Ajattelin kirjoittaa teille tänään toivosta, koska se on siivittänyt viime kuukausien tapahtumia paljon. Toivo korostuu etenkin silloin, kun kohtaa asioita, joita ei voi muuttaa. Kuten toisen ihmisen sairastuminen, jonka olen itse joutunut aika äärimmäiselle viedyllä tavalla valitettavasti kohtaamaan. Jatkuva huoli todella läheisestä ihmisestä on ehkä kaikkein kauheinta mitä tiedän. Etenkin tilanteessa, jossa asiat nimenomaan voi myös muuttua ja itsensä täytyy jatkuvasti valjastaa sekä pahimpaan että parhaimpaan vaihtoehtoon. Oma elämä on jäänyt viime aikoina vähän tauolle, ja vaikka hetkessä elämisen kauneutta korostetaan kaikkialla, tällainen hetkessä eläminen, jossa suunnitelmat saattavat muuttua samana päivänä ja vaikuttaa viikkoihin, vie pois mahdollisuuden suunnitella elämää ja tulevaa. Ja kun omaa elämää ei voi elää niin kuin toivoisi, jäljelle jää toivo.
Luin jokin aika sitten Maaret Kallion kirjan toivosta. Siinä korostui muutama asia: se, että on äärimmäisen tärkeää rakastaa, tulla rakastetuksi ja saada olla ilon lähde toisille. Surullisesti yritämme usein pärjätä yksin, vaikka juuri jakamisen hetket ja se lohdullinen tunne, kun joku hakeutuu lähelle, haluaa kuunnella ja parhaimmillaan asettua omaan asemaan, ovat niitä hetkiä, jotka auttavat jaksamaan ja uskomaan parempaan. Ihmisinä me olemme kehittyneet myös kestämään liikaa ja pärjäämään yksin. Kukaan ei jaksa kannatella tunteita, joita ei saa jakaa tai joita kukaan toinen ei ota vastaan. Aloitin vihdoin itse terapian, vaikka minulla onkin aivan ihana ystävien verkosto, joka on ollut valtava tuki kaikessa. Oikeastaan ensimmäinen asia, jonka terapeutti minulle sanoi, oli että minä en ole liikaa, vaan että minä olen vaan joutunut kannattelemaan aivan liikaa. Se tuntui lohdulliselta.
Kallio sanoi kirjassaan myös, miten toivon voima kiertyy tarpeiden ympärille. On niin tärkeää pitää huolta itsestään ja omista tarpeistaan silloin kun elämä tuntuu lohduttomalta ja voimat vastustella sen myrskyjä ovat kadonneet. Huomaan itse helposti, että kun kohtaan vastoinkäymisiä, teen niistä itse itselleni vielä vaikeampia kohdata, kun unohdan pitää huolta itsestäni. Minulle toivo onkin ehkä sitä, että voin mielikuvitukseni voimin välillä hypätä toiseen maailmaan, jossa kaikki on hyvin ja minun on edes hetken aikaa hyvä olla. Siihen auttaa omalla kohdallani valtavasti tanssi. Usein tanssitunneilla minulle tulee vahvasti sellainen olo, että kyllä tästä selvitään. Kehollisuus auttaa ehkä eri tavalla tulkitsemaan maailmaa ja vie muutenkin hetkeksi pois oman pään sisältä. Välillä kun laitan ruokaa tai siivoilen, kuvittelen mielessäni itseni kymmenen vuotta vanhemmaksi ja keskelle sitä elämää, jota toivoisin voivani elää. Kummallisella tavalla se auttaa aina. Toivo on sitä, että muistaa tulevaisuuden, vaikka tämä hetki olisi kuinka rikkinäinen. Me emme kuitenkaan elä menneisyyttämme varten, vaan tulevaa.
Hyvät ajatukset myös vahvistuvat. En sano, että toivo olisi sitä, että täytyy olla jatkuvasti positiivinen, vaan ehkä ennemmin sitä, että keskittyy elämän kipukohtien sijaan niiden lohdullisuuteen – siihen, mikä voi vielä muuttua. Toivoa on aina ja asiat voi aina muuttua paremmaksi. Elämä muokkaa meitä jatkuvasti monella tavalla ja monesta suunnasta, mutta se ei tarkoita, että elämä olisi pelkkä menetysten sarja, vaan päinvastoin selviytymisen verkosto, jossa on monia rohkeuden ja kauneuden siivittämiä hetkiä. On asioita, jotka ovat jo tapahtuneet, mutta on myös paljon elämää, jota me emme ole vielä päässeet elämään ja kokemaan. On paljon, mihin voi uskoa ja luottaa. Paljon, mihin oman toivonsa voi kiinnittää. Siksi ei ehkä edes kannata elää hetkessä, kun on toivoton olo. Toivo on tulevaisuudessa ja se voi siirtyä tähän hetkeen sillä, että muistaa, kuinka elämä jatkuu aina kaikesta huolimatta.
Usein vaikeiden asioiden keskellä ihminen kaipaa kovasti tukea, ei tilaa. Toivoisin, että maailma voisi muuttua siinäkin suhteessa lempeämmäksi, että ihmiset uskaltaisivat tulla lähelle ja koskettaa kipeitäkin kohtia. Jokainen odottaa tulevansa nähdyksi, silloinkin kun on vaikeaa nähdä itseään. Ihmisyyteen kuuluu avuttomuus ja tarvitsevuus. Syvä tunne siitä, että me saadaan olla tärkeitä silloinkin kun me ei pystytä kaikkeen mahdolliseen. Ihmisyyden elinehto on mielestäni se, että saa tulla kohdatuksi. On paljon tilanteita, joissa me ei uskalleta pyytää apua, itkeä ääneen tai tulla lähelle. On monia uskomuksia siitä, että vahvuus ei ole ainakaan haavoittuvana olemista. Mutta silloin kun haluaa löytää toivon ja rakentaa elämää palasista uudestaan, on nimenomaan tärkeää oppia hellittämään sellaisesta vahvuudesta, jossa ei saa olla heikko. Koska sellaista ei ole. Voi rakkaat, voisinpa kertoa, miten paljon olen saanut hyvää siitä, että olen uskaltanut olla heikko, voimaton, haavoittuvainen ja paljas. Elämästä tulee hurjan paljon helpompaa ja parempaa, kun oppii ottamaan vastaan apua ja jakamaan kyyneliä jonkun toisen kanssa.
Mieleeni jäi se, miten Kallio sanoi kirjassaan, että jos välttelee kipua, välttelee väistämättä myös toivoa ja valoa. Välillä elämä on vaan pakko ottaa vastaan kokonaisena, vaikka se ei olisi kaunista tai kivaa tai yhtään sellaista mitä olisi toivonut. Uskon itse siihen, että jossain kohtaa meidän on kuitenkin pakko elää läpi tunteemme, kokemuksemme ja traumamme. Niin, ehkä omaa tarinaansa pitäisi vaan oppia kantamaan arvokkuudella, sisälsi se sitten mitä tahansa. Ei tarvitse kiirehtiä, mutta jossain kohtaa oma itsensä on pakko hyväksyä kokonaan. Kallio sanoo myös, että toivorikkaat tavoitteet ovat saavutettavia ja kohtuullisia. Itseään kohtaan on oltava armollinen, jotta voi koskaan oppia rakastumaan elämään tavalla, joka kannattelee.
Toivoa ei voi myöskään pakottaa, mutta sitä voi luoda. Jokaisella on mahdollisuus olla täällä toinen toistaan varten. Eikä hyvyys tarkoita, että pahuus poistuisi kokonaan, vaan että sitä oppii käsittelemään ja että sen oppii kohtaamaan. Toivoa on aina. Tulevaisuudessa on aina jotain mihin tarttua. Jotain, minkä kauneutta kukaan toinen ei voi kadottaa. Siksi ehkä puhun aina unelmista, koska ne todella kannattelevat. Todellisuus on taipuva, muokkautuva ja ihmeellinen. Arvaamaton sekä hyvässä että pahassa. Ja kaikessa voi etsiä keinoja helpottaa oloa, vaikka tilannetta ei voisikaan muuttaa eikä kipua poistaa. Ja välillä kaikki elämässä yksinkertaisesti menee ihan pieleen, mutta sekään ei tarkoita, että siihen tarvitsee jäädä. Hyväksyminen ei koskaan tarkoita, että pitää jäädä paikalleen, vaan nimenomaan toivoa. Meidän mieli on aivan äärettömän sopeutumiskykyinen ja luova, jos vain annamme sille tilaa ja aikaa muutoksille.
Toivo on myös mahdollisuuksien näkemistä. Minulla on aina ollut valtava mielikuvitus ja olen pystynyt näkemään mahdollisuuksia vähän kaikkialla, ja vaikka ne eivät ole aina toteutuneet, ne ovat auttaneet aina siinä hetkessä jaksamaan ja suuntaamaan elämää kohti parempaa. Kallio sanoi myös kirjassaan, että selviytyminen ei ole sama asia kuin toipuminen. Tämä oli mielestäni valtavan hieno oivallus ja asia, jota en ole aiemmin ehkä ajatellut niin. Mutta selviytymisen sijaan meillä on myös lupa toipua. Lupa ottaa aikaa, olla ottamatta aikaa ja lupa tehdä elämässä sellaisia valintoja, jotka tuntuvat meistä oikeilta. Vaikka uskon kohtaloon, uskon myös siihen, että elämässä on paljon, mitä voimme itse valita ja mihin me voimme todella vaikuttaa.
Toivo ei oikeastaan koskaan liity vain meihin itseemme. Meidän tarinamme vaikuttaa aina toisiimme. Myötäelämisen kauneus onkin ehkä hyvän huomaamisessa. Siinä, miten voi olla läsnä menemättä itse rikki. Siinä, mitä voi ymmärtää, kun huomaa toisessa erilaisia pintoja. Jakamisessa. Toivo on ehkä myös tietynlainen jaettu unelma. Sellainen, johon useampikin voi asettua asumaan. Välillä on ihanaa jutella ystävien kanssa vaan ihanista asioista ja siitä, mitä elämä voisi olla ja mitä siltä toivoo. Huolet myös lisääntyvät, kun niitä kertaa jatkuvasti mielessään. Aina on jotain, mikä voi mennä pieleen. Aina on jotain, mihin takertuminen satuttaa pahastikin. Tai ainakin estää elämästä ja unelmoimasta.
Avuttomuus on vaikea tunne. Se lamaannuttaa usein täysin. Tekee kaikesta merkityksetöntä ja saa helposti luopumaan unelmista. Ja sellainen valtava huoli, jossa olen itse joutunut elämään, onkin juuri pitkälle avuttomuutta. Auttamista ilman että saa minkäänlaisia pystyvyyden kokemuksia. Se on ihan hirveää. Mutta toivossa pimeänkin läpi pystyy kulkemaan. Elämää ei tarvitse myöskään aina rakentaa. Välillä on ihan ok vaan selviytyä ja hengittää ja olla olemassa. Pimeää täytyy oppia sietämään, koska välillä valoa on mahdotonta nähdä. Mutta heti kun sitä näkee, niin siihen kannattaa tarttua ja siitä kannattaa ammentaa mielikuvissaan vaikka kokonainen maailma. Vaikka omavoimaisuutta ihaillaan, myös apuun saa takertua ja välillä se voi olla ainoa valo, jonka ehkä näkee. Ihminen, joka pysähtyy vierelle ja katsoo silmiin odottamatta vastausta takaisin. Halaus. Hymy. Pienet asiat. Voi miten tärkeitä pienet asiat onkaan silloin kun mitään isoa ei ole tapahtumassa. Se, miten usein ajattelen, on että me ei koskaan voida tietää miten merkityksellisiä me ollaankaan.
Rajallisuutta on myös hyvä oppia ymmärtämään. Välillä elämä vaan on hurjaa, outoa ja pelottavaa, emmekä me ihmisinä voi sille mitään. Yritän itse usein kontrolloida kaikkea ja minusta on aivan kamalaa, kun tapahtuu asioita, joiden äärelle voin vain jäädä odottamaan. Jossain kohtaa pelko kuitenkin ehkä muuttuu rauhaksi. Pettymykset toivoksi. Sateenkaariksi, joiden päässä tietää olevan aarteita, vaikkei niitä löytäisi koskaan. Elämä on valtavan haurasta, vaikka meissä täällä onkin ihan hurjasti vahvuutta. On hyvä muistaa se, että niin voimallisia kuin me ollaankin, me ei voida vaikuttaa kaikkeen. Me voidaan vaan toivoa. Sopeutua. Rakastaa. Odottaa. Uskaltaa. Niin, rohkeus tekee paljon. Välillä täytyy vaan uskaltaa olla pimeässä, olla hukassa, olla avuton ja haavoittuvainen. Ja joku päivä ehkä huomaa, että selvisi selviytymättäkin.
Saa tulla jakamaan ja juttelemaan. Mielelläni kuulen teidän ajatuksia tästäkin,
Voimia ja rakkautta arkeen ja huoliin ja taisteluihin, joista minä en tiedä mitään <3
Marika
