Tärkeä asia, jonka myönnän vihdoin itselleni: elämä koetteli sen verran valmistumisen jälkeen, että kadotin kokonaan luovuuteni, intohimoni, onnellisuuteni. Ja vielä vuosi sitten aidosti ajattelin, että joudun elää koko loppuelämäni oudossa sumussa, jossa yritän ainoastaan selviytyä ja yliyrittää, jotta kelpaan. Kun katson taaksepäin kaikkea mitä olen kirjoittanut, olen ollut jo tosi pitkään uupumuksen rajoilla. Elänyt äärielämää, joka ei ole ollut kestävää. Ollut kaikille kaikkea ja unohtanut minut ja sen mitä rakastan. Mutta nyt vihdoin koen, että on hetki aloittaa alusta. Elää sitä elämää mitä minun on aina kuulunut elää. Koska mullahan on ihan hurjan paljon annettavaa! Siitä huolimatta, etten ole se, jonka jalka nousee balettitunnilla korkeimmalle. Siitä huolimatta, että olen kohdannut paljon ihmisiä, jotka on epäillyt kykyjäni tanssia ja opettaa. Siitä huolimatta, että on varmasti paljon parempia, lahjakkaampia ja kokeneempia tyyppejä, jotka on jo rakentanut uraa itselleen, ja joiden joukossa olen vasta aloittelija.
Voisin tietenkin luovuttaa. Tehdä kaikkien oletuksista yhteenvedon ja sanoa, että ei minusta varmaan koskaan mitään tule. Tai sitten voin hyödyntää omia vahvuuksiani ja elämänkokemustani ja kykyäni ymmärtää ihmisyyttä, ja luoda jotain omaa ja kaunista. Olla hetken aikaa aloittelija ja kestää brutaalia keskeneräisyyttä. Elämä on valintoja. Kukaan ei valitse väsyä, mutta kaikki valitsee yrittää uudelleen silloin kun elämä on taas tukevasti jalkojen alla. Ja mitä enemmän olen saanut takaisin energiaa, sitä enemmän olen ymmärtänyt, että tanssi on se, mikä saa sydämen sykkimään lujemmin. Samoin ihmiset. Rakastan yhdessä oppimista, ihmisten auttamista ja herkkyyden käyttämistä. Rakastan olla tärkeä, mutta rakastan myös niitä hetkiä, kun ei tarvitse olla. Ja kaikki tämä tasapaino löytyy opettamisesta. Rakastan tätä työtä enemmän kuin mitään ja minua harmittaa, etten heti valmistumisen jälkeen ollut parhaimmillani. Mutta hei, minusta (ja sinustakin!) voi vielä tulla mitä vaan!
Nyt sitten tämän hetken unelmiin: olisi ihana opettaa enemmän tanssia! Iso haave on myös koreografioiminen, koska etenkin kouluaikana opin itsestäni, että se tuottaa hurjan paljon onnellisuutta ja pystyvyyden kokemuksia ja että teoksia tehdessä saan olla eniten oma itseni, jolloin pystyn antamaan myös eniten toisille. Siksi ajattelinkin koreografioida ensi syksynä pienryhmäteoksen, jos vaan saan kasaan pienen ryhmän innokkaita tanssijoita. Joten jos olet kiinnostunut, laita viestiä. Haaveena olisi myös päästä itse esiintymään ja tanssia siinä mukana, joten en ota tästä mitään maksua. Lisäksi syksylle on tiedossa jonkin verran lyyrisen jazzin viikonloppukursseja, joista olen super innoissani. Olen niin pitkään vain lähinnä sijaistellut, että en enää jaksaisi olla vain väliaikaisratkaisu. Muutenkin opettajana on palkitsevaa nähdä kehitystä ja kasvua, ja haaveilen jostain omasta ryhmästä, jonka matkalla voisin olla pidempään. Etenkin nuorten ja lasten kanssa työskentely pitkäjänteisemmin kiinnostaa.
Mitä enemmän olen ollut työelämässä, sitä vahvemmin olen huomannut, että tarvitsisin lisää itsevarmuutta. Luottamusta siihen, että minun vahvuudet on ihan yhtä hyviä kuin kaikkien muidenkin. Opettajana olen todella herkkä ja helposti lähestyttävä, ja annan paljon henkilökohtaista palautetta. Kykyni nähdä ulottuu myös tanssinopetukseen. Olen ihmisläheinen, kannustava ja rohkaiseva, mutta myös sopivasti vaativa. Ja ehkä se, mikä erottaa minut monista, on, että näen kaikissa jotain ainutlaatuista. Luulen, että siksi myös kaikki oppilaani ovat kehittyneet aina niin nopeasti, koska olen osannut luoda heihin sitä itseluottamusta, jota itsekin opettelen. En usko ollenkaan autoritääriseen opettamiseen, vaan kohtaamisen taitoon ja kykyyn asettua toisen ajatusmaailman sisälle. Ja usein, hyvin usein, oppiminen lähteekin siitä, että joku sanoo sydämestään, että ”Hei, minä uskon sinuun”. Ja mitä tanssimaailma kaipaa enemmän, on nimenomaan se empatia, läsnäolo ja yrittämisen validoiminen, - ei pelkästään temput, huippusuoritukset ja täydellisyyshakuisuus. Ei sillä, etteikö niihin pääsisi lempeyden kautta, vaan sillä, että se tapa on paljon kestävämpi ja opettaa samalla itsearvostusta ja omien vahvuuksien tunnistamista sekä kärsivällisyyttä.
En ole valmis opettaja. En ole valmis missään. Mutta ihmisenä olen rakastava, myötätuntoinen ja äärimmäisen hyvä työkaveri, jonka kanssa on helppo tehdä mitä tahansa yhteistyötä. Ja ehkä se, mitä tällä hetkellä toivoisin eniten, olisi, että minutkin otettaisiin mukaan. Tuntuu, että ulkopuolisuus on seurannut läpi elämäni. Olen se, joka ihailee aina vain muita. Ja sille oli aikansa. Nyt haluan itse tehdä. Olla osa jotain. Nyt tiedän, että jaksan ja osaan kuunnella itseäni. Voi kuulkaa se työ mitä olen tehnyt itseni kanssa! Se täytyi tehdä ensin, - ja uskon että nyt on hetki jakaa jotain toisillekin.
Tämän kirjoittaminen jännitti. Lähinnä siksi, että mitä jos en silti löydä paikkaani. Mutta hei, askel kerrallaan ja uskon ja tiedän, että oikeat ovet avautuu kyllä, kun on sen aika. Täytyy vaan jatkaa kasvamista ja elämistä ja olla oma itsensä. Elämä kantaa. Me muututaan ja opitaan ja huomataan lopulta, että kaikki menikin ihan hyvin.
Rakkaudella,
Marika
