Rakkaudesta tanssiin

Tärkeä asia, jonka myönnän vihdoin itselleni: elämä koetteli sen verran valmistumisen jälkeen, että kadotin kokonaan luovuuteni, intohimoni, onnellisuuteni. Ja vielä vuosi sitten aidosti ajattelin, että joudun elää koko loppuelämäni oudossa sumussa, jossa yritän ainoastaan selviytyä ja yliyrittää, jotta kelpaan. Kun katson taaksepäin kaikkea mitä olen kirjoittanut, olen ollut jo tosi pitkään uupumuksen rajoilla. Elänyt äärielämää, joka ei ole ollut kestävää. Ollut kaikille kaikkea ja unohtanut minut ja sen mitä rakastan. Mutta nyt vihdoin koen, että on hetki aloittaa alusta. Elää sitä elämää mitä minun on aina kuulunut elää. Koska mullahan on ihan hurjan paljon annettavaa! Siitä huolimatta, etten ole se, jonka jalka nousee balettitunnilla korkeimmalle. Siitä huolimatta, että olen kohdannut paljon ihmisiä, jotka on epäillyt kykyjäni tanssia ja opettaa. Siitä huolimatta, että on varmasti paljon parempia, lahjakkaampia ja kokeneempia tyyppejä, jotka on jo rakentanut uraa itselleen, ja joiden joukossa olen vasta aloittelija. 

 

Voisin tietenkin luovuttaa. Tehdä kaikkien oletuksista yhteenvedon ja sanoa, että ei minusta varmaan koskaan mitään tule. Tai sitten voin hyödyntää omia vahvuuksiani ja elämänkokemustani ja kykyäni ymmärtää ihmisyyttä, ja luoda jotain omaa ja kaunista. Olla hetken aikaa aloittelija ja kestää brutaalia keskeneräisyyttä. Elämä on valintoja. Kukaan ei valitse väsyä, mutta kaikki valitsee yrittää uudelleen silloin kun elämä on taas tukevasti jalkojen alla. Ja mitä enemmän olen saanut takaisin energiaa, sitä enemmän olen ymmärtänyt, että tanssi on se, mikä saa sydämen sykkimään lujemmin. Samoin ihmiset. Rakastan yhdessä oppimista, ihmisten auttamista ja herkkyyden käyttämistä. Rakastan olla tärkeä, mutta rakastan myös niitä hetkiä, kun ei tarvitse olla. Ja kaikki tämä tasapaino löytyy opettamisesta. Rakastan tätä työtä enemmän kuin mitään ja minua harmittaa, etten heti valmistumisen jälkeen ollut parhaimmillani. Mutta hei, minusta (ja sinustakin!) voi vielä tulla mitä vaan!

Nyt sitten tämän hetken unelmiin: olisi ihana opettaa enemmän tanssia! Iso haave on myös koreografioiminen, koska etenkin kouluaikana opin itsestäni, että se tuottaa hurjan paljon onnellisuutta ja pystyvyyden kokemuksia ja että teoksia tehdessä saan olla eniten oma itseni, jolloin pystyn antamaan myös eniten toisille. Siksi ajattelinkin koreografioida ensi syksynä pienryhmäteoksen, jos vaan saan kasaan pienen ryhmän innokkaita tanssijoita. Joten jos olet kiinnostunut, laita viestiä. Haaveena olisi myös päästä itse esiintymään ja tanssia siinä mukana, joten en ota tästä mitään maksua. Lisäksi syksylle on tiedossa jonkin verran lyyrisen jazzin viikonloppukursseja, joista olen super innoissani. Olen niin pitkään vain lähinnä sijaistellut, että en enää jaksaisi olla vain väliaikaisratkaisu. Muutenkin opettajana on palkitsevaa nähdä kehitystä ja kasvua, ja haaveilen jostain omasta ryhmästä, jonka matkalla voisin olla pidempään. Etenkin nuorten ja lasten kanssa työskentely pitkäjänteisemmin kiinnostaa.

Mitä enemmän olen ollut työelämässä, sitä vahvemmin olen huomannut, että tarvitsisin lisää itsevarmuutta. Luottamusta siihen, että minun vahvuudet on ihan yhtä hyviä kuin kaikkien muidenkin. Opettajana olen todella herkkä ja helposti lähestyttävä, ja annan paljon henkilökohtaista palautetta. Kykyni nähdä ulottuu myös tanssinopetukseen. Olen ihmisläheinen, kannustava ja rohkaiseva, mutta myös sopivasti vaativa. Ja ehkä se, mikä erottaa minut monista, on, että näen kaikissa jotain ainutlaatuista. Luulen, että siksi myös kaikki oppilaani ovat kehittyneet aina niin nopeasti, koska olen osannut luoda heihin sitä itseluottamusta, jota itsekin opettelen. En usko ollenkaan autoritääriseen opettamiseen, vaan kohtaamisen taitoon ja kykyyn asettua toisen ajatusmaailman sisälle. Ja usein, hyvin usein, oppiminen lähteekin siitä, että joku sanoo sydämestään, että ”Hei, minä uskon sinuun”. Ja mitä tanssimaailma kaipaa enemmän, on nimenomaan se empatia, läsnäolo ja yrittämisen validoiminen, - ei pelkästään temput, huippusuoritukset ja täydellisyyshakuisuus. Ei sillä, etteikö niihin pääsisi lempeyden kautta, vaan sillä, että se tapa on paljon kestävämpi ja opettaa samalla itsearvostusta ja omien vahvuuksien tunnistamista sekä kärsivällisyyttä. 

En ole valmis opettaja. En ole valmis missään. Mutta ihmisenä olen rakastava, myötätuntoinen ja äärimmäisen hyvä työkaveri, jonka kanssa on helppo tehdä mitä tahansa yhteistyötä. Ja ehkä se, mitä tällä hetkellä toivoisin eniten, olisi, että minutkin otettaisiin mukaan. Tuntuu, että ulkopuolisuus on seurannut läpi elämäni. Olen se, joka ihailee aina vain muita. Ja sille oli aikansa. Nyt haluan itse tehdä. Olla osa jotain. Nyt tiedän, että jaksan ja osaan kuunnella itseäni. Voi kuulkaa se työ mitä olen tehnyt itseni kanssa! Se täytyi tehdä ensin, - ja uskon että nyt on hetki jakaa jotain toisillekin.

Tämän kirjoittaminen jännitti. Lähinnä siksi, että mitä jos en silti löydä paikkaani. Mutta hei, askel kerrallaan ja uskon ja tiedän, että oikeat ovet avautuu kyllä, kun on sen aika. Täytyy vaan jatkaa kasvamista ja elämistä ja olla oma itsensä. Elämä kantaa. Me muututaan ja opitaan ja huomataan lopulta, että kaikki menikin ihan hyvin.

 

Rakkaudella,

 

Marika  

 

 

  

 

Kuinka minä koskaan kelpaan?

 En ole kirjoittanut tänne taas ikuisuuteen. Ehkä siksi, että vaadin itseltäni liikaa, eikä mikään ole tuntunut riittävän hyvältä ajatukselta. Ehkä siksi, ettäon ollut kiire (mikä on lähes aina erittäin hyvä tekosyy), mutta ehkä eniten siksi, että olen taas ajautunut riittämättömyyden tunteen uhriksi. Milloin tulee hetki, että voi oikeasti sanoa itselleen, että kyllä minä kelpaan? Ei varmaan koskaan. Ellei me itse päätetä niin. Eikä riitä, että niin päättää kerran. On päätettävä monta kertaa. On opittava olemaan itsensä puolella silloinkin kun ei ainakaan yhtään tunnu siltä. 

 

Me eletään vertailun värittämässä maailmassa. Huomaan sen siinä, miten oppilaat vertaavat suoritustaan minuun. Silloin muistutan lempeästi, että jokainen on kaunis ja että tanssi on estetiikan ylittävä ilon muoto, jossa jokainen saa liikkua omista lähtökohdistaan käsin. Huomaan sen siinä, miten sosiaalisen median yleisin vastaan tuleva kommentti alkaa "Olisinpa minäkin yhtä..." Huomaan sen omassa ajattelussani: "Voi kunpa minäkin..." välillä ajattelen niin huomaamattani, välillä tiedostamatta. Välillä se johtaa toimintaan, välillä ei. Ja siis vertailuhan voi olla ihan hurjan suuri voimavara. Parhaimmillaan se on ihailua, joka ohjaa kasvua omien unelmien suuntaan. Mutta se voi myös tukehduttaa jotain persoonallista, aitoa ja kauniilla tavalla säröistä. Ei täydellisyys ole lopulta ollenkaan tavoiteltava asia, koska yleensä me ihastutaan toisissa ihmisissä juuri epätäydellisyyksiin ja niihin hassuihin pikku juttuihin, jotka erottaa ihmiset toisistaan. Vertailu tulee aina olemaan läsnä jokaisen elämässä, mutta tärkeää on tunnistaa omat vahvuudet ja keskittyä omiin unelmiin toisten unelmien toteuttamisen sijaan.

 

 

Rakas, tuttu ystävämme häpeä ohjaa aika paljon ajatteluamme usein tässäkin. Jos meidän vahvuudet eivät kohtaa ihailemaamme minää, niin koemme yleensä itsestämme jonkinlaista häpeää, emmekä ainakaan uskalla olla tai tehdä sitä mitä toivoisimme voivamme. Minulle somen tekeminen oli joskus iso kynnys. Asia, jota halusin, mutta jota en vain uskaltanut tehdä. Nykyään postaan päivittäin ja ajattelen, että katsokoon ketä kiinnostaa. Eniten sydäntä lämmittää viestit, joissa joku kertoo oman tarinansa ja kiittää minua avoimuudestani, tai joissa kerrotaan  miten paljon he saavat irti sisällöstäni ja ajatuksistani. Se on tuntunut merkitykselliseltä. Eikä se oikeastaan vaatinut kuin rohkeuden aloittaa. Sama on ollut tanssin opettamisessa. Olin aluksi kauhuissani siitä, että kuka minusta nyt voisi pitää. Mutta olenkin saanut tosi monelta ryhmältä niin kannustavaa ja rohkaisevaa palautetta, että olen vaan jatkanut opettamista eri paikoissa ja kehittynyt siinä. Myös ammattilaistuntien ohjaaminen oli ideana aika jännittävä, mutta kun tilanteeseen laittoi itsensä kerran, niin ei siinä ollutkaan mitään kummallista. Olen kuullut monelta, että olenpa rohkea. Ehkä niin. Tai sitten olen vaan pikkuhiljaa lakannut välittämättä siitä ajatuksesta, että olen huonompi kuin muut. Koska olen aina jossain huonompi kuin joku toinen. Ja lähtökohtaisesti uskon, että jokaiselta voi oppia jotain. Heiltäkin, jotka on vähän enemmän keskeneräisiä. 

Luin tässä kirjoittaessani juuri tiktokista vasta lähetetyn kommentin: "Sun videot on monesti se päivän rauhoittavin hetki. Kiitos, kun jaat ajatuksiasi ja elämääsi ja tuot samalla iloa ja hyviä hetkiä muidenkin elämään". Välillä mietin että saakohan näistä kukaan mitään, kun nämähän ovat vain minun elämääni. Mutta. Ihmiset rakastaa ihmisyyttä. Sitä, että tuo aidosti kaikkia puoliaan esille. Ei kukaan samaistu täydellisyyteen, vaan siihen, että me sanoitetaan tai kerrotaan tai vaikka tanssitaan oman elämämme hetkiä. Joten haluan vaan kannustaa kaikkia teitä (se ei välttämättä ole somen tekeminen) mutta mikä vaan tuottaa itselle iloa ja tuntuu omalta ja oikealta, niin tehkää. Jokaisen jäljet mahtuu tähän maailmaan, ja jokaisella on lupa viedä juuri sen verran tilaa kuin tarvitsee. Se ei ole muilta pois.

 

 

Ehkä riittämättömyys on juuri sitä. Me luullaan että yksi; meidän täytyy mahtua johonkin tiettyyn ihmisyyden ideaaliin, jotta me voidaan näyttäytyä toisille, ja kaksi; me luullaan että me viedään muilta tilaa olemalla omia itsejämme. Kumpikaan ei ole totta. Kyllä, samankaltaisuus kiehtoo meitä lajina ja usein hakeudumme sellaiseen seuraan, jossa tulemme ymmärretyiksi. Mutta maailmassa on myös niin paljon ihmisiä, että vaikka jokainen olisi sellainen kuin on, kaikki löytäisivät samaistumispintoja jostain. En ehkä itse kuulu enemmistöön monessakaan asiassa, mutta sen sijaan olen saanut syvän yhteyden tosi moniin ihmisiin sillä, että olen ollut aidosti juuri sellainen kuin olen. Häpeä jahtaa meitä niin kauan kuin me yritetään olla jotain muuta kuin mitä me ollaan. Mutta koskaan ei tarvitse. Koskaan ei oikeasti tarvitse olla mitään muuta kuin on. Eikö ole aika vapauttava ajatus?

 

Joten tässä muutama vinkki siitä, mikä auttaa ainakin itseä paljon:

 

1. Älä päästä irti unelmista. Oli ne miten höpsöjä tahansa. Niiden toteutuminen tai toteutumattomuus ei kerro sun riittävyydestä tai riittämättömyydestä mitään. Ne kertoo ainoastaan sun taidosta luoda toivoa ja asettua itsesi puolelle.

 

2. Älä aseta aikarajoja. Tavoittele, mutta älä ota paineita. Kyllä, elämässä pitää mennä eteenpäin, muttei muiden tahtiin, vaan omaan tahtiin.

 

3. Nuku. Lepo tekee vertailusta positiivisempaa. Kun mieli on virkeä, niin se että joku toinen on parempi jossain on vaan yksi asia muiden joukossa, ei totuus sinusta. 

 

4. Tee asioita joissa saat olla 100% oma itsesi. Vaikka vaan itsellesi. Oli se jakamista, tekemistä, ihan mitä tahansa. 

 

5. Opettele puhumaan itsellesi kauniisti. On muuten aika vaikeaa, mutta ihan opeteltava asia (uskoisin niin). Kaikkea on helpompi tehdä kun on itsensä puolella.

 

Sellainen lyhyt kirjoitus tähän väliin tämän hetken ajatuksista - toivottavasti joku sai tästä jotain. Ja jos ei saanut, niin ainakin mulle itselleni tän sanoittaminen oli tässä hetkessä tärkeää.

 

Much love,

 

- Marika 

Maailma jossa mieli ei voi hyvin

 Mielenterveys. Aihe, josta minun on pitänyt pitkään kirjoittaa. Tällä viikolla oli maailman mielenterveyspäivä. En kauheasti seuraa politiikkaa, mutta tiedän että tänä vuonna hallitus leikkasi mm. Mieli.ry:ltä, jossa ihmiset saavat helposti ilmaista keskustelu-, ja kriisiapua. Olen myös itse käynyt siellä joskus juttelemassa. Mielenterveyspalveluiden piiriin on yhä vaikeampi päästä. Tiedän ihmisiä, jotka ovat menneet päivystykseen itsemurha-ajatusten kanssa ja toivoneet apua, ja heille on annettu joku lääke, jonka vaikutusta ei ole jääty seuraamaan ja sitten heidät on lähetetty kotiin. Olen myös seurannut läheltä, miten ensiavusta päästetään pois itsetuhoisesti käyttäytyvä läheinen, koska kriteerit auttamiselle ei täyty. Hoitopaikkoja ei ole. Sairaalat ovat täynnä ja ihmiset siellä kiireisiä. Olen joka kerta ollut yhtä järkyttynyt. Ja huolissani. Miten inhimillisyydestä onkaan niin suuri pula? Samalla erilaisiin koulutuksiin pääseminen on vaikeutunut, eikä esimerkiksi lääketieteelliseen ole minkäänlaista soveltuvuuskoetta. Masentuneisuus ja uupuminen ovat normalisoituneet, koska lähes kaikki kokevat väsymystä. Jossain kohtaa ihminen ei vaan enää jaksa, ja sitten sen ajatellaan olevan heikkoutta. Ei kaikkialla varmasti. Mutta monissa paikoissa kyllä. Ja sitten kun ihminen ei jaksa, hän jää yksin, koska sosiaaliset kontaktit liittyvät usein vahvasti töihin tai opiskeluun.

Tänä vuonna mielenterveyspäivän aiheena on työelämä. Vaikka meillä on täällä hyvinvointiyhteiskunnassa perusasiat hyvin, niin vaatimukset ovat nykymaailmassa todella korkealla. Jos haluaa pärjätä, täytyy olla usein 200 prosenttinen itsensä. Onnistuneet ihmiset ovat niitä, jotka jaksavat mahdollisimman paljon. Epäonnistumista ei sanoiteta neutraalina asiana, vaan merkkinä osaamattomuudesta ja jopa laiskuudesta. Todellisuudessa ne olisivat hurjan tärkeitä oppimisen hetkiä, joiden kautta omia vahvuuksiaan ja myös voimavarojaan pystyy ymmärtämään. Sen sijaan aloilla, joissa on paljon kilpailua, yksi epäonnistuminen saattaa riittää, että menettää työpaikkansa. Tai sitten saa vähintään kuulla siitä, miten täytyy nyt tsempata. Harvemmin tullaan halaamaan ja sanotaan, ettei ole mitään hätää. Jokaisessa meissä on kuitenkin aina se sama pieni lapsi, joka kaipaisi hyväksytyksi tulemista juuri silloin. Uskon myös vahvasti, että jos näin tehtäisiin, voisimme mieleltämme huomattavasti paremmin. Samalla nuoret saisivat esimerkin, että elämässä ei täydy olla superihminen, joka osaa asettaa tunteensa syrjään riittävän hyvin. Tunteet eivät mielestäni ole kovinkaan läsnä työelämässä, mikä rajaa lopulta aika suuren osan kohtaamisen pinnasta pois. Me ollaan tuntevia ihmisiä kaikkialla. Ne kuuluvat elämään. Ei jokaiselle vastaantulijalle tarvitse koko elämää avautua, mutta aina on lupa tuntea. Ne ovat meidän kohtaamispintoja. Ne yhdistää, parantaa ja rakentaa. Ja opettaa, että elämä jatkuu siitä huolimatta että välillä on vaikeaa.

 

Olen yrittänyt miettiä syitä, miksi mielenterveyspalveluita tarvitaan enemmän ja miksi uupumus, itsetuhoisuus, masennus ja päihteidenkäyttö on lisääntynyt niin paljon viimeisen vuosikymmenen aikana. Pohdin joskus, että jos on onnellinen, ei voi olla mieleltään kovin rikki. Kun yritän määritellä onnellisuutta, mieleen tulee, että onnellisuus on jonkinlainen pohja, jonka päälle ilon ja surun hetket rakentuu. Pohja, joka kannattelee, kun elämä on raskaampaa. Jos pohjaa ei ole, mitään tunteita on aika vaikea käsittää ja ymmärtää. Ja silloin mieli alkaa voimaan huonosti. Onnellisuus on suojaava perusrakennelma, jota ilman maailman ja elämän käsittäminen siis vaikeutuu. Kuinka onnellisuus sitten rakennetaan? Se on ehkä jokaiselle vähän omanlainen tehtävä, mutta uskon, että perusasiat vaikuttaa paljon. Se, että on turvallinen olla, on läheisiä ihmisiä ja saa tehdä itselle mielekkäitä asioita. Ympäristö ja toiset ihmiset vaikuttavat varmasti paljon etenkin onnellisuuden rakentamisvaiheessa, mutta sitten kun on jo pohja ja verkosto käsitellä tunteita, mielenterveyden ongelmatkin ehkä vähenee. En tiedä, mutta näin onnellisuuden ajattelen sitoutuvat mielenterveyteen.   

Toinen asia mikä vaikuttaa, on varmasti lempeyden ja hyvän sanoittamisen unohtaminen. Liian moni ajattelee, että muutosta saadaan aikaan, kun keskitytään siihen mitä voidaan vielä parantaa. Eli heikkouksiin. Mutta niihin keskittyminen johtaa oikeastaan vain siihen, että epäonnistumisia aletaan häpeämään, mikä taas johtaa siihen, että ihmiset joko yrittävät olla aina saavutettavia, täydellisiä versioita itsestään tai luovuttavat nopeasti. Samaan aikaan motivaatio laskee, kun hyvä unohdetaan sanoittaa. Henkilökohtaisesti uskon, että jokaisesta on mihin vaan, jos vaan saa riittävää tukea ja on oma sisäinen palo johonkin. Alut on tärkeitä. Se, miten meidät kohdataan sellaisina kuin me ollaan juuri nyt. Positiivinen palaute saa yrittämään lisää. Kauniit sanat auttavat lähemmäs itseä. Ja mitä paremmin tiedostaa sen missä on hyvä, sitä helpompaa on kasvaa siinä missä on huono. Hyvä tuottaa lisää hyvää. Ja hyvään kuuluu myös se, että on lupa olla keskeneräinen, epäonnistuva ja itseään hakeva ihminen, joka ei aina ole paras versio itsestään, mutta jolla on sydän paikallaan. Ja sydämenhän saa työhön mukaan vain motivaatiolla. Sisäisellä motivaatiolla, joka syntyy merkityksellisyyden kokemuksesta. Siitä, että joku sanoittaa, että juuri minä olen tärkeä ja teen työssäni asioita oikein ja riittävän hyvin. Se ei tarkoita että kehitys loppuu, vaan että se ajoittuu oikeaan kohtaan. Siihen, kun ihminen itse on valmis ottamaan vastaan lisää.

 

Työelämä ja opiskeluelämä vaikuttaa mielenterveyteen paljon, koska me vietetään lopulta iso osa elämästämme niiden parissa. Se, miten me tullaan kohdatuiksi, on äärimmäisen olennaista mielen hyvinvoinnin kannalta. Arvostus on pohjimmiltaan tunnekokemus, jonka jokainen ansaitsee. Hyvän näkeminen puolestaan on valinta, jota voi myös harjoittaa. Kaikki eivät pysty kaikissa elämäntilanteissa samaan, mutta se ei tarkoita, että kukaan ihminen olisi vähemmän hyödyllinen. Yksi iso tekijä, mikä varmasti on vaikuttanut mielenterveysongelmien lisääntymiseen, onkin se, että ihminen nähdään liian usein välinearvon läpi. Ihmisyys on kuitenkin muutakin kuin hyödyllisyyttä, tekemistä ja aikaansaamista. Riittämättömyyden tunne kumpuaa nopeasti, jos yrittää ansaita oman arvonsa tekemällä. Siksikin on hurjan tärkeää, että ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi kokea arvokkaaksi tulemista tekemättä yhtään mitään. Ihmisyys ei ole suoritus, ja nyky-yhteiskunnassa sen käsittäminen ja sisäistäminen vaatii paljon itsetuntemusta ja henkistä työtä. Mikä on aika hälyttävää. Kenenkään arvo ei ole sidoksissa tuotteliaisuuteen. Tekeminen on ainoastaan mielihyvää tuottava asia, josta riittävän onnelliset ja mieleltään terveet ihmiset pystyvät eniten nauttimaan.  

On varmasti monia syitä, miksi mielenterveys on tällä hetkellä tosi pinnalla sosiaalisessa mediassa ja kaikkialla. Suurin on ehkä se, että me voidaan huonosti, koska meillä ei ole aikaa tai tukea keskittyä voimaan hyvin. Iso osa arjesta menee jaksamiseen. Ja ihminen, joka on koko ajan äärirajoillaan, ei voi hyvin. Jokainen tarvitsisi enemmän lämpimiä halauksia, hymyjä, joista ei ole kiire pois, kannustavia palautehetkiä, yhdessä ideoimista. Ja! Mielenterveyspalveluita sekä rohkeutta pyytää ja saada apua. On hyvä, että mielenterveyttä on tuotu enemmän esille ja ihmiset uskaltavat olla nykyään haavoittuvaisia, mutta silti tuntuu, että esimerkiksi vertailu on lisääntynyt, mikä puolestaan heikentää kykyä nauttia itsestään ja omasta elämästään. Aina on joku, jonka elämä näyttää paremmalta ja ehjemmältä ja kauniimmalta. Samaan aikaan ihmisten oletetaan pärjäävän yhtä paremmin yksin. Vaikka somessa jaetaan avoimemmin omia asioita, kukaan ei auta. Yksilökulttuuri on iso syy siihen, miksi mieli ei koe ympäristöä turvalliseksi. Jos on sellainen kuin on, ihmiset saattavat hylätä. Se on surullista ja toivoisinkin, että yhteisöllisyydestä tulisi meille kaikille isompi voimavara.

 

Olen seurannut itse läheltä pitkään, miten valtavan vaikeaa on saada apua silloin kun sitä tarvitsee. Mielenterveysongelmista on tullut niin "normaaleja", että apua saa oikeastaan vasta sitten kun on kuolemassa. Siksikin olen lukenut paljon psykologiaa, - että voisin auttaa. Mutta kenenkään tehtävä ei ole sanoa lähellä olevalle oikeita sanoja oikeaan aikaan, eikä kenenkään tulisi joutua kantaa sydämellään pelkoa siitä, että toinen ei kestä olla oman mielensä sisällä. Me menetetään ihmisiä, kun apua ei saa. Etenkin nuorilla on tosi synkkiä ajatuksia. Opiskelu ei ole helppoa, työelämään siirtyminen paineistettua ja kilpailu kaikkialla kovaa. Aikuiset ovat uupuneita. Kukaan ei jaksa ja kaikki hajoaa. Kaikki hajoaa silloin kun jokaisen tulisi olla superihminen. Niin haluan vaan sanoa, että mielenterveyden tulisi olla jokaisen oikeus. Ei kaikki ei pysty samanlaisiin suorituksiin, mutta kaikki pystyy oppimaan toisiltaan, kuuntelemaan aktiivisesti ja halaamaan vaikka tarvittaessa tiukasti. Jokainen on ihan hurjan arvokas täällä, riippumatta siitä missä elämänvaiheessa on tai millaisia vahvuuksia omaa. Jo ihmisten yksilöllinen hermosto vaikuttaa siihen, miten paljon esimerkiksi töitä voi tehdä ja millaisessa ympäristössä. Mutta jokaisella on vahvuuksia ja jokainen haluaa olla käytettävissä täällä omana itsenään, joten kannustetaan, rohkaistaan, kuunnellaan, - annetaan tilaa mielelle ymmärtää ja uskaltaa. Ollaan ihmisiä yhdessä. Nimenomaan ihmisiä, jotka tuntee, muuttuu ja kokee asioita eri tavalla. Koska yhdessä, vaan yhdessä, me voidaan luoda niitä verkostoja, joissa saa olla välillä myös puolikas ihminen. Onnellisen ja tasapainoisen elämän rakentaminen ei ole yksilötehtävä, josta suoriudutaan arvosanoin, vaan elinikäinen matka, jonka arvon toivon jokaisen ymmärtävän.

 

Loppuun vielä, että ihmismieli on äärimmäisen sinnikäs ja kekseliäs, mutta myös hauras. Elämään kuuluu monenlaisia vaiheita. Ja jos haluat olla tukena jollekin jonka mieli voi nyt huonosti, niin keskity kuuntelemaan. Olemaan läsnä, antamaan tilaa ja aikaa ja sanoittamaan hyvää. Toivon, että joskus me eletään maailmassa, jossa on paremmat mahdollisuudet voida hyvin.

 

Paljon rakkautta ja yhteisiä hetkiä mielelle ihmiset – olet tärkeä <3