Puoli vuotta elämää Oslossa

 Kirjoitan tässä postauksessa kokemuksistani Oslossa ja Khiossa. Koin paljon – todella paljon ja kehityin ihmisenä aivan mielettömästi. Vaihtokokemus oli kaikkea muuta kuin helppo. Sain paljon hyvää, mutta vähintään yhtä paljon haasteita. Sanotaan, että timantit syntyvät kovassa paineessa ja että kasvua ei tapahdu mukavuusalueella. Toivon, että se on totta. Ainakin koen oppineeni paljon. Puoli vuotta meni lopulta yllättävän nopeasti ja sisälsi monenlaisia tunteita. Sopeutuminen kesti hetken ja tuntui, että juuri kun olin kotiutunut, täytyi lähteä pois. On paljon, mitä tulen ikävöimään. Koulussa oli aivan mieletön ilmapiiri. Kaikki tukivat toisiaan ja kaikilla oli hurjasti motivaatiota. Tapasin uskomattomia ihmisiä ja sain varmaan elinikäisiä ystäviä. Jaoimme paljon elämää, ajatuksia ja kaikkea, ja se tuntui tosi merkitykselliseltä. Myös opettajat olivat todella ammattitaitoisia ja kehityin tanssiteknisesti todella paljon. Koen, että sain työkaluja sekä itseni kehittämiseen että siihen, miten voin opettajana tukea oppilaiden tanssiteknistä kasvua. Opettajien suhteen oli paljon eroja siinä, miten pedagogisia he olivat. Toiset olivat todella lempeitä, etenkin gaga-tekniikassa ja baletin repertuaarissa oli ihan huiput opettajat, ja heidän kanssaan oli myös hyviä syvällisiä keskusteluja, mutta esimerkiksi jazzin opettaja oli aika tiukka ja kaikki tiesivät, että tunneilla vaan treenattaisiin kovaa. Tavallaan se tasapainotti päivää myös, että opettajat lähestyivät tanssia niin todella eri tavoin ja opetti samalla siitä, millaiseksi opettajaksi haluaa itse kasvaa. Tukea sai myös aina. Toiset oppilaat todella osasivat olla läsnä silloin kun tuntui että on liikaa. 

 

Päivät koostuivat yleensä lähinnä tanssista. Aamuisin teimme killer core -harjoitteen kolme kertaa viikossa. Se ei ollut pakollinen, mutta opin oikeastaan nauttimaan siitä. Ei siksi, että harjoitus olisi alkanut tuntumaan helpommalta, koska se ei ollut helppo, vaan ilmapiirin takia. Opettaja varusti aamuhetken aina huumorilla ja teki kaikille tervetulleen olon. Aamutunti alkoi sitten vatsalihasten jälkeen yhdeksältä. Se oli joko balettia tai jazzia. Balettitunnit olivat aika samantasoisia kuin Savoniassa, sillä tasoerot baletissa olivat aika suuria. Toiset olivat valmistuneet balettikoulusta, toiset eivät olleet koskaan tanssineet puolivarpailla. Kärkitossutekniikkaa ei tehty ja tunnin tempo riippui paljon opettajasta. Meillä ehti olla kaikki kolme opettajaa syksyn aikana, ja kaikilla oli hyvin erilainen lähestymistapa balettiin, mikä antoi minulle paljon. Moni oppilas ihmetteli, miten meillä voi täällä Suomessa olla vain yksi opettaja yhdessä lajissa. Khiossa yksi rikkaus ehdottomasti oli siis opettajien vaihtelu, vaikka puolensa toki molemmissa. Jazzin aamutunnit olivat todellista tekniikkatreeniä. Teimme aina samat pitkät lämmittelyt ja paljon piruettiharjoituksia, jotka vaihtelivat joka tunti. Välillä teimme myös loppukombinaatiota. Liikeyhdistelmien nappaamiskyky kehittyi varmasti paljon, vaikka välillä olin epätoivoisen hukassa suuntien ja askelien kanssa. Jazzin opettaja oli todella monipuolinen ja taitava, ja puski jokaista eteenpäin. Hän oli ehkä hiukan pelottava, mutta lopulta ihan sympaattinen ihminen. Puolen vuoden aikana opin kuitenkin niin paljon jazzista, että haluaisin oikeastaan vaihtaa pääaineeni nykytanssista siihen, mutta en ole varma onnistuuko se enää. Suurin osa Khion jazz-linjalta valmistuneista haluaa kuitenkin työskennellä kaupallisella tanssialalla tai musikaaleissa, mikä erotti minun tavoitteet jonkin verran koulun tavoitteista. 

 

Aamupäivisin oli aina myös toinen tekniikkatunti. Jos ensin oli balettia, seuraavaksi oli jazzia. Tykkäsin tästä yhdistelmästä kaikkein eniten, kun oli jo vähän kehollisesti valmiimpi jazztunnin haasteisiin. ”Enjoy the ride”, sanoi jazz-opettajamme usein, ja sitä tunti todella oli. Mutta vitsit miten rakastin sitä, että edettiin niin vauhdilla ja tehtiin niin paljon. Jazz-tunteja tulee kova ikävä! Jos aamutunti oli jazzia, toisena tuntina oli yleensä streetiä. Se oli minulle haastavaa, ja usein tunneilla tehtiin pelkästään koreografiaa, vaikka muistikapasiteettini alkoi olla siinä vaiheessa aika täynnä. Minun oli aika vaikea napata materiaalia, joka oli omalle keholle niin vierasta. Pidin kuitenkin lopulta street-tunneista ja siitä energiasta, mikä tunneilla oli, vaikken itse niin hyvä ollutkaan. En ole siis koskaan aikaisemmin tehnyt katulajeja ja taso oli todella korkea. Yksi street-tunti jäi kuitenkin mieleeni erityisenä, kun opettaja jakoi meidät kahteen ryhmään ja pyysi nostamaan esille jonkun, joka teki koreografian erityisen hyvin tai jäi muuten mieleen. Egil, jo kuuluisa katutanssija ja yksi luokan parhaista oppilaista sanoi minun nimeni. Olin aivan hämilläni, kiittelin kovasti ja punastuin, kun kaikki taputtivat minulle. Hän sanoi, että minua on kiva katsoa, kun jatkan epäonnistumisista huolimatta, ja saan aina jostain liikkeestä kiinni eikä se näytä haittaavan minua. Hän kehui asennettani ja sanoi, että näkee minussa itsensä. Street-tunneilla kaikki kannustivat toisiaan. Meillä oli myös monia kuuluisia opettajia ja kerran luokkani esiintyi tv-ohjelmassa taustatanssijoina.

Nykytanssia ei juurikaan ollut, mutta koreografiassa, joka esitettiin kauden lopussa, oli paljon lattiatekniikkaa. Alkusyksystä teimme Gaga-tekniikkaa ja se oli todella antoisaa. Opettaja oli äärimmäisen taitava ja lempeä, ja löysin tunneilla tehdyistä liiketehtävistä kehollisesti paljon uutta. Luin myös Ohad Naharin kirjoittaman kirjan Gaga-tekniikasta ja se oli huippu hyvä, aika filosofinen teos. Vietin paljon aikaa koulun kirjastossa. Asuntoni oli aika kurja, joten kirjastossa oli mukava olla. Olisin halunnut lukea enemmän, mutta usein nukahdin kirjastoon. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että olin aika uupunut. Koulupäivät olivat pitkiä, sillä osallistuin myös teoriatunneille. Niitä ei tosin ollut paljon. Teoriatunnit olivat kuitenkin Norjaksi, joten jouduin keskittymään tavallista enemmän, että ymmärrän. Opettajat myös vaihtuivat paljon ja tunnit olivat välillä haastavia. Halusin kuitenkin oppia niin paljon kuin mahdollista, joten osallistuin niihinkin. Pidin jopa esitelmän Norjaksi. Teoria ei siis ole vaihto-opiskelijoille pakollisia ja välillä opettajat olivat hämmentyneitä että olin siellä. Koen, että sekä ammatti-, että kielitaidon kannalta ne olivat kuitenkin kehittäviä. Kuoroharjoitukset oli yksi lempitunneistani. Tunnit aloitettiin aina hieronnalla ja tietovisalla, ja sitten meidät jaettiin sopraanoihin, alttoihin ja pojat omiin kategorioihinsa. Minä menin sopraanoihin, sillä kukaan ei kysynyt mitään. Olen aina pitänyt laulamisesta, ja oli kiva kun siihen sai ihan oikeita tunteja. Meillä oli aina hauskaa. Ne tunnit eivät olleet vakavia ollenkaan.  

Vaihtokokemukseeni kuului kuitenkin myös paljon vastoinkäymisiä ja vaikeita tunteita. Sain monta kertaa kuulla opettajilta, että en ole yhtä hyvä kuin muut, ja vaikka tavallaan tiesin sen, se sattui silti. Minun vahvuuksistani ei koskaan puhuttu, joten ajattelin, että niitä ei juurikaan ollut. Minä en päässyt mukaan tv-ohjelmaan, vaikka toinen vaihto-oppilas pääsi, eikä minua olisi haluttu esitykseen lavalle. Prosessissa olisin saanut olla mukana kaikessa huolimatta, mutta eihän se ole sama asia. Pidin puoleni ja muutaman keskustelun jälkeen minut kuitenkin otettiin koreografiaan, mutta roolini oli niin pieni, että loukkaantumisen sattuessa ja minun jäädessä pois, koreografiaa ei tarvinnut muuttaa mitenkään. Kaaduin treeneissä luultavasti siksi, että olin äärimmäisen väsynyt. Treenasin iltaisin salilla ja kertasin jatkuvasti koreografian pätkiä, joissa sain olla mukana. Jouduin tekemään kaksinkertaisen työn muihin verrattuna. Yritin jatkuvasti olla parempi kuin mitä oikeasti olen, eikä sekään tuntunut riittävän. Balettitunneilla sain kehuja tekniikastani, mutta kaikilla muilla tunneilla koin suurta riittämättömyyden tunnetta. Itkin usein. En muista yhtäkään syksyä, jolloin olisin itkenyt yhtä paljon. Välillä romahdin kesken tunnin. Muistan erään harjoituksen, jota teimme baletin repertuaaritunnilla. Meidän piti kävellä kohti peiliä ja katsoa itseämme silmiin. Seistä siinä hetki ja päättää, että jäämme lavalle. Niin sooloteoksen kolmas osa alkoi. Norjan kansallisbaletissa pitkän uran tehnyt Camilla opetti sooloaan meille. Minä en pystynyt harjoitteeseen ollenkaan. Yritin katsoa muualle ja pidättää itkua, mutta peilin edessä romahdin täysin, nojauduin kylmään peiliin ja itkin. Olin jo juoksemassa pois studiosta, Sanoin, että olen pahoillani, etten nyt pysty, mutta Camilla otti minua kädestä kiinni ja sai minut jäämään. Silloin opin, että jotta voi menestyä, on tunnettava itsensä ja rakastettava itseään sellaisena kuin on. Se tuntuu yhdistävän kaikkia menestyneitä tanssijoita ja opettajia. He pystyivät katsomaan itseään peiliin ja kiittämään itseään omasta olemassaolostaan. Arvostamaan sitä, keitä he ovat. 

 

Välillä itkin katsoessani, kun toiset tanssivat, sillä he tekivät kaiken jotenkin niin kauniisti, hienovaraisesti ja persoonallisesti. Opin paljon muilta oppilailta, ja joidenkin kanssa meistä tuli aika läheisiä. Syvällisenä ihmisenä tutustun yleensä muutamaan ihmiseen hyvin, mutta kaikki eivät koskaan opi pitämään minusta, tai sitten he eivät vain ymmärrä minua. Tunneilla oli kuitenkin todella avoin tunne-ilmapiiri ja siellä oli helppo itkeä, mikä oli minusta tosi arvokasta. Välillä itkin, kun tanssin itse ja sain koreografian oikein. Välillä siksi, että epäonnistuin enkä saanut enää mistään kiinni. Studiossa oli välillä katsojia. Kuka vaan saattoi tuijottaa ovessa olevasta ikkunasta ja arvioida – tai ihailla. Se ahdisti minua vähän. Epäonnistun yleensä aina paineen alla. Vietin paljon aikaa koulun salilla. Koulun yksi baletinopettajista, Martin, on tehnyt tanssijoille ohjelman jokaiselle kehonosalle. Tykkäsin viettää salilla aikaa hänen ja yhden balettitanssijapojan kanssa. Seillä minut jotenkin huomattiin. Me kolme olimme aina siellä. Loukkaantumisen jälkeen juttelin paljon Martinin kanssa, ja se tuntui arvokkaalta. Oli hassu tunne, että loukkaantuminen vei minulta yhtäkkiä kaiken kiireen. Olin koko syksyn aina menossa. Tulin takaisin asuntolaan iltamyöhällä ja vietin viikonloputkin koululla tai keskustan kirjastossa. Yritin tehdä kursseja samaan aikaan myös Suomeen, mutta ei se toiminut ollenkaan. Loukkaantumisen jälkeen sain heti flunssan. Keho oli tosi väsynyt ja kaipasi lepoa. Kyynärsauvoilla käveleminen Oslon keskustassa ei ollut aina helppoa, ja elämä hidastui paljon. Minulla meni kolme viikkoa hyväksyä, että en nyt vain yksinkertaisesti voi tanssia. Eniten harmitti se, etten päässytkään esiintymään ja viettämään viimeisiä viikkoja rakkaiksi tulleiden luokkakavereiden kanssa.

Asuin jonkin matkan päästä koulusta. Jouduin joka aamu kulkemaan junalla ja bussilla. Juoksemaan, jotta en joutuisi odottamaan seuraavaa. Asunto oli kertakaikkisen kamala. Vessa ei toiminut kolmeen ensimmäiseen viikkoon, asunnossa ei ollut yhtäkään kaappia ja se oli todella pieni ja kylmä. Jaoin keittiön neljäntoista ihmisen kanssa, joten laitoin harvoin lämmintä ruokaa. Mutta minulla oli aivan ihana huonekaveri. En olisi voinut toivoa ystävällisempää ja sydämellisempää ihmistä viereiseen huoneeseen. Hän ilahtui aina nähdessään minut ja välillä juttelimme pitkään. Hän oli kotoisin Kanariansaarilta. Ja kun hän tuli kipeäksi, annoin hänelle Suomesta ostetun hyvän yskänlääkkeen, ja hän puolestaan auttoi minua matkalaukkujen kanssa, kun jalkani oli kipeä. Hän oli todella avulias. Keittiössä juttelin välillä pitkään myös erään jazz-muusikon kanssa. Meillä oli hyviä syvällisiä keskusteluja ja välillä oli kiva, ettei kotona tarvinnut olla ihan yksin. Asuntoa en kuitenkaan tule kaipaamaan, ja koin sanoinkuvaamatonta kiitollisuutta, kun pääsin kotiin ja omaan sänkyyn nukkumaan. Mutta nyt olen kokenut senkin, millaista on elää kollektiivissa lähinnä espanjalaisten poikien kanssa. Ei uudestaan, kiitos. Sen verran sotkuista ja äänekästä se oli. 

 

Vaihtokokemukseni oli kokonaisuudessaan aikamoinen tunteiden vuoristorata. Alkusyksystä koin sanoinkuvaamatonta kiitollisuutta, tein ihania vaellusretkiä Oslon vuoristossa, sain paljon uusia ystäviä ja nautin omasta ajastani. Loppusyksy meni vähän pieleen loukkaantumisen ja esitysdraaman myötä, ja koin välillä suurta itsevihaa siitä, että olen ylipäätään olemassa. Ihmettelin usein, miksi he sitten kaikista ehdokkaista valitsivat minut, jos en kerran kelvannut sellaisena kuin olen. Välillä teki mieli sanoa, että olen pahoillani, että olen täällä. En tiedä, ajattelivatko he niin, mutta siltä minusta välillä tuntui. Loppusyksystä olin aika masentunut ja minun oli usein paha olla. Kun keskustelin ennen joululomaa parin opettajan kanssa, he kuitenkin kehuivat minua kovasti ja sanoivat, että olen tuonut kouluun paljon positiivista energiaa, ja että on ollut ilo nähdä, miten kovasti haluan oppia. Se lämmitti kovasti sydäntä, ja tunsin kyllä, että he oikeasti tarkoittivat sitä. Olisi vaan ollut kiva, että he olisivat sanoneet sen minulle vähän aikaisemmin. Me ei saatu jazz-opettajalta palautetta tänä syksynä, kun siinä oli jotain draamaa hänen tulevan työtehtävänsä kanssa. Se oli vähän harmi, mutta toivon, että olen kehittynyt tanssijana – on ihme, jos en ole. Ja Savoniassa saan varmasti enemmän palautetta taas. Kuopioon paluu jännittää vähän, kun olen joutunut jalan vuoksi olla nyt jonkin aikaa poissa tanssin parista. Minun piti myös keväällä valmistua, mutta joudun siirtämään sitä, kun en voi osallistua alkuvuodesta tunneille enkä mitenkään ehtisi tehdä sekä opinnäytetyötä että päättöharjoittelua yhden kevään aikana, etenkään puolikuntoisena. Mutta elämä jatkuu ja ainakin pääsin takaisin Suomeen turvallisesti, vaikkakin muutaman matkalaukkuvastoinkäymisen kautta. Oslosta jäi ihan hyvät muistot, paljon ystäviä ja norjan kielitaito. Opettajat sanoivat, että olen aina tervetullut takaisin Khioon, ja kyllä minulla on sellainen tunne, että palaan Osloon vielä.

Rakkaudella ja vaihdosta kotisuomeen palanneena,

Marika

 

Tanssikuulumisia Khiosta ja ajatuksia kesän retkistä

  

Välillä elämä luo ihmeellisiä mahdollisuuksia, joita ei pysty oikein edes käsittämään. Tässä postauksessa kerron kuulumisia Norjasta ja kesän seikkailuista Yhdysvaltoihin. En ole ihan super pitkään aikaan kirjoitellut tänne mitään, vaikka minun on monta kertaa pitänyt. Jollain tavalla onnistun aina luomaan itselleni jonkinlaisen kiireen, tai sitten en vaan saa aikaiseksi kaikkea mitä haluaisin tehdä. Elämäni on myös muuttunut aika paljon ja nopeasti, niin välillä on tuntunut, ettei minulla ole tällä hetkellä sanoja kirjoittaa kaikesta, vaikka sydämellä olisi kuinka asiaa. Mutta tässä postauksessa kerron vähän kesän kohokohdista, siitä millaista opiskelu Khiossa on ollut ja millaista on asua Norjassa.

 

Kesä meni yllättävän nopeasti matkustellen ja auringonpaisteesta nauttien. Vietin kesän aikalailla reissaten. En siis purkanut matkalaukkua kokonaan kertaakaan, kun olin aina välillä vanhempien luona Hyvinkäällä tai mökillä Heinolassa, ja välillä Helsingissä Terrelin luona. Hän siis vuokrasi kesäksi asunnon Jätkäsaaresta. Asunto oli todella ihana ja lähellä kaikkea, joten teimme siellä kaikenlaisia retkiä sekä pitkiä kävelyitä kauniisiin paikkoihin. Käytiin kesällä uimassa oikeastaan joka päivä ja usein ajettiin sähköpotkulaudoilla pitkin tyhjiä katuja jo kuudelta aamulla (ollaan molemmat todella aamuihmisiä). Kesän kohokohta oli ehdottomasta matka Yhdysvaltoihin. Kerron siitä enemmän postauksen lopussa. Arkansasissa tapasin paljon todella ihania ihmisiä ja New Yorkissa pääsin katsomaan muun muassa Hamiltonin Broadwaylla. Kesän alussa osallistuin myös vapaaehtoisena Kuopio tanssii ja soi -tapahtumaan. Tuntuu, että koin ja näin kesällä niin paljon, etten mitenkään voi sanallistaa kaikkea sitä tähän. Mutta oli ihana kesä – hektinen ja elämäntäyteinen, mutta nautin siitä kovasti. Oli todella hyvä päätös olla menemättä töihin tänä kesänä ja tehdä muita juttuja, vaikka taloudellisesti se olisi tietysti ollut järkevää, etenkin kun Norjassa kaikki on ihan hurjan kallista, mutta ehkä ensi kesänä sitten. Ja ainakin itse uskon siihen, että kaikki järjestyy kyllä aina, vaikka välillä ajattelisi sydämellä aivojen sijaan (minä teen sitä ehkä vähän liiankin usein). Ainoa asia, mitä jäin kesässä vähän kaipaamaan, oli yhteiset hetket siskoni kanssa, sillä hän vietti lähes kuukauden Afrikassa villieläimiä hoitamassa. Oli kuitenkin upeaa, että hänkin pääsi matkustamaan ja kokemaan niin upeita juttuja. Mutta kesä oli hyvä ja tällä kertaa oikeasti nautin siitä.

Elokuun puolessa välissä muutin Norjaan. Pääsin tänne vaihtoon Khioon, joka on yksi Pohjoismaiden ja ehkä Euroopankin parhaista kouluista. Ihmettelen välillä vieläkin, että miten ihmeessä he valitsivat juuri minut. Mikä teki minun hakemuksestani niin erityisen, kun maailmassa on niin paljon huippu hyviä tanssijoita? Khioon otetaan siis vain yksi vaihto-opiskelija opintolinjaa kohden ja valinta tehtiin videokoosteiden perusteella. Hakijoita oli myös Euroopan ulkopuolelta. Nykytanssin puolella on Italialainen tyttö ja balettiin ei valittu ketään. Minä opiskelen täällä jazzia, mikä on ihanan monipuolista ja kehittävää, sillä jazzlinjalla juuri tanssitekniikan opetus on ihan huippuluokkaa. Päivät koostuu lähinnä tanssitreeneistä. Meillä on aina kolme 90min tanssituntia päivässä ja viimeinen tunti on yleensä joko kehonhuoltoa, joogaa, laulua (meillä on siis kuorotreenit kerran viikossa) tai teoriaa. Teoriatunneilla ollaan käsitelty tanssin estetiikkaa, ryhmädynamiikkaa ja muita mielenkiintoisia aiheita. Tunnit ovat olleet norjaksi, mutta olen ymmärtänyt niitä yllättävän hyvin, sillä ymmärrän ruotsia lähes täydellisesti, vaikka oma tuottaminen on välillä vähän haastavaa. Olen kuitenkin yrittänyt keskustella parhaani mukaan ruotsiksi, sillä norjalaiset ymmärtävät sitä ihan yhtä hyvin ja myös osa oppilaista on ruotsalaisia. Kieli ei siis ole ollut yhtään niin suuri ongelma kuin mitä aluksi kuvittelin. Lisäksi vaihto-oppilaille tarjotaan norjankielen kurssi, johon varmaan osallistun myös. Se on tosin kaksi kertaa viikossa kolmen tunnin jaksoina, joten päivät tulevat olemaan pitkiä. Mutta luulen, että ehdin oppia kielen ihan hyvin opiskelun aikana.

 

Koulu todellakin on tasokas. Etenkin jazz on ollut haastavaa, vaikka harjoitteet ovat ihan todella hyviä ja monipuolisia. Tunneilla tehdään paljon tekniikkaa, mutta jokainen tekniikkasarja on ihanan tanssillinen ja oivaltava. Harjoitteet ovat pitkiä, mutta niitä toistetaan niin paljon, että kaikki varmasti oppii muistamaan jokaisen yksityiskohdan. Tunneilla myös vaaditaan sitä, että yhdistelmät napataan nopeasti, eikä opettaja tee niitä montaa kertaa mukana. Loppukoreografia on ollut aika yksityiskohtainen ja nopea, ja välillä minun on ollut pakko jäädä koulun jälkeen harjoittelemaan, että olen pysynyt muiden tahdissa. Meillä on jazzia melkein joka päivä ja oikeastaan joka päivä alkaa jonkinlaisella vatsalihastreenillä, sillä maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin meillä on yhteinen power core -hetki, jonka baletinopettaja Martin pitää. Lisäksi jazzin aamutunnit alkaa aina vatsalihasharjoitteella. Balettia on kolmesti viikossa. Baletissa olen pysynyt hyvin mukana. Opettaja on tosi ammattitaitoinen ja antaa paljon korjauksia kaikille, mikä on tosi kiva. Nykytanssia on myös kolmesti viikossa. Nyt olemme tehneet Gaga-tekniikkaa. Opettaja on siinäkin todella huippu, ja liiketutkimus on tuonut jo nyt aivan uusia ulottuvuuksia omaan tekemiseen. Lisäksi meillä on kolmesti viikossa street -tanssia, tällä hetkellä hip hoppia. Se on minulle todella haastavaa, mutta samaan aikaan tiedostan, että monipuolinen kehittyminen tanssijana vaatii monipuolista tanssitaustaa. Ja myös hip hopin opettaja on ihan todella taitava ja kannustava.

Heittäytymistä ja oman mukavuusalueen ulkopuolella työskentelyä vaaditaan siis paljon, mutta olen siitä huolimatta nauttinut tanssitunneista ihan suunnattomasti. Etenkin jazzista olen jo nyt saanut niin paljon uutta, etten malta odottaa syksyn jazz-tunteja. Samaan aikaan minusta on kuitenkin tuntunut, etten ole tarpeeksi hyvä tai taitava, ja jotenkin pelkään jatkuvasti, että opettajat huomaavat tehneensä jonkinlaisen virheen valitessaan minut kouluun, joka on täynnä ihan huippuluokan tanssijoita. Valmiita tanssijoita, jotka pystyvät oppimaan mitä tahansa ja tekemään siitä kaunista. Ja sitten on minä, joka on vielä jossain matkanvarrella. Päivät ovat siis olleet aika kuormittavia, kun joudun sekä keskittymään kieleen niin että ymmärrän jotain, että tekemään kehollisesti parhaani jokaisella tunnilla. Joka salissa on myös ikkuna, josta muut opettajat voivat katsoa oppilaita ja seurata tunteja. Myös se luo välillä omalla tavallaan paineita, kun omaa tekemistä jatkuvasti jollain tavalla arvioidaan. Tämä on kuitenkin todella hyvä koulu ja arvostettu koulu, ja tulen varmasti kehittymään täällä tanssijana todella paljon, mutta helppo koulu tämä ei ole. Opettajat vaativat paljon ja taso on korkea. Mutta vaikka olen ehkä vähän muita jäljessä, tahdonvoimaa minulta on löytynyt aina, eikä sitä puutu nytkään. 

Vaihdossa super ihanaa on myös se, että on saanut tutustua niin moneen uuteen ihmiseen. Oppilaat ovat olleet todella mukavia ja luokka, jonka kanssa opiskelen, on ihan huippu kiva! Olin myös kaikissa tutustumisjutuissa ykkösten kanssa, niin olen saanut työskennellä jo tosi monen upean ihmisen kanssa.  Balettitanssijat ovat tosiaan kolme vuotta kaikkia muita nuorempia, ja suurin osa heistä on muualta kuin pohjoismaista. Jazz- ja nykytanssijat opiskelevat ensimmäisen vuoden yhdessä ja toisena vuonna linjat syventyvät omiin lajeihinsa. Nykytanssijoilla on paljon myös improvisaatiota ja kompositiota. Täällä on kuitenkin tosi hyvä ja kannustava ilmapiiri tanssijoiden kesken, ja moni viettää koululla paljon aikaa. Lisäksi täällä on kirjasto, saunat, kuntosali, oma fysioterapeutti ja kahvila. Myös studioita on tosi paljon, ja yleensä vapaa studio omalle treenille löytyy kyllä koulun jälkeen. Aamulla on haastavampaa löytää omaa tilaa, sillä moni tulee koululle jo tosi aikaisin lämmittelemään ja treenaamaan. Minulla on aika pitkä koulumatka, ja joudun kulkemaan sekä metrolla että bussilla päivittäin, mikä on hiukan kuormittavaa, mutta toisaalta hyvää aikaa soitella ystäville ja vastailla viesteihin. Päivät ovat kuitenkin venyneet aika pitkiksi ja usein olen vasta yhdeksän aikaan illalla kotona. Minulla ei kuitenkaan ole yleensä mikään kiire takaisin, sillä jaan asuntoni monen ihmisen kanssa, joten iltaisin koululla on ehkä enemmän tilaa kuin kotona. Tarvitsen iltaisin paljon omaa rauhaa ja tilaa, niin yleensä vähän välttelen kohtaamisia asuntolassa koulun jälkeen. Opiskelija-asuntola ei myöskään ole erityisen viihtyisä, vaikka se onkin kauniilla paikalla ihanan Sognsvann-järven vieressä.

Oslo on muutenkin kaunis kaupunki, ja on ollut ihana kierrellä ja kävellä ympäriinsä aina kun on ollut aikaa. Koulun kampus on ihan vesiputouksen vieressä ja siitä on lyhyt matka keskustaan. Olen myös oppinut kulkemaan julkisilla jo tosi hyvin, vaikka aluksi hyppäsin aina välillä väärään bussiin tai junaan. Minulla on vähän huono tapa hypätä ensimmäiseen vastaantulevaan bussiin varmistamatta että se menee oikeaan suuntaan, niin olen ollut eksyksissä useampaan kertaan. Lempipaikkani on koulun kampuksen lisäksi ehkä Oopperatalon takana oleva ilta-auringon paikka, johon pääsee kaunista siltaa pitkin. Täällä kaikki on myös jotenkin tosi puhdasta ja siistiä, ja keskusta on täynnä ihania puistoja, joista voi ihailla vuorimaisemia. Haluaisin kovasti lähteä patikoimaan jonnekin nyt kun on vielä lämmin, mutta viikonloppuisin keho on ollut sen verran väsynyt, etten ole uskaltanut lähteä, sillä haluan kuitenkin tehdä parhaani koulussa. Luulen, että keho kuitenkin tottuu pikkuhiljaa tähän treenimäärään, ja yritän nyt säännöllisesti tehdä jonkinlaista voimaharjoittelua myös, että pääsee kunnolla vauhtiin taas kesän jälkeen. Omat uudet rutiinit varmasti vakiintuu tässä pikkuhiljaa, vaikka yritänkin samalla elää hetkessä ja olla luomatta liikaa rutiineja päivään, niin kuin Kuopiossa tein. Kaikki jotka tuntevat minut hyvin, tietävät, etten ole kovin spontaani, vaikka pidänkin seikkailuista. Suunnitelluista seikkailuista.    

 

Mutta siis kaiken kaikkiaan nautin kyllä koulusta täällä aivan todella paljon. Savonia on tosi hyvä koulu myös ja tavallaan ikävöin sitä, että opettajat tietävät ja tuntevat minut ja että on tuttuja rakkaita ystäviä, ja että ymmärrän kaiken mitä tunnilla sanotaan, mutta tällä hetkellä minun on juuri hyvä olla täällä ja tämä kokemus tuntuu tosi merkitykselliseltä ja tarpeelliselta. Välillä kesken tunnin silmiini nousee kyyneleet siitä, että saan olla täällä näiden ihmisten kanssa ja oppia niin paljon uutta. Osa minusta toivoo, että voisin olla täällä vähän pidempään ja olen kovasti yrittänyt miettiä, miten voisin jatkaa vaihtoa tai palata tänne takaisin. Vaihtoehtoja on aina ja olen varma, että se selkeytyy tässä syksyn edetessä. Mutta tämä on ihan huippu upea mahdollisuus ja olen kiitollinen siitä, että nämä ihmiset täällä näkivät minussa jotain, minkä he halusivat oppia tuntemaan paremmin. Ja että he näkivät minussa potentiaalin opiskella näiden tanssijoiden kanssa ja oppia huippu opettajilta. Koska onhan tämä nyt ihan super hieno mahdollisuus. Ja jotenkin tämä koko vuosi. On tapahtunut niin paljon kaikkea hyvää ja ihmeellistä, että ajatukset eivät ole oikein edes pysyneet tapahtumien perässä. Mutta odotan innolla syksyä – ihan kaikkea mitä se tuo tullessaan. Välillä meille avautuu mahdollisuuksia, joista emme olisi voineet koskaan edes unelmoida. Tiedän, että olen tehnyt ihan valtavasti töitä myös ja kehittänyt itseäni jatkuvasti jo monta vuotta, mutta silti. Ei siitä aina palkita näin. Tällä hetkellä saan olla todella kiitollinen monesta asiasta ja se on oikeasti tosi ihanaa.

 

Lupasin kirjoittaa tänne myös vähän kesästä. Kesän kohokohta oli matka Yhdysvaltoihin. En ole koskaan ennen käynyt USA:ssa, ja olen kiitollinen, että sain kokea ihanan reissun maahan, joka on aina jollain tavalla kiehtonut minua. Terrell oli suunnitellut kaiken etukäteen, ja vaikka minulle oli aluksi todella vaikeaa luovuttaa kontrolli tekemisistäni toiselle ihmiselle, se tuntui ihmeen vapauttavalta. Ja oli varmasti minulle ihan tarpeellista myös, sillä olen yleensä aina se, joka suunnittelee kaiken ja päättää kaikesta. Matkalla tapasin todella paljon uusia ihmisiä, ja kaikki olivat jotenkin todella ystävällisiä, avoimia ja sydämellisiä minua kohtaan. Sain myös monta kertaa kuulla, että olen todella kaunis, ja siitä tuli tosi hyvä mieli. Muutenkin ihmiset Yhdysvalloissa olivat ihan erilaisia kuin Suomessa. Kaikkia tervehditään kävelyllä, kaupassa joku saattaa yhtäkkiä tulla juttelemaan, ja ihmiset käyvät paljon ulkona syömässä ystäviensä kanssa. Vaikutin varmasti välillä tosi tylyltä, kun en aina osannut reagoida tai olin omissa maailmoissani, kun joku yllätti minut, sillä en ole tottunut sellaiseen. Olin myös parin viikon ajan niin sosiaalinen, että tarvitsin hetken aikaa vain itseni kanssa, kun tulimme takaisin, minkä jokainen kaltaiseni herkkä introvertti ehkä ymmärtää. Rakastan ihmisiä ja olen kiinnostunut kaikista ja kaikesta, mutta se myös kuluttaa omalla tavallaan. Hyvällä tavalla. Arkansasissa kävimme myös upealla vuorella, vaikka ulkona oli todella kuuma. Löysin aivan ihanan mekkokaupan ja loppuajasta meillä oli air bmb, jossa oli oma uima-allas. Lähinnä ajettiin kaikkialle, sillä ulkona ei voinut olla kauaa. Käytiin kerran pyöräilemässä vuoristoisella alueella ja pari kertaa oltiin juoksemassa. Maisemat olivat hienot – hyvin erilaiset kuin suomessa. Pääsin myös ensimmäiseen live-konserttiini. En ole aikaisemmin käynyt konserteissa ihan vain siksi, että minulla on niin herkät korvat, ja konsertit ovat niin täynnä ihmisiä, mutta tämä oli ihana kokemus, josta nautin todella paljon. 

(kuvassa super suloinen Murphy)

 

Arkansasista suuntasimme New Yorkiin. Lensimme sinne ykkösluokassa ja yövyimme hotellissa Wallstreetillä. Se oli aika luksusta! New Yorkissa kohokohtia oli Broadway show Hamilton sekä Cony Island, jossa oli aivan ihana hiekkaranta ja suuret aallot. Kävin myös yhdellä tanssitunnilla Broadwaylla, ja oli jotenkin siistiä nähdä tanssikulttuuria siellä. Käytiin katsomassa myös monia nähtävyyksiä, joista hienoin oli the Edge, josta näki koko New Yorkin. Aamuisin käveltiin Central Parkissa, iltaisin Time’s Squarella, ja oli jotenkin jännä ajatella, että niin moni ihminen oikeasti elää ja asuu siellä. On niin paljon, mistä voisin kertoa, mutta päällimmäisenä minusta tuntui siltä, että olisin elänyt elokuvassa. Suomi on kaunis maa ja arvostus Suomea kohtaan on vain kasvanut matkustellessa, mutta nautin ihan suunnattomasti siitä, että pääsen kurkistamaan ihan uusiin paikkoihin. Näkemään ihan uusia ihmisiä, ja sitä, millaista elämää he elävät. Omaa elämää voi tarkastella ihan uudesta perspektiivistä sen jälkeen, kun on vähän nähnyt maailmaa. On niin paljon mitä en vielä tiedä, niin paljon mitä haluan tietää ja mihin haluan tutustua lisää. Maailmassa on vaan niin hurjan paljon mahdollisuuksia meille kaikille. Vaatii ehkä vähän aikaa, muutaman unelman lisää. Muutaman unelman, joka menee rikki. Mutta jossain kohtaa tulee aina välillä sellainen tunne, että kaikki menee juuri niin kuin pitää. Ja nyt kaikki on hyvin. Kaikki on taas hetken tasapainossa. Seikkailut ovat sekä päättyneet että alkaneet – opettaneet uutta. Tällä hetkellä toivon, että minulla vaan olisi sanat, joilla kirjoittaa paremmin tästä kaikesta. Siitä kiitollisuudesta ja ihmeellisyydestä, mitä elämä tarjoaa. Niistä haasteista, joita oma menneisyys ja tulevaisuus ja kaikki sisältää. Elämästä. Kaikesta. 

 

Mutta hetki kerrallaan. Me voidaan elää vaan hetken kerrallaan. Ja tällä hetkellä minun elämäni on Oslossa. Ja se on täynnä tanssia ja kauniita ihmisiä ja kohtaamisia ja unohtumattomia retkiä. Itsensä ylittämistä. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Uudenlaisen tasapainon löytämistä, sillä tasapaino on aina löydettävä uudestaan, jos haluaa kasvaa. Ja tänä vuonna minä todella aion kasvaa ja kehittyä ja oppia niin paljon kuin vaan sydämeni pystyy ymmärtämään. Ja toivon sitä ihan kaikille teille. Toivon kärsivällisyyttä, rohkeutta ja rakkautta. Sitä, että myös jokainen teistä voisi saada onnen kyyneleet silmiinsä ihan vaan siitä, että saa joka aamu vaan antautua elämälle uudestaan ja oppia uutta. Oppia avaamaan silmät mahdollisuuksille sen sijaan että keskittyisi siihen mitä ei vielä ole saavuttanut.  

Rakkaudella,

Marika 

 

 

Yksi tähdistä taivaalla - ajatuksia kateudesta

En ole kirjoitellut tänne taas tosi pitkään aikaan. Lähinnä koska on ollut niin kiire. Olen kuitenkin miettinyt pitkään aihetta, josta haluan kirjoittaa. Tämä lähti ehkä tarpeesta ottaa kantaa siihen, miksi maailma on usein niin julma ja miksi ihmiset eivät aina kohtaa toisiaan ihaillen ja rakkaudella. Ihmissuhteiden takana voi olla monenlaisia tunteita, jotka heijastuvat aikaisemmista kokemuksistamme tai omista odotuksistamme. Tunteiden tiedostaminen vaikuttaa kuitenkin vahvasti siihen, miten niitä käsittelemme. Siksi ajattelin kirjoittaa teille tänään kateudesta. Ehkä vähän vaietusta tunteesta, joka kuitenkin kovasti määrittää sitä, miten hyvä meidän on olla täällä. Kateus on läsnä varmasti ihan jokaisen meistä elämässä. Ihmisinä sekä koemme kateutta että joudumme sen kohteeksi. Yhtälailla kumpikin vie pois sitä valoa, jota me maailmaan parhaimmillamme säteilemme.

Jos jotain olen tämän reilun kahdenkymmenen vuoden aikana oppinut, on se, että kaikki perustuu aina vuorovaikutukseen toisten kanssa. Elämämme on sarja vuorovaikutuksia, jotka muovaavat meitä, inspiroivat meitä ja joista monella tavalla vaikutumme ja joiden kautta myös kasvamme ja muutumme. Toiset ihmiset ovat lähtökohta sille, miten näemme itsemme sekä sille, miten ymmärrämme maailmaa ja millaisia johtopäätöksiä teemme meille tapahtuvista asioista. Ihmisinä meillä on myös hurjan suuri tarve vertailuun. Arvioimme tiedostamattamme jatkuvasti omaa paikkaamme, sitä miten toiset reagoivat meihin ja millaisen tunnereaktion muut puolestaan meissä saavat aikaan. Arvioimme sitä, kuinka hyvin pärjäämme ja miten saavutamme tavoitteemme, tiedostimme sen tai emme. Joudumme tilanteisiin, joissa meitä arvostellaan. Joudumme tilanteisiin, joissa meidän taitomme eivät välttämättä riitä tai joissa koemme tulleemme tavalla tai toisella torjutuiksi. 

 Koska maailmamme on niin pitkälle rakentunut ajatukseen siitä, että kaikella on joku arvo, kaikenlainen arviointi tulee usein hyvin lähelle omaa minuuttamme. Koemme helposti tulevamme uhatuiksi, jos joku arvostelee meitä tai kritisoi tapaamme nähdä maailmaa. Ja se on ymmärrettävää. On selviytymiskeino jäsentää elämää ja tapahtumia omalla tavallaan – itselleen ymmärrettävällä tavalla. Sekin tulee kuitenkin jossain elämämme vaiheessa jollain tavalla arvioiduksi tai kyseenalaistetuksi. Ja koska arvosteluun liittyy aina ajatus paremmuusjärjestyksestä sekä siitä, mikä on oikeaa ja väärää, se herättää helposti kateutta. Tunteen siitä, että pärjäisi elämässä paremmin, jos olisi enemmän toisenlainen tai jos maailmassa ei olisi niin paljon niin taitavia ihmisiä. Kateus johdattelee ajattelemaan, että meidän itsemme täytyisi jotenkin tulla nähdyksi ilman toisia, tai ainakin jossain asiassa toisten yläpuolella. On ymmärrettävää, että kaikki haluavat menestyä, mutta ainakin itse uskon siihen, että kenenkään toisen menestys ei ole koskaan meiltä itseltämme pois. Jokaiselle on kyllä oma polku, kun sitä vaan suostuu ja uskaltaa lähteä etsimään.   

Olemme kaikesta huolimatta varmasti kaikki kohdanneet elämämme aikana jonkinlaista kateutta, vaikka kohtelisimme toisia kuinka rakkaudellisesti tahansa. Kateus on monimutkainen tunne, jonka yritämme helposti peittää tai selittää itsellemme niin ettemme joutuisi kokemaan ikävästä tunteesta syyllisyyttä. Jokainen meistä tietää, että ei ole oikein haluta toiselle pahaa. Jos ei näe itsessään tarpeeksi kaunista ja hyvää, on myös hyvin luonnollista haluta sitä toisilta. Kateus on kuitenkin lopulta hyvin lähellä ihailua, vaikka se johtaa hyvin erilaiseen lopputulokseen. Jotta voi ihailla, on kuitenkin ensin tunnustettava oma vaillinaisuutensa, se, että ihailtavalla kohteella on jotain mitä itsellä ei vielä ole. Ja sitten se täytyy vielä hyväksyä. Hyväksyntä saattaakin olla kulmakivi kaikkeen rakkaudelliseen vuorovaikutukseen – että uskaltaa yksinkertaisesti olla oma itsensä ja elää tätä elämää niiden vahvuuksien kautta, jotka ovat itselle luontaisia. Ihailu on ihana asia, josta voi todella voimaantua ja jonka kautta voi kehittyä aivan mielettömän paljon. Kaikki ihmiset ympärillämme ovat juuri siksi niin kovin arvokkaita myös meille itsellemme, että me voimme inspiroitua heistä. Minua kannattelee ainakin todella paljon se, että saan ihailla toisia ja että ympärilläni on niin paljon taitoa ja tietoa, jota arvostan ja ihailen, ja josta voin oppia uutta. Minun ei tarvitse olla samanlainen kuin kenenkään toisen, enkä haluakaan, mutta minusta on ihana tunne oppia uutta toisilta ja myös saada seurata sitä, miten toiset käyttävät vahvuuksiaan.  

Jokainen on varmasti ollut elämässään myös kateuden kohteena. Se on haastavampi tilanne, sillä silloin emme voi itse vaikuttaa tilanteeseen omalla suhtautumistavallamme. Me koemme kaikki tyytymättömyyttä, usein etenkin itsestämme. Jollain toisella on aina jotain mitä meillä ei ole – joku toinen osaa aina paremmin sen missä me olemme taitavia. Äitini sanoo minulle aina silloin kun minulle ollaan ilkeitä tai epäkohteliaita, että se johtuu vain kateudesta. Välillä se varmasti onkin juuri näin. Jos on lahjakas jossain, on aina ihmisiä, jotka haluavat ottaa sen itselleen, vaikka se ei käytännössä ole edes mahdollista. Meillä ihmisillä on niin kovin suuri tarve kokea olevamme päteviä, kauniita ja kaikin puolin täydellisiä siinä mikä on meille tärkeää, että voi olla vaikeaa antaa tilaa toisten loisteelle. Mutta jos vertaisi ihmisiä tähtitaivaaseen, jossa on monta kirkasta tähteä, ne valaisevat taivaan aina yhdessä, eikä taivas näyttäisi mitään ilman että niillä olisi toisiaan. Ja vain erittäin tarkkanäköiset edes erottavat mikä tähti on toinen toistaan kirkkaampi. Kaukaa taivas näyttäytyy vain yhteisenä maalauksena, jossa jokaiselle on oma paikkansa – oma tilansa ja oma kaunis tapansa valaista maailmaa.

Maailma olisi siis paljon ihanampi paikka elää, jos voisimme kohdella toisiamme kunnioittavasti siitä huolimatta, että jollain toisella on sitä mitä me eniten haluamme. Tyytymättömyys ajaa aina itsekkyyteen. Jos ei ole onnellinen siitä mitä itsellä on, on hyvin vaikeaa iloita toisten puolesta. Ihmisinä turvallisuutemme perusta on kuitenkin aina siinä, että varmasti saamme itse ensin mahdollisimman parasta. Elämä on jatkuvaa vertailua. Huomaamme hyvin herkästi asiat, jotka meiltä puuttuvat tai joita meillä on liian vähän. Käytämme usein hurjan paljon energiaa siihen, että saisimme kokemuksen siitä, että meillä on jotain sellaista mitä joku toinen ihailee. Uskallan väittää, että tarve olla ihailun kohteena on yksi perustarpeistamme ja ohjaa paljonkin valintojamme ja toimintaamme. Siihen varmasti perustuu myös tarpeemme pyrkiä samankaltaisuuteen, sillä on paljon helpompaa olla ihailtu ja samanlainen kuin torjuttu ja erilainen. On myös helpompaa uskoa itseensä, jos toisetkin uskovat siihen mitä itse on.  

Se, että kokee kateutta ei kuitenkaan koskaan ole oma vikamme tai tee meistä jotenkin viallisia tai vähemmän arvokkaita. Uskon, että taipumuksemme kateuteen liittyy vahvasti siihen, millaisia tavoitteita olemme omalle elämällemme joko tietoisesti tai tiedostamatta asettaneet ja miten ne ovat toteutuneet, sekä siihen, mihin meidät on kasvatettu. Lapset, joita kritisoidaan ja jotka eivät ole ihan oppineet näkemään omaa arvoaan, kokevat kateutta hyvin luultavasti enemmän kuin lapset, joita kehutaan ja joille sanotaan ääneen, että he ovat kauniita ja arvokkaita ja rakastettuja sellaisina kuin he ovat. Koska ainakin itse uskon siihen, että kaikki negatiiviset tunteet kumpuavat aina jonkinlaisesta rakkauden puutteesta, jonkinlaisesta vaillejäämisen kokemuksesta silloin, kun olisi kaikkein eniten tarvinnut tunnetta siitä, että on tärkeä ja että omilla vahvuuksilla on jotain väliä.

Aikuisina me varmasti opimme elämään maailmassa, jossa on kateutta, mutta lasten ja nuorten kohdalla on minusta harmillista, että kukaan ei oikein uskalla olla täysillä sitä mitä on, sillä pelko joutua kateuden kohteeksi ja sitä kautta syrjityksi on niin todella suuri. Muistan itsekin alisuoriutuneeni koulussa ala-asteella ihan vain sen vuoksi, etten halunnut lukea kokeisiin, etten vain olisi muita parempi. Keskinkertaisuus on kaikkialla hyväksyttyä. Se ei herätä liian suuria tunteita. Lähinnä kateutta. Joskus vanhemmat jopa sanovat lapsilleen, että ole vain keskinkertainen mieluummin kuin parempi kuin toiset. Nuoret saattavat oppia peittämään lahjakkuutensa, jos he eivät saa riittävästi tukea niiden kehittämiseen. En tunne yhtäkään lasta, joka uskoisi itseensä yksin ihan täysillä. Kaikki perustuu jälleen kerran vuorovaikutukseen. Siihen, että peilaamme itseämme toisista ja haemme arvoamme sitä kautta, mitä toiset arvostavat. Minulle riitti yksi opettaja, joka pysyi vierelläni eikä lakannut sanomasta, että minä olen lahjakas. Myös perheeni on aina arvostanut ja kannustanut minua kaikessa, joten se varmasti vaikutti siihen, että uskalsin tehdä omia juttujani, vaikkei ne ketään muuta kiinnostaneetkaan. Mutta se ei ole helppoa ja vaatii paljon rohkeutta, joka pitää joka kerta kaivaa uudelleen esiin. Luulen kuitenkin, että silloin kun jokainen saa olla sellainen kuin on ja kun jokainen kokee olevansa arvokas, myös kateus muuttaa muotoaan ihailuun. On toki toinen asia, toteutuuko se koskaan ja millaisen ympäristön se vaatii. Jokainen voi kuitenkin edes vähän omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, miten hyvä meidän on elää täällä yhdessä. 

 

Muistetaan ihailla toisiamme. Muistetaan sanoa se ääneen, koska se on oikeasti tarpeellista – ihan jokaiselle meistä. Jos sinä autat jotain toista näkemään heidän vahvuutensa, olen ihan varma, että joku tekee pian saman sinulle. Meistä jokaisessa on ihan todella paljon kaunista ja meillä jokaisella on omia ainutlaatuisia vahvuuksia, jotka pääsevät esille kaikkein parhaiten silloin, kun emme yritä olla niin kuin joku toinen. Ei ole aina helppoa kohdata kaikkia rakkaudella, mutta se on sen arvoista. On kaunista nähdä kauneutta. On kaunista olla yksi tähti toisten joukossa riippumatta siitä, miten paljon kukin tähti taivasta valaisee. 

Rakkaudella, 

Marika