Kuinka rakennetaan elämä?

  

Heippa rakkaat ystäväiset, en ole kirjoittanut tänne ikuisuuteen. Osittain siksi, että olen ollut itse elämäni kanssa vaan niin hukassa, etten ole tiennyt mistä kirjoittaa. Osittain siksi, että kevät oli oikeasti niin raskas, että on ollut pakko jättää monia asioita tekemättä. Niitäkin, joita rakastaa. Ja tällä hetkellä olen kirjoitellut enemmän tiktokkiin, jos jotain kiinnostaa mun ajatukset ja elämän hetket enemmän.

Päällimmäisenä tällä hetkellä on ollut mielessä elämän rakentaminen, joten ajattelin kirjoittaa siitä. Moni kirjoittaa urasta ja tekemistään merkityksellisistä asioista vasta kun ne on saavuttanut, harva siinä vaiheessa, kun kaikki on auki ja muuttuvaa ja haavoittuvaa. Joten ajattelin nyt olla poikkeus. Jälleen kerran. Toivon, että tästä on jollekin apua, koska uskon, että aika moni pohtii lopulta samoja asioita vaikkei sitä olisi valmis itselleen tai etenkään toisille myöntämään. Valitettavasti kaikilla on myös eri lähtökohdat elämän rakentamiseen, eikä ne mene tasan. On kuitenkin joitain asioita, joihin meistä jokainen voi vaikuttaa, koska jokainen voi lopulta vaikuttaa siihen miltä elämä tuntuu, mihin tarttuu ja missä kasvaa. Maailma on täynnä valintoja. Se on iso rikkaus, mutta myös iso ahdistuksen lähde. Nuoruuden onni ja toisaalta stressinaihe on se, että valintojen painoarvo kasvaa, kun vaihtoehtojen määrä on suuri. Mutta samaan aikaan valintojen vaikeus saa elämän tuntumaan vuoroin hauraalta ja raskaalta. On samaan aikaan toiveikasta, lohdullista ja kamalan vaikeaa olla uraansa aloittava nuori aikuinen, joka joutuu samaan aikaan kannattelemaan, opettelemaan ja ymmärtämään elämää paljon vaikeampiakin asioita.

Niin, kuinka elämä sitten rakennetaan? Tuntuu, että mieli särkyy helpommin kuin rakentuu. Keho väsyy nopeammin kuin palautuu. Elämä valuu ohi nopeammin kuin siihen ehtii tarttua kiinni. Hetket väistyvät toistensa tieltä ja synnyttävät mustia aukkoja, joissa on samaan aikaan loputon määrä mahdollisuuksia ja loputon määrä pelkoa. Pelkoa siitä, että epäonnistuu. Pelkoa siitä, että ei tule arvostetuksi, nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Ja vaikka suurin osa huolista on turhia, on jokainen ajatus inhimillinen ja tärkeä. Jokainen kaipaa onnistumista. Jokainen kaipaa merkityksellisyyttä. Jokainen kaipaa yhteyttä. Koska jokainen on ihminen. Ja ihmisyyden ydin ja vaikeus on ehkä siinä, että me olemme niin ainutkertaisia, että meidän itsemmekin on välillä vaikea pysyä sen perässä, mitä me oikein haluamme, mihin me pystymme ja mitä me tarvitsemme. Ja samaan aikaan jakaa itsestään toisille ja kannatella muita. Niin, ei ole kovin helppoa olla ihminen.

Elämän voi elää monella tavalla. Olen itse joutunut seuraamaan vierestä jo jonkin aikaa, miten mulle itselleni maailman rakkain ihminen katoaa päihteisiin ja sinnittelee täällä vaivoin edes puolittain. Haluttomana elää. Välillä olen ollut hänelle ainoa syy elää. Se on ollut hurjaa, ja on edelleen. Ja surullista. Mikä saa meidät rakentamisen sijaan rikkomaan? Sekä itseämme että toisia – ratkaisemaan elämän hajottamalla sen? En tiedä, mutta luulen, että taustalla on suorittamiskulttuuri, josta olen aikaisemminkin kirjoittanut tänne. Se, miten meistä tulee nähtyjä ja näkyviä vasta nimenomaan suoritusten ja uran kautta. Sen kautta, miten onnistumme ja pärjäämme. On vahvuutta olla myös pärjäämättä. On vahvuutta ottaa apua vastaan. Ehkä suurinta vahvuutta mitä voi olla. Tarvitsevuus on olennainen osa ihmisyyttä ja sen vältteleminen ainoastaan lisää riskiä uupua, sairastua tai muuten vaan menettää käsillä oleva hetkellisyyden kauneus. Se, mitä olen joutunut näkemään, on herättänyt paljon tunteita. Välillä olen itsekin halunnut luovuttaa, välillä olen takertunut elämän pieniin hetkiin liiaksikin – yrittänyt taltioida ja muistaa kaiken, koska hauraus on ollut jatkuvasti läsnä. Mikä vaan voi loppua milloin vaan.

Miten voi rakentaa mitään maailmassa jossa mikä vaan voi loppua milloin vaan? Arvostamalla. Kaikki hyvä kasvaa rakastavassa läsnäolossa. Toisin kuin maailma joskus antaa ymmärtää, ei täydy ensin oppia arvostamaan itseään ja tietää kuka on ja mitä haluaa, vaan arvostusta täytyy saada joltain toiselta, jotta oppii uskomaan itseensä ja näkemään omat vahvuutensa. Etenkin nuorena, kun identiteetti ja minuus ja arvot vielä muuttuu, on olennaista, että meihin uskotaan niissä asioissa joissa me sitä toivotaan. Että toiset heijastaa meissä niitä puolia joissa me toivomme voivamme kasvaa. Me tehdään toinen toisistamme olemassa olevia ja tärkeitä. Yksin ei selviä kukaan. Eikä maailmassa, jossa täytyy itse oppia tuntemaan itsensä ja keksimään omalle elämälleen tarkoitus, selviä kukaan. Huomasin kevään aikana, kun voimat meinasi loppua välillä kesken, että kaikkein tärkeintä oli tulla kohdatuksi ja kohdata toisia. Ja uskon, että siitä hyvä elämä oikeastaan rakentuu. Merkityksellisistä suhteista toisiin. Ystävällisistä katseista. Tilasta, jossa ei ole onnistumisen painetta vaan lupa olla ensin olemassa kokonaisena. Elämä, jossa saa edetä omaa tahtia, on hyvin eletty elämä. Luulen niin.

 

Mutta mistä tietää missä kuuluu olla tai mitä kuuluu tehdä? Ei ehkä mistään. Kaikkea ei voi tietää, osan asioista voi vaan tuntea. Tai oikeastaan arvata, mitä ne saavat meissä tuntemaan. Moni kulkee arvostuksen perässä. Menemme sinne, missä me toivotaan tulevamme nähdyiksi sellaisina kuin koemme olevamme. Otamme kiinni siitä, mikä milloinkin tuntuu oikealta. On rohkeutta elää hetkessä. On rohkeutta odottaa, mutta on rohkeutta myös tehdä ja toimia. Rohkeus rakentaa ilmenee monenlaisissa muodoissa ja on monenlaisia eri asioita, mutta tärkeimpänä: rohkeutta on tehdä sitä mitä kokee tarvitsevansa. Vaikka maailmaa eletään yhdessä, on äärimmäisen olennaista saada tehdä elämän tärkeimmät päätökset itse. 

Huomasin jossain kohtaa kevättä, että en ole keskittynyt omaan elämääni juuri ollenkaan. Työnhakuvaihe meni ohi. Monet mahdollisuudet meni ohi. Koska yritin elää elämää niin että voin olla tukena toisille. Unohdin itseni. Unohdin, että tämä on minun elämä, oma ainutkertainen elämä, jota kukaan muu ei tule elämään puolestani. Se havahdutti. Eikä se havahduttanut edes etsimään mahdollisuuksia, vaan pysähtymään. Pohtimaan. Olemaan tarttumatta liikaa. Aika ei lopu kesken. Rakennelmat ei kaadu, jos pitää taukoa. Ehkä ne vain vahvistuu, en tiedä. Mutta unelmat selkeytyy, kun niitä ei yritä suorittaa. Kyllä, unelmatkin pitää rakentaa ja niiden eteen pitää varmasti tehdä töitä, mutta elämä ei ole sitä varten, että tekee töitä ja on kaikille kaikkea. Rakennelmat syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa mutta vasta sitten kun on selkeä kartta, jonka mukaan etenee. Rakennelmat vaatii time out -hetkiä ja on enemmän kuin ok ottaa sellaisia, jos se vaan mitenkään on mahdollista. Korjaan: se on mahdollista. Aina. 

 

Ihmiselle on tärkeää olla tärkeä. Monipuolisesti tärkeä. Muttei liian tärkeä. Koin välillä keväällä jälkimmäistä. Olin läheiseni tukena todella intensiivisesti, tein töitä ja koin silti huonoa omaatuntoa siitä etten tehnyt tarpeeksi. En tehnyt tarpeeksi palauttavia asioita, tai tein nekin oikeastaan vaan suorituksina. Unohdin mistä itse pidän. Unohdin mikä on minulle tärkeää. Ja tärkeäksi voi tulla vasta sitten kun osaa ensin olla itse itselleen tärkeä. Tai ainakin silloin tärkeänä olemisen jaksaa, koska se on paljon voimia vievää, mutta ihmisyyden kannalta olennaista ja tarpeellista. Tietynlaista rakentamista sekin. Mutta on eri asia rakentaa omaa elämää ja pelastaa toisen elämä. Kaksi hyvin eri asiaa. Tärkeää asiaa. Välillä energiaa täytyy osata fokusoida toisiin, mutta silloin kun on itse väsynyt ja hukassa, se ei välttämättä johda toivottuun lopputulokseen. Merkityksen elämästä voi myös kadottaa jos siitä tulee liian merkityksellistä.

Niin. Moni myös kamppailee elämän mielekkyyden kanssa. Emme koe ikinä olevamme riittävän hyviä tai tekevämme juuri sitä mitä toivoisimme. Ehkä jotkut kokevat ja varmasti se on mahdollista. Todennäköisesti ne, jotka ovat onnellisia. Luulen, en tiedä, mutta luulen, että onnellinen elämä rakentuu juuri tärkeäksi tulemisesta. Ja tärkeäksi tulemisen takana on arvokkuus. On opittava näkemään oma elämä ja minuus arvokkaana ja jaettava sitä toisille. Nimenomaan jaettava. Ei annettava. Me tehdään toinen toisistamme olemassa olevia, ei anneta olemassaoloamme pois – jotta voi rakentaa, on ymmärrettävä näiden välinen ero ja oltava välillä itsekäs. Itsensä rakastaminen on vähän hassua ja äärimmäisen vaikeaa, mutta ehkä on ennemmin opittava uskomaan oikeanlaisia peilejä. Otettava toisten antamista heijastuksista se mihin itse uskoo. Valikoitava maailmasta se minkä haluaa itseen, koska niin itseriittoinen ei ole kukaan, että ilman ketään toista tai ilman minkäänlaista rohkaisua oppisi asettumaan tänne itsekseen. On opittava olemaan tarvitseva tavalla, joka sisältää rakkautta elämää ja itseä ja toisia kohtaan. Elämästä ei tule mitään ainoastaan haluamalla – on opittava myös rakastamaan.

 

Se on siis agenda tuleville kuukausille. Opetella rakentamaan eikä jäämään rikkinäisyyteen, vaikka sitä ympärillä olisikin. Opetella jakamaan eikä vaan antamaan. Opetella tarttumaan mahdollisuuksiin ilman että kasvaa liiaksi kiinni maailmaan ja sen määrityksiin. Muistathan rakas että olet arvokas silloinkin kun et täytä suoritusyhteiskunnan normeja? Tärkeintä on rakentaa rakkaudesta käsin, unelmista käsin, olemisesta käsin. Meissä ihmisisisä on aivan valtavan paljon mahdollisuuksia, mutta niitä kaikkia ei tarvitse käyttää siihen, että opettelee tietämään. Välillä osaaminen vaatii tuntemista, pysähtymistä, lepoa ja valon näkemisen taitoa. Täällä yksi keskeneräinen kanssa haahuilemassa ja oppimassa. Ja juuri nyt se on aivan hyvä. Riittävä. Rakennelma on muokkausvaiheessa. Elämä hauras, mutta silti vasta alussa. Toivon, että jokainen löytää jonkun joka heijastaa juuri oikealla tavalla omaa kauneutta ja voimaa ja rakkautta niin että saa hyvät lähtökohdat unelmille. Me niin tarvitaan toisiamme täällä, muistakaa se ihmiset. Mutta sä tarvitset myös sinua. Älä jätä omia unelmiasi elämättä muiden vuoksi tai anna maailman viedä mukanaan liikaa. Jollain tavalla uskon ja haluan uskoa, että meillä jokaisella on paikka loistaa, paikka vaikuttaa ja paikka rakentaa itsemme tänne kokonaisina ja omanlaisina ja juuri sopivasti muista riippuvaisina. 

 

Rakkaudella,

- Marika