Kohtaamisen merkitys - jokainen tuo tähän hetkeen oman tarinansa

  

Tänään ajattelin kirjoittaa teille vähän kohtaamisen merkityksestä. Siitä, mitä toinen ihminen voi parhaimmillaan tuoda vuorovaikutukseen ja miten se edistää oman tarinamme rakentumista eheäksi kokonaisuudeksi. Me peilaamme itseämme jatkuvasti toisista ihmisitä. Kukaan täällä ei muodosta omaa erillistä jatkumoaan, vaan jokainen meistä linkittää itsensä myös osaksi jonkun toisen tarinaa. Tällä viikolla olen ollut jotenkin erityisen kiitollinen ja iloinen, ja aloin miettimään, että se johtuu varmasti suureksi osaksi siitä, että olen viettänyt aikaa todella ihanien ihmisten kanssa, joiden lähellä olen saanut tulla kohdatuksi. Jokainen meistä tuo aina kohtaamiseen oman tarinansa. Kaiken sen, mitä me ajattelemme elämästä, miten meitä on kohdattu ja kohdeltu, ja millaisena me hahmotamme ihmisyyden perusolemuksen. Moni asia vaikuttaa siihen, miten helppoa toisen kanssa on olla ja miten sujuvaa vuorovaikutus on. Kohdatessa erityisen tärkeää on aktiivisen kuuntelemisen taito. Se, että ei kuuntele vain kuullakseen, vaan että kuuntelee ymmärtääkseen. Se ei tarkoita, että jokaiseen tilanteeseen tarvitsisi olla joku ratkaisu, vaan että yksilöiden välille voi syntyä eheyttävä resonaatio, joka parhaimmillaan saa aikaan kasvua ja laajentaa molempien osapuolten maailmankuvaa.

 

Arvostaminen on aina asenne, kohtaaminen taito. Voimme opetella sitä, miten toista kohtaamme, millaisella energialla asetumme tilaan, ja miten paljon päätämme kuunnella. Kohtaaminen ei aina ole syvällisistä asioista juttelemista, vaikka niiden kertominen varmasti vaatii ensin jonkinlaisen nähdyksi tulemisen kokemuksen. Kohdatessa toinen ihminen kokee olemassaolonsa merkitykselliseksi yhteisessä vuorovaikutuksessa. On tärkeää viestiä omalla toiminnalla ja sanoilla, että toisella on lupa olla olemassa. Etenkään lasten kanssa se ei välttämättä ole helppoa, sillä lapsen kanssa samalle taajuudelle virittyminen vaatii usein omista tarpeista irti päästämistä. Maailma on tällä hetkellä ihan valtavan minäkeskeinen, enkä omista tarpeista luopumisella tarkoita sitä, etteivätkö ne olisi tärkeitä, mutta me emme saisi odottaa toisen ihmisen näkyvän meille vain niiden läpi. Kohtaaminen on monikerroksista, ja se tavoittaa kaikki aistimme. Toinen on siinä meitä varten ja haluaa kuulla. Ihmisten välinen vuorovaikutus on aina herkkä tilanne, joka voi myös rikkoa ja satuttaa. Sanojen merkitys on valtava. Jopa katseella on yllättävän suuri painoarvo, etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa, kun tulkintojen muodostaminen vielä kehittyy. Toki myös jokainen aikuinen on tärkeää kohdata arvostavalla katseella, sillä se antaa paljon laajemman pinnan olemassaololle ja samalla viestii, että hän on tärkeä ja että tämä meidän yhteinen juttu on arvokas ja merkityksellinen. Jokainen ansaitsee tulla kohdatuksi lempeydellä.

  

Muodostamme suurimman osan merkityksistämme suhteessa toisiin ihmisiin. Ideaalit syntyvät aina ihmisten yhteisvaikutuksesta, ja kaikki muutos vaatii aina myös jonkinlaisen sosiaalisen turvallisuuden tunteen. Elämämme suuntautuu aina sekä eteen- että taaksepäin. Kaikki mitä olemme nyt, on jatkumoa jostain. Vuorovaikutuksessa on tärkeää ymmärtää, että kaikki eleet ja asenteet eivät todellakaan johdu meistä itsestämme, tai siitä, että me olisimme jotenkin vääränlaisia. Koen, että lapsi tarvitsee ensin riittävästi itsetuntoa vahvistavia kohtaamisia ja hänen omaa persoonallisuuttaan tukevan ympäristön ennen kuin hän oppii tulkitsemaan toisia omasta itsestä riippumattomasti. Toki on paljon tilanteita, joissa emme aina voi löytää tai tietää syytä toisen suhtautumiselle, mutta vahva itsetunto auttaa käsittelemään haastavammatkin kohtaamiset niin, ettemme syyllistä niistä itseämme. Sillä, millä tavalla meistä on lapsina puhuttu, miten meidän luonteenpiirteisiin on suhtauduttu ja miten meidät on opetettu katsomaan maailmaa, on valtavan suuri merkitys siinä, miten kykenemme olemaan itse kohdattavina ja miten opimme kohtaamaan toisia. Itsestäni olen huomannut sen, että tarvitsen edelleen paljon vahvistusta omalle toiminnalleni. Tarvitsen kauniita katseita ja sanoja, jotka viestivät siitä, että minäkin olen merkityksellinen jollekin toiselle ja että se mitä teen, on oikein. Minun on ollut vaikeaa hyväksyä, että kaikki eivät pidä minusta, vaikka olisin kuinka ystävällinen. Jo lapsena opin pelkäämään sitä, että minulle suututaan, jos teen jotain väärin, ja minun on ollut todella vaikeaa opetella olemaan vuorovaikutuksessa juuri niiden tunteiden kanssa, joita tunnen. En sano, etteikö koskaan olisi sellaista tilannetta, jossa ei saisi olla ystävällinen, mutta ystävällinen voi olla myös olematta liian kiltti. Kiltteyskin varmasti kumpuaa hajottavista ja turvattomista kohtaamisista, joissa ei ole saanut olla ihan kokonainen, tai joka on johtanut parempaan lopputulokseen, jos on taipunut vähän liikaakin.

 

Omien tunteiden kohtaaminen on äärimmäisen olennaista siinä, että voi kohdata myös toisen. Jokaisen meidän tarinaan liittyy varmasti myös sellaisia osia, joita on vaikeampi hyväksyä. Niitä ei välttämättä tarvitse tuoda julki sosiaalisissa suhteissa, vaikka sellainen haavoittuvuus voi olla myös todella eheyttävää, mutta olennaisinta on, että me tiedostamme, millaiset asiat meihin vaikuttavat. Jos esimerkiksi kohdistamme lapsen maailmaan liikaa omia odotuksiamme ja tunteitamme, hän saattaa tulkita sen tarpeenamme muuttaa häntä, mikä puolestaan synnyttää vääränlaisuuden kokemuksen. On taito pysähtyä kuuntelemaan toista, mutta vielä merkittävämpi taito uskaltaa kuunnella itseään. Pysähtyä myös oman minuuden äärelle. Me emme ole erillisiä yksilöitä, jotka vaeltavat täällä päämäärättömästi, vaan hyvin tiukasti toisiimme kiinni kasvavia ja tarvitsevia olentoja, joiden maailmassa kaikki sisältää myös sosiaalisen ulottuvuuden. Kaikki kohtaamiset. Ihmiset. Yhteisöt. Yhteiskunta. On tärkeää erottaa toisistaan asiat, jotka ovat valintoja ja asiat, jotka eivät ole meistä riippumattomia, koska mitä paremmin tunnemme ja tiedostamme itsemme ja omat senhetkiset tarpeemme, sitä helpommin voimme myös valita mitä vuorovaikutuksessa korostamme, mihin keskitymme ja mikä eheyttää toista ihmistä. Ymmärtäminen ei ole helppoa, koska katsomme aina maailmaa vain omien silmiemme läpi, ja ymmärrykseen pyrkiminen onkin paljon kaiken mahdollisen käsittämistä tärkeämpää. Jo halu ymmärtää antaa usein myös selityksiä toiminnalle ja tekee siitäkin syystä vuorovaikutuksesta mutkattomampaa.

 

Lapsen mieli piirtää jatkuvaa kuvaa maailmasta. Siitä, millainen hän on suhteessa toisiin. Tulevana tanssinopettajana minulle on äärimmäisen tärkeää kohdata jokainen lapsi, nuori ja aikuinen. Huomata ja kuunnella tavalla, joka todella antaa toiselle luvan olla siinä kokonaisena. Koen, että olen harjoitellut kohtaamista myös tietoisesti ja että minulla on siihen hyviä valmiuksia, mutta samalla pelkään, että tuon haavoittuvaan tilanteeseen omia vaikeita tunteitani, että empatisoidun liikaa tai yritän neuvoa silloin kun olisi hyvä vain olla läsnä. Läsnäolon merkitys on valtava. On taito oppia vain olemaan toisen kanssa sellaisella tavalla, että se tavoittaa jonkinlaisen yhteisen taajuuden ilman tarvetta toimia, neuvoa tai olla oikeassa. Minulle, ja toivon, että kaikille muillekin, jokainen ihminen on ainutlaatuinen kokonaisuus. Me emme voi tietää, mitä toinen ihminen on kokenut, millaisia haavoja hänelle on syntynyt ja mitkä asiat hänessä aiheuttavat tunnereaktioita. Kukaan ei voi oppia vastaamaan jokaisen tarpeeseen, vaikka haluaisikin. Kukaan ei voi ymmärtää kaikkea. Tärkeää on mielestäni sellainen oikeanlainen tarkkaavaisuus ja uteliaisuus – halu tukea ja vahvistaa toista. Usein jo toisen ihmisen kiinnostus meitä kohtaan avaa jollain oudolla tavalla juuri niitä jäisiä kohtia, joita me emme itse oikein osaa tai pysty sulattamaan tai tunnistamaan.

On tärkeää myös näyttää toiselle, että me iloitsemme hänestä ja arvostamme häntä. Aivan kuten lapsillekin on tärkeää näyttää, että he tuottavat iloa olemassaolollaan, myös kaikkiin muihin kohtaamisiin saa kuulua iloa toisesta. Sitä, että hymyilee takaisin. Että sanoo jotain kaunista. Että muistaa, ettei toinen ole olemassa vain meitä varten, vaan on myös arvokas omana itsenään. Me opimme itsestämme paljon toisten kautta. Opimme puolustamaan omaa arvoamme sen kautta, miten meitä on puolustettu. Opimme katsomaan itseämme tavoin, joilla meitä on katsottu tai joiden kautta me olemme tulkinneet oman olemassaolomme merkityksen. Hyvä vuorovaikutus on kasvun elinehto. Kukaan ei voi kasvaa olematta suhteessa toisiin. Toki oivallukset syntyvät sitten oman mielemme sisällä, mutta useimmat asiat vaativat jonkun toisen, jonka lähelle on saanut asettua hetkeksi juuri sellaisena kuin on. Jos elämässä on saanut paljon haavoja, saattaa olla helpompaa jopa unohtaa oma tarina ja jättää tahallaan osa itsestä piiloon. On surullista, miten joudumme välillä sellaiseen hyväksynnän puutokseen, jossa koemme, että olemme parempia, jos vain osa meistä on olemassa. Vain ne osat, jotka vastaavat jonkinlaista ideaali-ihmistä. Kukaan meistä ei kuitenkaan tule koskaan olemaan täydellinen tai millään tavalla riippumaton aiemmasta eletystä elämästämme. Toivon, että jokainen teistä voi ja uskaltaa tuoda esille kaikenlaisia puolia itsestä, ei välttämättä kaikkien kanssa, mutta niissä kohtaamisissa, joissa on turvallinen ja hyvä olla. On vapauttavaa tulla nähdyksi ja voimaannuttavaa saada toisissa aikaan samanlaista rohkeutta. 

 

Kohdatessa ei voi piiloutua minkäänlaisen suorittamisen taakse. Jokaisen meidän elämä muodostuu monenlaisista tunteista, jotka ohjaavat toimintaamme jatkuvasti. Jokaisella on varmasti kokemuksia, joissa ei ole saanut tulla nähdyksi tai johon on liittynyt syvää väärinymmärrystä ja pelkoa siitä, ettei kelpaa. Useimmiten kohtaaminen on prosessi – vähän pidempi jatkumo jonkun toisen ihmisen kanssa. Jaettu tarina, joka herättää monenlaisia ajatuksia ja suuntaa sitä, mitä me arvostamme ja näemme toisissa. On tärkeää muistaa, että ihminen ei kuitenkaan voi elää ilman häpeän ja syyllisyydentunteita, tai kohdata aina yhtä suurella rakkaudella, mutta juuri niiden haastavien ja vaikeiden tunteiden nähdyiksi tekeminen vahvistavalla tavalla hyvissä kohtaamisissa on perusta kaikelle ihmisenä kehittymiselle. Se, miten meitä kohdellaan, on aivan eri asia kuin se, miten meidät kohdataan. Kohtelemisen tulisi aina sisältää kohtaamista. On myös valinta opetella katsomaan toista kauniisti ja arvostavasti. On osittain valinta olla läsnä. Aina kaikille ei voi olla kaikkea eikä joka päivä voi jakaa samaa määrää energiaa, mutta yleensä avoimuus, rakkaudellisuus ja hyväksyntä paistaa kyllä läpi, vaikka ei olisikaan parhaimmillaan. Jokaisessa on jotain hyvää, joka ansaitsee tulla tunnustetuksi myös vuorovaikutuksessa. Jokaisessa on jotain ainutlaatuista, jonka kautta me voimme suunnata ymmärrystämme ja oivaltaa asioita myös itsestämme. Enkä usko, että yksikään kohtaaminen elämässämme on ollut turha, joten kohdataan toisiamme rohkeasti ja sydämellä aina kun tavataan ja jutellaan – ainakin itse uskon, että kohtaamisen taito todella voi muuttaa maailmaa. 

 

Rakkaudella, 

 

Marika

  

Kun keho ei kestäkään - tanssijana loukkaantuminen

Tässä postauksessa ajattelin kertoa vähän tanssijana loukkaantumisesta ja sen herättämistä tunteista. Olen oppinut viime kuukausien aikana paljon ja myös ymmärtänyt, että ihminen harvoin valitsee kasvua itse. Tai ainakaan sitä, missä kasvaa ja miten sen ajoittaa. Loukkaantuminen on aina ikävä kokemus, eikä sitä sellaisenaan toivoisi kenellekään, mutta siitä voi myös oppia paljon. En sano, että kaikesta tarvitsisi oppia tai että kaikki vastoinkäymiset olisivat sellaisia, jotka yhtäkkiä mullistaa maailman tai tekee käännöksen parempaan, mutta usein elämän kriisit toimii tärkeinä toiminnan uudelleenohjaajina.Tanssijana myös keho on kaikkein tärkein työväline, ja se, ettei keho kestäkään kaikkea, saa aikaan monenlaisia ajatuksia. Kaikessa kauneudessaan tanssi on kuitenkin fyysisesti vaativa laji, joka kaipaa vierelleen kunnioittavaa kehosuhdetta ja pysähtymistä. Äärirajoilla työskentely ja väsymys ovat nimittäin kaikkein yleisimmät syyt loukkaantumiselle, ja myös oman kaatumiseni aiheuttaja.

En ymmärtänyt sitä kunnolla vielä muutama kuukausi sitten, mutta olen ollut aika pitkään todella lähellä uupumista. Olen mennyt monta vuotta aivan liian kovaa ja suorittanut kaikessa, missä siihen on ollut mahdollisuus. Omat arvot ovat ehkä välillä sekoittuneet toisiinsa ja kadottaneet merkityksensä, kun kaikessa on aina täytynyt jaksaa ja pärjätä. Loukkaantuminen opetti minulle elämän rajallisuudesta paljon. Oma keho ei ole ikuinen eikä muuttumaton, ja se ansaitsee arvokasta kohtelua. Vaikka ajankohta loukkaantumiselle tuntui aluksi aivan kamalalta, jälkeenpäin ajattelen sen pelastaneen minut väsymiseltä kokonaan. En aio enää koskaan täyttää elämääni samalla tavalla kuin aikaisemmin, koska olen saanut lepojaksostani niin paljon hyvää, vaikka samalla se on toki harmittanut ja tuntunut ikävältä. Mutta elämään kuuluu monenlaisia vaiheita, ja ne harvoin ovat lopullisia, vaikka muuttaisivatkin jotain olennaista. On tärkeä selviytymiskeino nähdä asioissa hyvää ja uskaltaa rakentaa uusia perusteita, mutta yhtä tärkeää on saada käydä läpi kaikki ne tunteet, mitä muutos aiheuttaa. Fyysinen vamma on yhtä lailla elämän kriisi kuin henkisetkin asiat, eivätkä ne lopulta kovin paljoa eroa toisistaan. Molemmat ovat ohimeneviä olemassaolon tiloja, joihin liittyy paljon pelkoa, ikävää ja kipua.

 

Loukkaannuin Oslossa joulukuun alussa paria viikkoa ennen ensi-iltaa. Se oli ensimmäinen isompi vammani tanssijana. Minulla ei ole koskaan ollut juurikaan kipuja tai minkäänlaisia loukkaantumisia. Varovaisuuteni ja hyvän kehonhallintani vuoksi olen säästynyt niiltä hyvin. Minulta murtui siis viides metatarsaali, sain niin kutsutun tanssijan murtuman. Se ei ollut vakava, mutta aiheutti paljon kipua, kun luu ei mennyt kokonaan poikki. Sain kepit, mutta painovaraus ei ollut kokonaan kiellettyä. Luun piti luutua kuudessa viikossa ja niinkin lyhyt aikaraja antoi minulle paljon toivoa. Kun tulin takaisin Suomeen, jalka ei kuitenkaan ollut vielä edes aloittanut luutumista, ja sain lääkäriltä toiset kuusi viikkoa. Sama toistui jälleen kuuden viikon päästä. Lopulta olin kepeillä noin kolme kuukautta. Se oli pitkä aika, ja vaikeutti elämää paljon, etenkin yksin eläessä ei ole helppoa pärjätä keppien kanssa. Sain monelta ystävältä apua, mikä lämmitti sydäntä, enkä ollut ollenkaan yksinäinen, mutta oma kykenemättömyys ärsytti silti monta kertaa. Laitoin koulun täysin tauolle, eikä minua kiinnostanut mikään. Se oli lähinnä suojelurefleksi, sillä tanssin katsominen sai muistamaan oman kyvyttömyyden osallistua ja sen, etten tiennyt, milloin pääsisin itse kunnolla takaisin. Toki katsomisesta oppii myös, mutta omalla kohdallani se ei tuntunut järkevältä. Elin siis todella hiljaiseloa. Kirjoitin paljon. Tein oikeastaan kokopäiväistä kirjailijan työtä. Sain välillä inspiraation keskellä yötä ja nousin kirjoittamaan. Tekstiä syntyi paljon, noin 150 sivua. En ole koskaan kirjoittanut yhtä hyvin. Sanat vaan tulivat ulos ja merkitykset saivat selkeitä selityksiä. Olin iloinen, että minulla oli muutakin kuin tanssi. Yhden asian varaan ei kannata rakentaa elämäänsä. Etenkään, jos se on riippuvainen omasta kehosta. Unelmia kannattaa aina olla, mutta osa niistä on hyvä rakentaa riippumattomiksi siitä, mihin keho pystyy, koska keho ei pysty kaikkeen. 

Keho on siis meille tanssijoille tärkeä instrumentti, eikä sitä ymmärrä, ennen kuin terveyden hetkellisesti menettää. Tanssijoina ja muutenkin kohtelemme kehoamme välillä väärin, olemme liian ankaria, kun se kipeytyy tai ei taivu kaikkeen siihen, mihin mieli toivoisi. Kehoa on helppo kontrolloida ja sen kautta on helppo muokata omaa identiteettiä, sillä keho on lopulta ainoa ulkokuoremme, jonka toiminnallinen ulottuvuus saattaa unohtua. Ehkä siksikin ihmisen kehosuhde usein muuttuu kriisien myötä. Psyykkisesti vaikeat kokemukset saavat tarpeen muokata kehosta täydellinen, jotta edes joku asia itsessä olisi ehjä ja oman itsen ulottuvissa, kun taas fyysiset vammat herättävät ymmärryksen kehon toiminnallisuudesta ja siitä, että keho on paljon muutakin kuin kuori, jonka sisälle ajatukset, toiveet ja tunteet rakentuu. Itse uskon vahvasti siihen, että kehon ja mielen yhteys on valtava, ja kaikki muutokset mielessä vaikuttaa myös kehoon ja toisinpäin. Tanssijoina se on myös suuri vahvuus, jos kehoa oppii käyttämään niin, että se tavoittaa mielen kerrokset. Luovuus syntyy kuitenkin tanssissa vahvasti kehon ja mielen yhteistyöstä. Siitä, että pystyy kanavoimaan ajatuksia, uskomuksia ja käsityksiä liikkeeseen. Etenkin Oslossa opiskellessani ymmärsin, että kehosuhteen myönteisyys ja oman kehon hyväksyminen on iso kulmakivi taidon oppimisessa. Teen aiheesta tällä hetkellä myös opinnäytetyötä, ja sekä loukkaantuminen että todella lahjakkaiden tanssijoiden kanssa työskenteleminen ovat antaneet minulle paljon ajateltavaa omasta kehosuhteestani, josta ehkä kirjoitan tänne vähän myöhemmin.

 

 

Minun kohdallani loukkaantuminen aiheutti aluksi jonkinlaisen masentumisen. Olin todella väsynyt muutaman viikon, enkä saanut aikaiseksi oikeastaan yhtään mitään. Se tuntui erittäin produktiivisena ihmisenä aivan hirvittävältä, ja koin olevani täysin epäonnistunut, vaikka loukkaantuminen ei suoranaisesti ollut minun syytäni. Itkin monta viikkoa, ja jälkeenpäin ymmärsin, että se oli surutyötä menetyksistä, joita loukkaantumisen ajankohta aiheutti ja se täytyi käydä läpi niin. Jonkin ajan kuluttua itku kuitenkin väistyi, ja sen tilalle tuli suuri tarve olla luova. Energia palasi vasta noin kuuden viikon jälkeen. Aloin aluksi opetella soittamaan pianoa, ja sitten aloin kirjoittamaan. Tekstiä tuli paljon, ja asiat vaikuttivat loksahtelevan paikoilleen. Kävin läpi monenlaisia mielensisäisiä prosesseja ja sain vastauksia omiin kysymyksiini. Annoin itselleni aikaa. Nukuin ensimmäistä kertaa elämässäni kymmeneen ja luovutin suorittamisen kanssa. Kirjoitin silloin kun tuntui siltä ja jätin ajatukset valmistumisesta ja opinnäytetyöstä myöhempään. Samalla perheessä tapahtui todella isoja ja järkyttäviäkin asioita, mikä osaltaan muutti arvomaailmaani ja sai koulun tuntumaan pieneltä asialta, jolla ei sillä hetkellä ollut juurikaan merkitystä. Se oli minulle outoa, sillä olen aina ollut aivan todella kouluorientoitunut ihminen, ja saanut kaiken tarvittavan ajoissa ja mahdollisimman täydellisesti aikaiseksi. Mutta vaikka pelkäsin sitä kovasti, minä pysyin silti minuna, vaikka en voinut tanssia tai suorittaa koulua muiden tahdissa. Minun identiteettini ei ollut riippuvainen siitä, mitä sain aikaan, eikä minua kaivattu siitä, mitä tein. Ystävät kävivät usein luonani ja kaipasivat seuraani. Sitä, kuka minä olin ilman kaikkea sitä, mitä tein. Se oli minulle tärkeää ja ensimmäistä kertaa ymmärsin, että minun arvoni ei todella ole millään tavalla riippuvainen siitä, mihin pystyn.

 

 

Kivun kokeminen oli ehkä loukkaantumisen ikävin osa. Jalka oli todella kipeä, eikä särkylääkkeitä saanut luutumisen edistämisen vuoksi ottaa. Jalka oireilee edelleen, ja vaikka se ei välttämättä ole vaarallista, kipu vaikeuttaa liikkeestä nauttimista ja harmittaa. Jalka on myös heikko, ja tällä hetkellä käyn paljon salilla vahvistamassa sitä. Loukkaantuminen on aina prosessi, joka vaatii paljon kärsivällisyyttä. Kärsivällisyys ei todellakaan ole vahvuuteni. Minulle on ollut vaikeaa olla suunnittelematta elämää, sillä jalan kunnosta ei voi tietää eikä sitä voi ennustaa. Paraneminen on jo pitkällä, mutta vahvistaminen ei, enkä voi vielä osallistua kaikille tunneille, vaikka haluaisinkin. Priorisoimiseen oppii usein vasta sitten, kun on pakko. Tällä hetkellä yritän pitää sunnuntait vapaapäivinä, vaikka se tuottaa haasteita, enkä tanssi enempää kuin kolme tuntia päivässä. Lepo on niin tärkeää – se oikeasti on. Ja ehkä kirjoitan siitä vielä lisää jossain kohtaa, kun olen itse prosessissa pidemmällä. Mutta parin kuukauden levättyäni luovuuteni oli ihan uudella tasolla, ja aivot oikeasti toimivat kunnolla. Minun on pakko myöntää, että kyllä siitä tuli vähän suru kaikkia niitä vuosia kohtaan, joina olisi voinut oppia paljon enemmän, jos olisi osannut antaa aikaa palautumiselle. Olen aina tehnyt paljon, vähän liikaakin, ja vaikka olen ehkä vaikuttanut kovin aikaansaavalta, en ole koskaan kokenut saavani yhtä merkityksellisiä oivalluksia kuin silloin, kun en tehnyt paljon mitään. Sekä taidon oppiminen että tiedon sisäistäminen vaatii lepoa, vaikka se ei joillekin meistä tunnu ainakaan aluksi kovin luontaiselta.  Liikuntaakaan ei tarvitse kokonaan lopettaa. Loukkaantuneena keksin muita tapoja olla aktiivinen. Tein paljon keskivartaloharjoitteita, luin salilla pyöräillessä ja aloitin tekemään oikeanlaista voimatreeniä.

 

  

 

 Moni opettaja sanoo, että loukkaantuneena on silti tultava katsomaan tunteja. Tavallaan ymmärrän sen. Aina voi tehdä jotain pientä ja toisten katsomisesta myös oppii, mutta jos oma mielenterveys kärsii siitä liikaa, ei se mielestäni ole ollenkaan pakollista. En tosiaan käynyt enää Suomessa juurikaan katsomassa tunteja. Oslossa kävin, vaikka sekin tuotti välillä kyyneliä. Lopulta kuitenkin tuli se päivä, kun pääsin itsekin mukaan. Tanssitunneille palaaminen oli kuitenkin paljon vaikeampaa kuin kokonaan pois oleminen. Silloin keskityin muihin juttuihin, mutta nyt haasteena on ollut sen hyväksyminen, etten voi tällä hetkellä tehdä samoja juttuja kuin aina ennen, että keho ei kestäkään vielä hyppimistä tai pyörimistä. Balettitunneilta olen lähtenyt välillä itku kurkussa, kun tekniikka ei ole samalla tasolla kuin aikaisemmin. Se on ollut psyykkisesti vaikeaa, ja koen, että olen tarvinnut paljon positiivista palautetta ja vahvistusta omasta tekemisestä. Toisilta opettajilta sitä on saanut enemmän. Nykytanssiin oli ihana palata, mutta juurikin baletissa vastaanotto ei ollut yhtä kannustava. Opettajalla on oikeasti suuri merkitys siihen, miten toipuminen viedään loppuun. Liikaa ei saa vaatia heti, mutta on tärkeää huomata pienet onnistumiset ja edistyminen ja sanoittaa se tanssijalle ääneen. Oma keho on tosi herkkä asia, ja sen vaillinaisuutta on vaikea hyväksyä. Etenkin nuorena se on todella iso juttu, joka voi heikentää merkittävästi oman arvokkuuden kokemista, vaikka jonkinlainen itsetuntemus olisikin loukkaantumisen myötä lisääntynyt. Ne eivät ole sama asia. Itseään ei välttämättä silti arvosta, vaikka itsensä tuntisi paremmin. Haluan sanoa ihan kaikille, että sinä riität, vaikket osaisi. Riität, vaikket pystyisi. Riität, vaikket tietäisi. Tanssi on välillä julma laji, jossa omat heikkoudet nostetaan liiaksikin esille, ja etenkin loukkaantumisen jälkeen on tärkeää herättää armollisuus itseä kohtaan ja muistuttaa itseään siitä, että tämä hetki ei ole yhtä kuin ikuisuus.

Loukkaantumisen myötä kävin myös läpi varmaan ensimmäisen vaiheen elämästäni, jossa minulla ei oikeasti ollut kiire mihinkään. Ahdistumisen sijaan se olikin aika vapauttava kokemus, enkä ole kaivannut kiirettä lainkaan. En ole siitä riippuvainen eikä asioiden määrä määritä onnellisuuttani mitenkään. Sen sijaan ystävyyssuhteet, ihmisten kanssa vietetty aika ja luova tekeminen ovat tuntuneet hirmu tärkeiltä. Olen lukenut monta kirjaa, uinut paljon ja kirjoittanut ajatuksia, joita joutenolo on tuottanut. Katkeraksi ei kannata ryhtyä, vaikka elämä välillä antaakin haasteita. Kaikesta kyllä selviää ja parhaimmillaan tulee vahvempana takaisin. On ihmeellistä, miten joustava ja muokkautumiskykyinen ihminen lopulta on. Elämä ei pysy aina samanlaisena. Keho ei pysy samanlaisena. Oikeastaan kaikkein tärkeintä on oppia hyväksymään oma rajallisuus ja samaan aikaan ymmärtää oma rajattomuus ja tunnistaa ne mahdollisuudet, joita juuri senhetkinen elämäntilanne tarjoaa. Minulle loukkaantumisen myötä vapautunut aika tarjosi lopulta täydellisen hetken kirjoittaa kirjaani, vaikka se vaati ensin irti päästämisen tuskan ja täydellisiltä tuntuneiden suunnitelmien muuttamisen. Jollekin toiselle se voi olla ihan muuta. Tärkeintä on, että kokee merkityksellisyyttä silloinkin, kun ei ole täysissä voimissaan. Kaikkeen ei tarvitse pystyä, jotta elämä on mielekästä, vaan arjessakin voi olla luova ja luottavainen. Asiat harvoin ovat pysyviä, ja kriisit tarjoavat kasvulle alustan, joka jopa pakottaa etsimään itsestä uudenlaisia selviytymiskeinoja. Tästäkin siis selvitään, sitä en epäillyt missään vaiheessa.

 

Ehkä parasta on myös se, että nyt voin auttaa niin monia muita nuoria tanssijoita, jotka loukkaantuvat, koska tiedän, miltä se tuntuu. On helpompaa neuvoa, jos voi itse samaistua tilanteeseen. Se tuo ymmärtämiselle kuitenkin ihan eri tason. Tulevana tanssin ammattilaisena toivon myös, että kaikki se, mitä olen joutunut viime kuukausien aikana käymään läpi, voi toimia vahvistavana voimavarana ja ohjata minua niin, että voimia jää muuhunkin kuin arkipäivän suorittamiseen. Tiedostan nyt, että minulla on aivan valtavasti annettavaa, ja niin on monella muullakin, jos vain uskaltaa pysähtyä ja antaa tilaa sille, mikä on sisällä jo aloittanut kasvamisen kauan aikaa sitten.  

 

Arvostakaa sitä, että keho jaksaa ja pystyy monenlaisiin asioihin - se ei ole itsestäänselvyys. 

 

Aurinkoista kevättä kaikille,

 

- Marika