En ole kirjoittanut tänne taas pitkään aikaan. En oikein ole tiennyt mitä kirjoittaa. Elämä on ollut monella tavalla epävarmaa ja uudenlaista. On tapahtunut paljon, sekä hullun ihania ja ihmeellisiä asioita että tosi ikäviä juttuja. On tuntunut, että mun elämä on aina vähän sellaista, että harvoin on kovin tasaista arkea. Mikä on välillä kivaa, välillä ei. Valmistuin joulukuussa, mutten oikein tiedä mitä ajatella siitä. On ihanaa, että on vihdoin tutkinto, mutta samaan aikaan se on tuonut paineita siitä, että minulta myös odotetaan enemmän. Välillä tuntuu, että vaatimukset vaan kasvaa lineaarisesti vuosi toisensa jälkeen, mutta minä koen koko ajan olevani enemmän ja enemmän hukassa – rakentavani monia pitkiä siltoja, joiden määränpää on vielä kaukana siitä, millaiselta haluaisin oman elämäni näyttävän. Haluaisin olla niin paljon, tehdä niin paljon, kokea niin paljon, auttaa niin montaa ihmistä, mutta samaan aikaan arkipäiväisetkin asiat ovat tuntuneet jotenkin todella kuormittavilta. Minulla on ollut suuria vaikeuksia pysyä paikallaan ja olla läsnä hetkessä. Olen joutunut viime aikoina kantamaan paljon huolta, mikä on varmasti vaikuttanut siihen, että olen elänyt vähän omassa kuplassani ja ajatellut liikaakin. Huolehtiminen asioista, joille ei voi itse mitään, ei kuitenkaan edistä mitään eikä vie millään lailla kohti tavoitteita tai parempaa elämää, ja toivon kovasti, että opin tänä vuonna myös hellittämään ajatuksesta, että voisin omalla toiminnallani vaikuttaa kaikkeen tai kontrolloida kaikkea, koska en voi. Eihän meistä kukaan.
Koska viime syksy oli monella tavalla aivan hurjan raskas, tänä vuonna päätin, että en halua suorittaa elämää enää. Se ei tarkoita, ettenkö suoriutuisi asioista, voi olla, että suoriudun paremminkin, jos vähän uskallan hellittää, tai ainakin päästää irti niistä asioista, jotka eivät ole minun käsissäni. Olen pohtinut paljon sitä, miten kaikki aina painottaa niin hurjasti tavoitteellisuutta ja sitä, miten jatkuvasti täytyy pyrkiä parempaan ja osata enemmän. Olen tehnyt sitä koko elämäni, eikä se vielä koskaan ole johtanut mihinkään ylitsepääsemättömän upeaan, vaan tehnyt minusta vuosi vuodelta väsyneemmän. Eikä se ainakaan ole tuonut onnellisuutta. On eri asia kasvaa kuin asettaa vaatimuksia. On myös eri asia tavoitella kuin vaatia. En koe, että kasvu aina tarvitsee kumpaakaan, vaan ehkä ajoittain myös sitä, että osaa päästää irti kaikesta tulevaisuuteen liittyvästä ja tavoitteellisesta unelmiin pyrkimisestä. Costa Ricassa eräs ihana vesivenyttelyn ohjaaja, joka tunnisti minut heti balettitanssijaksi, sanoi, että aikansa saa ottaa, mutta luovuttaa ei saa. Se kosketti. Luovuttaa en aio koskaan, ja ne, jotka minut hyvin tuntee, tietää varmasti, että se tulee pitämään paikkansa. Mutta tällä hetkellä tarvitsen aikaa. On paljon, mitä minun on prosessoitava ja kohdattava, jotta minusta voi joskus tulla sitä mistä unelmoin. Ja haluan kirjoittaa sen tänne, koska haluan sanoittaa teille kaikille, että time out on ihan sallittua. Elämän suvantovaiheet ovat tärkeitä ja hedelmällisiä, eivätkä ne sulje pois tulevaisuuden mahdollisuuksia, ajattelee sinusta sillä hetkellä toiset ihmiset mitä tahansa.
Asia, jota minun on täytynytkin toistaa itselleni monta, monta kertaa, on, että mahdollisuuksia riittää kaikille ja että minulla ei ole kiire minnekään. Aina on jotain, mihin tarttua. Kiertotiet saattavat muodostaa kauniita polkuja, joiden varrella muillekin riittää ihailtavaa. Tärkeintä on oppia luottamaan ja uskomaan omiin unelmiin. Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten jotenkin edes kykene tekemään mitään, mihin en juuri nyt koe kutsumusta. Ja ne asiat, jotka tuntuu oikeilta, on kirjoittaminen ja tanssi. Haluan ehdottomasti kehittyä opettamisessa, mutta kokopäiväinen tanssinopettajan työ tuntuu tällä hetkellä olevan minulle liikaa, joten olen keskittynyt enemmän sijaistamiseen ja siihen, että arki voi olla vähän vapaampaa silloin kun haluan. Toivon pystyväni tänä vuonna keskittymään paremmin myös kirjoittamiseen ja luoviin juttuihin, koska minusta tuntuu, että sille saralle minulla olisi paljon annettavaa. Spontaanimpi elämä ei ole minulle helppoa, koska olen koko elämäni ollut koulussa ja päivät ovat olleet aina hyvin strukturoituja, mutta juuri nyt se tuntuu myös oikealta. Silloin, kun arkea ei ole valmiiksi täyttänyt kaikella, tuntuu myös paremmalta, jos joku kysyy minua henkilökohtaisesti johonkin. On ihanaa saada viestejä työmahdollisuuksista, koska tällä hetkellä tuntuu, että osaan myös tarvittaessa kieltäytyä. Myös ystäviä on ihana pystyä näkemään useammin ja vähän spontaanimmin.
Tältä vuodelta odotan etenkin rauhoittumista ja hetkessä elämistä. Sekä sitä, että opin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan ja saattamaan niitä loppuun. Teen aina hurjan paljon asioita, mutten välttämättä niitä, mitä juuri sillä hetkellä täytyisi tehdä. Unohtelen myös paljon kaikenlaista. Jos olen ollut uupunut, niin minun kohdallani se on näyttäytynyt enemmän niin, että osa asioista on tuntunut ylitsepääsemättömiltä, kun taas osaa kohtaan olen löytänyt kovastikin intohimoa. En todennäköisesti tälläkään kertaa ole ainoa, joka saman ongelman kanssa on kamppaillut, joten haluan sanoittaa siitä oman mielipiteeni: välillä on ok alisuorittaa jotain, mutta kannattaa olla tietoinen siitä, mihin oma energia menee ja miten sitä käyttää, koska muuten mitään on mahdotonta muuttaa. Pysähtyminen ei tarkoita ainakaan minulle sitä, etten tee mitään, koska en pystyisi sellaiseen, vaan sitä, että opin keskittymään olennaiseen. Olen huomannut, että minulla menee ihan hurjan paljon voimavaroja kaikenlaiseen murehtimiseen, ajattelemiseen, valitsemiseen, elämän suunnittelemiseen – ja sitten huomaan, että hei, se hetki menikin jo näitä pohtiessa. Aika menee nopeasti ja hyvin harvoin meidän täydellinen valmistautuminen milloin mihinkin hetkeen todellisuudessa tekee siitä hetkestä sen erilaisempaa.
Koen, että olen tällä hetkellä jotenkin super jännässä elämänvaiheessa. Aikuistumisen vaiheessa. Kyllä, täytän pian 25 ja voi olla, että olen joissain asioissa toisia jäljessä, mutta minulle se hetki on nyt. Vielä jokin aika sitten ajattelin, että se tarkoittaa sitä, että minun on opittava pärjäämään ilman apua ja oltava kaikessa yhtä hyvä kuin kaikki muut, mutta erään ihanan ihmisen lähettämän viestin jälkeen ymmärsin, että aikuistuminen on oikeastaan sen vastakohta: ”Se vasta viisas onkin, joka osaa ottaa vastaan apua, koska eihän kukaan täällä yksin pärjää”, hän sanoitti. Ja minä hymyilin. Jokin sydämeltäni siirtyi, kun ymmärsin, ettei minun olisi koskaan opittava pärjäämään itsekseni kaikessa. Aikuistuminen on minusta tuntunut lähinnä tältä: tiedän paljon, mutten osaa juuri mitään. Ja se ei ole ollut ollenkaan hauskaa. Kaikki on vienyt jotenkin hurjan paljon energiaa ja elämä on tuntunut samaan aikaan siltä, että se päättyy, mutta on samaan aikaan vasta alkamassa. Olen ollut lähinnä todella hämmentynyt, vaikka se ei ole aina näkynyt ulospäin. Olen ollut hämmentynyt siitä, miten minä nyt alan rakentamaan elämää – millainen pohja minulla on, mitä minä kaipaan, mitä annettavaa minulla on, - mihin minä pystyn? Olen yrittänyt käydä läpi vahvuuksiani, mutta ne eivät vaikuta olevan kovin haluttuja missään. Samaan aikaan olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että jotain merkityksellistä minun on tehtävä. Muuten en tule koskaan kokemaan eläväni.
Niin, ehkä se onkin yksi ongelmistani. Se, että olen aina elänyt vain merkityksellisiä asioita varten ja unohtanut, että merkitykset ovat laajempia kokonaisuuksia, joita muodostamme yhdessä toisten kanssa. Minä yksin en pysty mihinkään, mutta kun joku näkee minussa kauneutta, me voimme luoda yhdessä lisää maailmaan. Olen miettinyt sitäkin, miten helposti minä ihailen kaikkia muita, mutta miten välillä tuntuu, että minua ei ihaile oikein kukaan. Tai vähintään pelkään sitä, että ne harvat, jotka ihailee, huomaa jossain kohtaa, että minä olenkin ihan liian erilainen kuin kaikki muut ja että minuun ei voi samaistua. On harmillista, miten vaikeaa onkaan uskoa itseensä, jos kukaan toinen ei sanoita omaa erityisyyttä millään tavalla. Ehkä suurin pelkoni tässä maailmassa onkin se, että kukaan ei koskaan löydä minusta samaistumispintoja. Olen koko elämäni kokenut ulkopuolisuutta ja erilaisuutta, ja nyt kun olen vielä kokenut olevani jäljessä elämästä, olen ollut välillä hurjan epätoivoinen. Mitä jos minä en kelpaakaan? Mitä jos minusta ei pidä kukaan? Mitä jos se, mitä minussa on, ei olekaan kenellekään mitään? Yksi henkireikä, iso sellainen, on ollut läheisten kaverien ryhmä, jonka loin instagramissa ihan sitä varten, että voin jakaa todellisempaa elämääni ja rikkinäisiä kohtia. On ollut yllättävää ja myös lohdullista, miten moni niihin asioihin samaistukaan ja miten ihanasti myös muut ovat avautuneet minulle. Siitä on tullut olo, ettei ole niin yksin, eikä myöskään niin jäljessä elämästä. Kannustan siis jakamaan elämää, vähintään jollekin. Saattaa yllättyä, miten vapauttavaa se molemmille osapuolille on.
Tällä hetkellä en tosiaan tiedä, mitä elämä tuo
tielleni. Ihmeellisiä mahdollisuuksia on varmasti, sitä en epäile yhtään, ja
olen varma, että joku niistä sattuu kohdalleni juuri oikeaan aikaan. Niin
tapahtuu lopulta aina, kunhan uskaltaa tehdä sitä mikä tuntuu oikealta. Yksi
päivä mietin, että olen kyllä elänyt hyvin tapahtumarikkaan ja erikoisenkin
elämän, joten sellaisena se hyvin todennäköisesti jatkuukin. Saa laittaa
viestiä, saa tulla kohtaamaan, rakastan ihmisiä ja olen kaikesta huolimatta
ihan tasapainoinen ihminen. Aito ehkä ja vahvasti tunteva, mutta monella
tavalla syvästi ymmärtävä ja jokaisesta välittävä. Mielelläni jakaisin taidetta
ja elämää enemmänkin, jos on kiinnostuneita siellä jossain <3
Voimia ja rakkautta kaikkien kevääseen,
Marika
