaa elämää ja se syö elämältä sisältöä, etenkin kaikkea kaunista ja ihanaa. Sinua tarvitaan – sinä riität. Luulen, että riittämättömyyteen liittyy lähes aina huono itsetunto, jonkinasteinen masennus ja epäonnistumisten pelko. Riittämättömyyttä kokeva ei uskalla ylittää omia rajojaan, koska hän ei luota siihen, että maailma kantaa. Hän ei luota, että kukaan ottaa vastaan jos putoaa. 

Evolutiivisesti hylätyksi tulemisen pelko on ollut hyvin tärkeä. Yksikään lapsi ei voi kasvaa ilman rakkautta ja huolenpitoa. Lapset pitävät kyllä luonnostaan huolen siitä, että he saavat huomiota. Se on ihan tervettä – ihminen on tarvitseva eikä kukaan kykenisi selviytymään elämästä yksin. Myöhemmin liiallinen hylätyksi tulemisen pelko voi ilmetä esimerkiksi liiallisena takertumisena toisiin tai ehdottomana riippuvuutena ja toisten jatkuvana tarvitsemisena. Toisaalta joku saattaa kokea pelon niin voimakkaana, että eristäytyy toisista kokonaan, niin että hylätyksi tuleminen ei tuntuisi yhtä voimakkaalta. 

Hyväksytyksi tulemisen vaikeuteen liittyy aina itseluottamuksen ja rohkeuden puute – se, ettei usko omiin mahdollisuuksiinsa kehittyä ihmisenä. Ainoa tie kasvuun on aina astuminen omalle epämukavuusalueelle, se, että uskaltaa elää välillä omien rajojensa ulkopuolella. Rohkeus onkin aina haavoittuvuuden paljastamista. Rohkeus on sitä, että uskaltaa asettaa itselleen näkyville, vaikka välillä sattuu. Rohkeus ei tarkoita sitä, ettei saisi pelätä, vaan sitä, ettei anna pelon rajoittaa elämää. Oma haavoittuvuus tulee tiedostaa ja sitä on opittava rakastamaan. Moni peittää oman haavoittuvuutensa, sillä siihen liittyy usein häpeä. Vaikka meillä jokaisella on luonnostaan tarve tulla nähdyiksi, kuulluiksi ja ymmärretyiksi omina itsenämme, siihen liittyy aina torjutuksi tulemisen pelko. Ja torjutuksi tulemiseen liittyy aina häpeä. Häpeä on luonnollinen osa ihmistä, sillä jokainen tekee virheitä ja jokainen on epätäydellinen ja keskeneräinen. Itsensä ja oman elämänsä hyväksyminen onkin äärimmäisen tärkeää, sillä silloin olemme sinut myös niiden kaikkein vaikeimpien kokemustemme kanssa, niiden, joissa on syntynyt kaikkein suurin häpeä, epäluottamus ja epäonnistumisten pelko. 

Sisimmässämme sijaitsee kaikki herkkä ja haavoittuva: siellä on häpeää, syyllisyyttä ja tarvitsevuutta, mutta myös luovuutta, rohkeutta ja kykyä aitoon onnellisuuteen. Kaikki eivät halua näyttää herkkää sisimpäänsä, vaan rakentavat sen ympärille suojamuureja. Itse asiassa suurin osa meistä rakentaa jonkinlaisen suojan omalle sisimmälle. Jos kuoressa on liian monta kerrosta, kadotamme kuitenkin myös luovuutemme, kyvyn aitoon onnellisuuteen ja hetkessä elämiseen. Suojautumiskeinot ovat tärkeitä, mutta ne eivät ole se, minkä kautta elämme elämäämme. Sen, että elää elämää ainoastaan kuorensa kautta, tunnistaa elämän suorittamisesta. Silloin ei enää osaa nauttia elämän pienistä asioista, vaan kaikki menettää merkityksensä. Silloin mikään ei oikein tunnu miltään. Omia suojamuurejaan voi kuitenkin oppia arvostamaan ja niitä voi oppia tulkitsemaan, mutta niiden varaan ei kannata yrittää rakentaa omaa elämää. 

Haavoittuvuuteen liittyy aina kokemus vaillejäämisestä. On tärkeää tunnistaa, missä olemme jääneet vaille ja mitä olisimme kenties tarvinneet. Jos ei lapsuudessa ole tullut rakastetuksi tai jos on joutunut viettämään liikaa aikaa yksin, syntyy tyhjiö, jota pyritään täyttämään ulkoisilla asioilla: kauniilla laukulla, uudella autolla, menestyksellä. Lähes jokaisella on sisimmässään tyhjiä kohtia, joita pyrimme täyttämään monin eri keinoin. Se ei välttämättä ole yksinäisyys, vaan monella vaikka turvattomuuden tunne, riittämättömyys tai vaikka joku sairaus. Tyhjyys tuo epävarmuutta ja aiheuttaa helposti pelkoa siitä, keitä olemme ja mihin riitämme. Näin rohkeus on mielestäni myös tuon tyhjyyden huomaamista ja sen hyväksymistä osaksi omaa itseä. Jokainen meistä on jostain kohtaa rikki, mutta se ei tarkoita, ettemmekö olisi tarpeeksi tai että haavat olisi ikuisia. Aina voi parantua – aina voi kasvaa ihmisenä.  

Rohkeus onkin pitkälti sitä, että uskaltaa olla rikki ja rosoinen, sitä, ettei teeskentele. Rohkeus on aitoutta, kykyä elää hetkessä ja uskaltaa antaa elämän viedä. Toiselle rohkeus voi olla irtipäästämistä, toiselle lähestymistä. Jokaisella meistä on tarve saada tunnustusta siitä, keitä me olemme ja siitä, missä onnistumme. Rohkeus voi olla sitä, että huomaa itsensä, kiittää itseään, pyytää itseltään anteeksi. Rohkeus voi olla omien voimavarojen tunnistamista tai uskallusta lähteä kohti uutta. Se, että astuu omalle epämukavuusalueelleen, on aina rohkeutta – ja se on luonnollisesti meille kaikille eri asia. Toiselle rohkeutta voi olla lepääminen, toiselle uuden harrastuksen kokeileminen. Opi olemaan oma ystäväsi ja kunnioittamaan omia tarpeitasi ja haavojasi. Ne ovat kauniita – anna niiden näkyä.

Sisimmästään vahva ihminen on aito, rohkea ja keskeneräinen. Ulkoisesti kaikkein vahvimmilla on yleensä kaikkein herkin ja haavoittuvaisin sielu, sillä he ovat luoneet niin monta suojakerrosta sisimpänsä ympärille, että kukaan ei voisi aidosti koskettaa sitä. Rohkeuden ja haavoittuvuuden tiukka side on mielestäni siinä, että pelkäämme tulevamme tuomituiksi omasta tarvitsevuudestamme. Aidosti rohkean ihmisen ei tarvitse kelvata muille tai pelätä tulevansa torjutuksi omana itsenään. Usein emme edes tiedä kenelle yritämme kelvata – joku meissä itsessämme tuntuu vain väärältä ja vieraalta. Saatamme reagoida vahvasti johonkin tai jättäytyä pois jostain, mitä olemme ennen rakastaneet. Tällöin olemme löytäneet suojakuoremme. Kuoren murtaminen on kuitenkin vaikeaa ja siihen vaaditaan aikaa ja kärsivällisyyttä.  

Niin, torjutuksi tulemisen pelko kietoutuu lähes kaikkeen tekemisemme tai tekemättä jättämiseemme. Se on ehkä kaikkein inhimillisin ja laaja-alaisin pelko, joka ihmisellä on. Ja juuri siellä syntyy riittämättömyys, suojamuurit ja tyhjyys. Niitä ei voi poistaa tai korjata. Koska olemme ihmisiä, meitä ei voi paikata liimalla ja toivoa, että pysymme kasassa. Ihmisyyteen kuuluu epätäydellisyys ja rikkinäisyys. Jokaisella meistä on haavoja ja kipeitä kohtia, joiden tuominen esille pelottaa eniten. Ne ovat kuitenkin osa meitä, ja ne on tärkeä tiedostaa ja sanoa ääneen jollekin, vaikka toinen ei heti ymmärtäisi tai reagoisi toivomallamme tavalla. Voi olla, että syntyykin yhteys, joka jatkuu läpi elämän. On parempi olla rohkeasti oma itsensä kuin ahtautua pienien raamien sisälle. Jokainen löytää ihan varmasti paikkansa maailmassa ja tulee hyväksytyksi juuri omanlaisenaan. Muistathan siis, että sinua tarvitaan, sinä riität ja kaikki maailman ovet ovat avoinna juuri sinulle!

- Marika