Taidon käsite tanssissa

Ajattelin kertoa teille myös vähän taidon käsitteestä. Meille tuli tanssilinjalla viime jaksossa tehtäväksi kirjoittaa esseetyyppistä oppimispäiväkirjaa taidon käsitteestä ja minähän taas innostuin ja tein monen sivun mittaisen pohdinnan aiheesta. Taito on lopulta todella kiehtova asia, jonka jokainen ehkä mieltää hieman eri tavoin. Tänään ajattelin puhua taidosta etenkin tanssissa, sillä vaikka kaikessa muussakin voi olla taitava, tanssin kaltaisessa taiteessa taitoa on kuitenkin vaikeampi arvioida tai määritellä kuin vaikka yleisurheilussa. En halua sanoa, että toiset olisi mitenkään taitavampia tai määritellä minkäänlaisia kriteerejä taitavalle ihmiselle, mutta haluan kertoa teille, mistä taito mielestäni alkaa ja miten sitä voi kehittää.

Päädyin muutama kuukausi sitten lopputulokseen, että taito lähtee pysähtymisestä ja itsetuntemuksesta. Vasta sen jälkeen tulee sisäinen motivaatio ja harjoitteleminen sekä omien tavotteiden asettaminen. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia lähteä treenaamaan - en ole ikinä pois yhtään mistään. Jaksan myös harjoitella ahkerasti minulle vaikeita asioita. Se ei siis ole koskaan ollut este kehittymiselleni tanssissa. Vaikeaa minulle on ollut pysähtyminen. En ole koskaan oikein oppinut kuuntelemaan itseäni ja joskus minua jopa pelotti oman itseni etsiminen. Noin kolme vuotta sitten minä kuitenkin uskalsin pysähtyä, sillä se oli edellytys kehittymiselleni tanssijana. Voin sanoa, että tämä pysähtyminen muutti maailmani täysin. Jopa niin paljon, että uskon, että pisin matkani, jonka olen koskaan kulkenut, on ollut matkani tanssijana.

Haluan nyt selventää teille yhden asian: määrittelen pysähtymisen omien tarpeiden tiedostamiseksi ja oman tavoitteen asettamiseksi niin, että se edellyttää myös kehittymisen ihmisenä. On tunnistettava ero sen välillä, kuinka pitkä matka on sen välillä, mitä minulla jo on ja millainen minä haluaisin olla. Tässä vaiheessa perfektionisti asettaa usein aivan liian korkean tavoitteen eikä siten ehkä koskaan kunnolla löydä itseään. Voin kokemuksesta kertoa että täydellisyys on oikeastaan taidon vastakohta.Täydellisyyteen pyrkivä yksilö ei osaa pysähtyä eikä hänellä ole aikaa tai voimavaroja oppia tuntemaan itseään, vaan hän alkaa heti unelmoida ja asettaa korkeita tavoitteita tietämättä usein, mitä onnellisuus on tai mikä edes on hänen oma unelmansa. Usein juuri nämä ihmiset uupuvat matkallaan kohti täydellisyyttä. Ovatko he sitten koskaan täydellisiä, tai yhtään parempia kuin kukaan toinen? Eivät.

Tällä kertaa en kuitenkaan tehnyt sitä virhettä. Kun uskalsin pysähtyä, minusta tuli paljon rohkeampi enkä enää välittänytkään siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Pysähtyminen sai minut unelmoimaan ja minussa heräsi valtava halu toteuttaa itseäni ja oppia mahdollisimman paljon uutta. Samalla minussa heräsi suunnaton sisäinen motivaatio kehittyä tanssissa yhä paremmaksi. Maailma muutti muotoaan: mikään ei enää ollutkaan mahdotonta, vaan jännittävää ja epävarmaa, mutta se oli parempi.

Pysähtymisen jälkeen tärkeää on mielestäni itsetuntemus. On opittava tuntemaan omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja uskallettava lähteä kehittämään myös niitä kaikkein heikoimpia puolia. On ikään kuin asettetava itsensä näkyville ja alttiiksi kaikelle sille, mitä voisi tapahtua. Jos et ole koskaan uskaltanut esiintyä, mene ja tee se. Aloita vaikka menemällä eturiviin, vaikket osaisikaan kaikkea täydellisesti. On uskallettava olla haavoittuva ja tehtävä myös niitä kaikkein epämiellyttävimpiä asioita. Itsetuntemus onkin pitkälle epämukavuusalueelle asettumista ja omien rajojen etsimistä. Se, että tuntee itsensä, on kuitenkin pohja oppimiselle ja näin myös kaikelle osaamiselle ja kehittymiselle.

Pelkkä itsetuntemus ei kuitenkaan riitä kehittymiseen, vaan taito itsessään on suuren työn takana. On oltava päättäväinen ja jaksettava työstää itseään, vaikka kehitys ei aina näkyisikään. Koskaan ei saa luovuttaa, ainakin niin olen hokenut itselleni jo monta vuotta. Kehittyminen ei koskaan ole helppoa ja se on hyväksyttävä - eikä kehitystä aina edes tapahdu ja sekin on vain hyväksyttävä. On kuitenkin tärkeää pitää koko ajan mielessä se, miksi haluaa kehittyä ja mihin elämässä pyrkii. On hienoa nähdä, kuinka osa on löytänyt täysin oman tyylinsä tanssia ja luoda uutta. Luulen, että tämä onkin eräs taitavuuden tärkeimmistä kriteereistä. Se, että vie eteenpäin jotain omaa ja jaksaa etsiä itsestään uusia puolia on äärimmäisen ihailtavaa. Sellaiset ihmiset myös kehittyvät nopeammin ja uskovat itseensä lujemmin. On siis muistettava, että matka on aina tärkeämpi kuin tulos.

Olen viettänyt näinä vuosina tämän pysähtymisen jälkeen moninkertaisen määrän tunteja tanssimassa. Kriittinen palaute on aina saanut minut yrittämään lisää ja tekemään yhä enemmän ja paremmin. Olen myös viettänyt paljon aikaa pohtien maailmaa ja sitä, mitä oikeasti haluan tehdä ja luulen, että se on tukenut prosessiani tanssijana aivan valtavasti. En tarkoita, että kenenkään tulisi määritellä itseään ihmisenä, vaan että jokainen uskaltaisi antaa aikaa omille ajatuksilleen. Kiire ja stressi ovatkin itsetuntemuksen pahimpia vihollisia ja voivat näin haitata myös oppimista ja kehittymistä monissa asioissa, sillä ilman aikaa mitään ei oikeasti tapahdu. Kukaan meistä ei ole huomenna yhtäkkiä maailmanmestari, jolla on miljoona ideaa ja kyky toteuttaa näitä ideoita, enkä usko, että siihen kannattaa edes pyrkiä. Olennaista on löytää itsestään sisäinen palo uuden oppimiseen - sillä pääsee jo todella pitkälle.

On muistettava myös, että näkemys taidosta on aina subjektiivista ja näin myös tiedostettava, että esimerkiksi kilpailujen tuomariston mielipiteet pohjautuvat aina vain yhteen näkemykseen siitä, millainen on taitava ihminen. Jokainen ei ehkä näe, että olet löytänyt oman juttusi, mutta sillä ei ole mitään väliä. Taito on pitkälle myös kykyä olla onnellinen ja nauttia siitä mitä tekee. Ollaksesi taitava sinun ei siis suinkaan tarvitse olla suomenmestari tai millään tavalla huippuluokkaa - riittää, että olet ylittänyt itsesi ja omat odotuksesi. Taito on prosessi, ja myös meidän kehomme on tietynlainen prosessi. Jokainen meistä kehittyy jatkuvasti ja meillä jokaisella on aivan valtavan suuri kapasiteetti omaksua asioita. Taito on kykyä omaksua niitä asioita, joista hyötyy juuri tällä hetkellä ja kykyä tehdä niistä jotain uutta ja omaa. Olen varma, että jokaisella meistä on mahdollisuus kehittyä huipputaitajiksi ihan missä tahansa, jos olemme tarpeeksi rohkeita pysähtymään ja näkemään maailman mahdollisuutena, jonka sisällä voimme toteuttaa unelmamme. On valtavan suuri voimavara, että voi jatkuvasti kehittyä. Ajatelkaa, kuinka tylsää olisi, jos osaisi aina valmiiksi kaiken!

Saa antaa palautetta ja olla eri mieltä, mutta tässä nyt oli yksi mielipide siitä, mitä taito oikeastaan on. Toivottavasti saitte jotain uutta!

- Marika

Kiire - ystävä vai vihollinen?

Vihdoin ehdin taas kirjoitella tännekin! Toivottavasti teillä kaikilla on ollut ihana kevään alku! Minulla on tosiaan takana muutama todella rankka kuukausi, mutta hienosti niistäkin on lopulta selvitty. Ajattelin jo ennen lukulomaa, että alkukeväästä tulee ihan mahdoton, ja sitten kun meidän rakas Piku vielä menehtyi niin en ollut enää ollenkaan varma, että jaksan koko maaliskuun. Kiirettä on siis ollut! Kiire kuitenkin peittää lopulta alleen myös todella paljon. En itse ehtinyt kunnolla suremaan Pikua, kun oli pysyttävä aikataulussa ja koko maaliskuukin meni ylppäreitä tehdessä ja kisoissa, joten kaikki muu oli aina syrjäytettävä mielestä tärkeämpien asioiden tieltä. Muistan, kun yksi ilta ennen kirjoituksia minua itketti aivan kamalasti, kun harhauduin ajatelemaan Pikua ja muistan kuinka kielsin itseäni itkemästä ja ajattelemasta koko asiaa että pystyisin nousta viiden jälkeen. Onnistuin ja suru siirtyi taas syvemmälle tiedostamattomaan muistitietoon.

Kiire on hyvä tekosyy ja se pakottaa usein siirtämään "vähemmän tärkeitä" asioita ja säästämään niitä parempia hetkiä varten. Nämä läpikäymättömät asiat eivät kuitenkaan koskaan katoa mielestämme, vaan ne tulevat uniimme ja saattavat ilmetä esimerkiksi erilaisten kiputilojen kautta. Ei siis ole väärin sanoa, että kiireessä tuntuu kuin joku käsittämättömän painava asia työntäisi itselleen tilaa sydämessä. En edes muista kaikkia niitä lukuisia kertoja, kun kiire on estänyt minua läpielämästä todella tärkeitä asioita. Tunteiden käsitteleminen on kuitenkin yllättävän tärkeää, vaikka se saattaa tuntua raskaalta ja vaikealta - käsittämättömän monet sairaudet johtuvat juuri siitä, että omia kokemuksia ja tunteita ei ole voinut tai kyennyt läpielämään.

Mutta mitä sitten kun kiirettä ei yhtäkkiä enää ole? Ei ole kirjaa, joka on saatava loppuun huomiseksi, tiskit on laitettu ja huonekin on jo siivottu. Tuntuu yllättävän tyhjältä herätä aamulla, kun ei tarvitsekaan lähteä minnekään. Se ei tavallaan tunnu oikealta tai millään tavalla ansaitulta (en oikeasti tiedä milloin loma voi tuntua ansaitulta). Nykyajan ihmiset ovat tottuneet siihen, että koko ajan tapahtuu niin paljon kaikkea, ettei edes omille ajatuksille jää enää juurikaan tilaa. Ikäviä kokemuksia ei haluta läpielää eikä sitä välttämättä pidetä edes tärkeänä tai tarpeellisena - on vain oltava vahva ja jatkettava eteenpäin vaikka kuinka sattuisi. Kiireestä ei ehkä ole tullutkaan ihmisen vihollinen, vaan ennemmin ystävä, joka on valmis kantamaan vaikeita kokemuksia siihen asti, että niiden käsittelemiselle oikeasti on aikaa. Mutta tuleeko tätä aikaa koskaan? Jos me saamme valita, niin en usko.

Toinen asia, jota nykyään painotetaan koko ajan, on että aina on tehtävä parhaansa ja annettava kaikkensa. Osalle meistä tämä on iskostunut niin syvälle persoonallisuuteen, että käsky on päivänselvä ja sitä tulee soveltaa joka päivä jokaiseen asiaan. Näin olen tehnyt koko vuoden. En pitänyt lepopäiviä, koska ne tuntuivat turhilta ja tarpeettomilta. Ajattelin aina, että kyllä tämä yksi päivä nyt vielä menee tai että jos saan tämän asian tehtyä niin se on pois huomiselta. Ei, älkää koskaan ajatelko niin. Palautuminen on tärkeää. Kukaan ei voi aina tehdä parastaan eikä niin ole tarkoituskaan. Muista sanoa itsellesi välillä, että sinä riität, vaikka et tänään kuluttaisi kaikkia voimavarojasi. Silloin on helpompi suunnata energia niihin oikeasti tärkeisiin asioihin. Huomasin itse, että olin jo ennen kirjoituksia ihan loppu ja luulen, että ne olisivat menneet paremmin, jos olisin ollut itselleni välillä vähän armollisempi. 

Kiire voi myös johtaa tietynlaiseen ulkoaohjautumiseen, jossa emme enää kuuntelekaan itseämme ja elämme ikään kuin sisimpämme ulkopuolella. Hyvin moni täydellisyyden tavoittelija päätyy lopulta tilaan, jossa hän ei enää erota sisäisiä viestäjään ulkoisista. Asiat menettävät tärkeysjärjestyksensä ja elämästä tulee helposti pelkkää suoriutumista. On helppoa kadottaa itsensä, jos ei koskaan pysähdy kuuntelemaan omia tarpeitaan. Luulen, että tästä johtuu myös kiireen loppumisen aiheuttama tyhjyyden tunne. Kiire ja jatkuvasti lisääntyvät tehtävät ovat peittäneet alleen kaiken muun ja sitten kun olisi aikaa elää, ei ehkä enää olekaan taitoa elää tai ainakaan kykyä nauttia siitä, kun elämä on rakentunut ainoastaan onnistumisten ja epäonnistumisten aiheuttaman tunnevuoristoradan varaan.

Toki kiire on osa elämää ja se on hyväksyttävä, mutta on tärkeää oppia kuuntelemaan myös omia sisäisiä viestäjään. Jos tänään ei ole hyvä päivä, niin sitten ei ole ja se on ihan hyvä - siinä ei ole mitään väärää. Tämä on ehkä ollut minulle kaikkein vaikeinta (tai on varmaan vieläkin): koskaan ei saa tehdä mitään väärää. Aina ei kuitenkaan voi onnistua ja se on vaan hyväksyttävä. Kiire saattaa peittää alleen myös epäonnistumisten aiheuttaman ahdistuksen, mutta sekin on vain opittava käsittelemään. Lupaan, että kenenkään elämä ei kaadu siihen, että yksi päivä ei mene niin kuin olisi kuvitellut tai että vaikka koko vuosi menisi ihan "väärin". Kaikesta oppii ja kaikkein eniten opimme omista virheistämme. On rikkaus olla epätäydellinen ja keskeneräinen, vaikka monilla meistä onkin taipumus ihailla täydellisiä suorituksia ja jatkuvan paineen ja kiireen alla eläviä suorittajia. Välillä täytyy toki antaa parastaan, mutta ei kaikessa eikä koko ajan. Ja vaikka olisi kuinka kiire, on aina oma päätöksemme, minkälaisten asioiden käsittelemiselle jätämme aikaa.

Nauttikaa aurinkoisista päivistä, levätkää ja eläkää läpi kaikki vaikeat kokemuksenne - ehkä sitten auringonvalo pääsee myös jokaisen sisimpään!