Kiire - ystävä vai vihollinen?

Vihdoin ehdin taas kirjoitella tännekin! Toivottavasti teillä kaikilla on ollut ihana kevään alku! Minulla on tosiaan takana muutama todella rankka kuukausi, mutta hienosti niistäkin on lopulta selvitty. Ajattelin jo ennen lukulomaa, että alkukeväästä tulee ihan mahdoton, ja sitten kun meidän rakas Piku vielä menehtyi niin en ollut enää ollenkaan varma, että jaksan koko maaliskuun. Kiirettä on siis ollut! Kiire kuitenkin peittää lopulta alleen myös todella paljon. En itse ehtinyt kunnolla suremaan Pikua, kun oli pysyttävä aikataulussa ja koko maaliskuukin meni ylppäreitä tehdessä ja kisoissa, joten kaikki muu oli aina syrjäytettävä mielestä tärkeämpien asioiden tieltä. Muistan, kun yksi ilta ennen kirjoituksia minua itketti aivan kamalasti, kun harhauduin ajatelemaan Pikua ja muistan kuinka kielsin itseäni itkemästä ja ajattelemasta koko asiaa että pystyisin nousta viiden jälkeen. Onnistuin ja suru siirtyi taas syvemmälle tiedostamattomaan muistitietoon.

Kiire on hyvä tekosyy ja se pakottaa usein siirtämään "vähemmän tärkeitä" asioita ja säästämään niitä parempia hetkiä varten. Nämä läpikäymättömät asiat eivät kuitenkaan koskaan katoa mielestämme, vaan ne tulevat uniimme ja saattavat ilmetä esimerkiksi erilaisten kiputilojen kautta. Ei siis ole väärin sanoa, että kiireessä tuntuu kuin joku käsittämättömän painava asia työntäisi itselleen tilaa sydämessä. En edes muista kaikkia niitä lukuisia kertoja, kun kiire on estänyt minua läpielämästä todella tärkeitä asioita. Tunteiden käsitteleminen on kuitenkin yllättävän tärkeää, vaikka se saattaa tuntua raskaalta ja vaikealta - käsittämättömän monet sairaudet johtuvat juuri siitä, että omia kokemuksia ja tunteita ei ole voinut tai kyennyt läpielämään.

Mutta mitä sitten kun kiirettä ei yhtäkkiä enää ole? Ei ole kirjaa, joka on saatava loppuun huomiseksi, tiskit on laitettu ja huonekin on jo siivottu. Tuntuu yllättävän tyhjältä herätä aamulla, kun ei tarvitsekaan lähteä minnekään. Se ei tavallaan tunnu oikealta tai millään tavalla ansaitulta (en oikeasti tiedä milloin loma voi tuntua ansaitulta). Nykyajan ihmiset ovat tottuneet siihen, että koko ajan tapahtuu niin paljon kaikkea, ettei edes omille ajatuksille jää enää juurikaan tilaa. Ikäviä kokemuksia ei haluta läpielää eikä sitä välttämättä pidetä edes tärkeänä tai tarpeellisena - on vain oltava vahva ja jatkettava eteenpäin vaikka kuinka sattuisi. Kiireestä ei ehkä ole tullutkaan ihmisen vihollinen, vaan ennemmin ystävä, joka on valmis kantamaan vaikeita kokemuksia siihen asti, että niiden käsittelemiselle oikeasti on aikaa. Mutta tuleeko tätä aikaa koskaan? Jos me saamme valita, niin en usko.

Toinen asia, jota nykyään painotetaan koko ajan, on että aina on tehtävä parhaansa ja annettava kaikkensa. Osalle meistä tämä on iskostunut niin syvälle persoonallisuuteen, että käsky on päivänselvä ja sitä tulee soveltaa joka päivä jokaiseen asiaan. Näin olen tehnyt koko vuoden. En pitänyt lepopäiviä, koska ne tuntuivat turhilta ja tarpeettomilta. Ajattelin aina, että kyllä tämä yksi päivä nyt vielä menee tai että jos saan tämän asian tehtyä niin se on pois huomiselta. Ei, älkää koskaan ajatelko niin. Palautuminen on tärkeää. Kukaan ei voi aina tehdä parastaan eikä niin ole tarkoituskaan. Muista sanoa itsellesi välillä, että sinä riität, vaikka et tänään kuluttaisi kaikkia voimavarojasi. Silloin on helpompi suunnata energia niihin oikeasti tärkeisiin asioihin. Huomasin itse, että olin jo ennen kirjoituksia ihan loppu ja luulen, että ne olisivat menneet paremmin, jos olisin ollut itselleni välillä vähän armollisempi. 

Kiire voi myös johtaa tietynlaiseen ulkoaohjautumiseen, jossa emme enää kuuntelekaan itseämme ja elämme ikään kuin sisimpämme ulkopuolella. Hyvin moni täydellisyyden tavoittelija päätyy lopulta tilaan, jossa hän ei enää erota sisäisiä viestäjään ulkoisista. Asiat menettävät tärkeysjärjestyksensä ja elämästä tulee helposti pelkkää suoriutumista. On helppoa kadottaa itsensä, jos ei koskaan pysähdy kuuntelemaan omia tarpeitaan. Luulen, että tästä johtuu myös kiireen loppumisen aiheuttama tyhjyyden tunne. Kiire ja jatkuvasti lisääntyvät tehtävät ovat peittäneet alleen kaiken muun ja sitten kun olisi aikaa elää, ei ehkä enää olekaan taitoa elää tai ainakaan kykyä nauttia siitä, kun elämä on rakentunut ainoastaan onnistumisten ja epäonnistumisten aiheuttaman tunnevuoristoradan varaan.

Toki kiire on osa elämää ja se on hyväksyttävä, mutta on tärkeää oppia kuuntelemaan myös omia sisäisiä viestäjään. Jos tänään ei ole hyvä päivä, niin sitten ei ole ja se on ihan hyvä - siinä ei ole mitään väärää. Tämä on ehkä ollut minulle kaikkein vaikeinta (tai on varmaan vieläkin): koskaan ei saa tehdä mitään väärää. Aina ei kuitenkaan voi onnistua ja se on vaan hyväksyttävä. Kiire saattaa peittää alleen myös epäonnistumisten aiheuttaman ahdistuksen, mutta sekin on vain opittava käsittelemään. Lupaan, että kenenkään elämä ei kaadu siihen, että yksi päivä ei mene niin kuin olisi kuvitellut tai että vaikka koko vuosi menisi ihan "väärin". Kaikesta oppii ja kaikkein eniten opimme omista virheistämme. On rikkaus olla epätäydellinen ja keskeneräinen, vaikka monilla meistä onkin taipumus ihailla täydellisiä suorituksia ja jatkuvan paineen ja kiireen alla eläviä suorittajia. Välillä täytyy toki antaa parastaan, mutta ei kaikessa eikä koko ajan. Ja vaikka olisi kuinka kiire, on aina oma päätöksemme, minkälaisten asioiden käsittelemiselle jätämme aikaa.

Nauttikaa aurinkoisista päivistä, levätkää ja eläkää läpi kaikki vaikeat kokemuksenne - ehkä sitten auringonvalo pääsee myös jokaisen sisimpään!