Ajattelin kertoa teille tässä postauksessa vähän perfektionismista ja ajatuksistani, jotka liittyy täydellisyyden tavoitteluun. Haluan heti tähän alkuun sanoa, että perfektionismi ei todellakaan ole tavoiteltava asia, vaan luonteenpiirre, joka voi hyvin helposti kääntyä itseä vastaan ja satuttaa pahastikin. Muistan jossain kohtaa lapsuuttani ajatelleeni, että sitten kun olen täydellinen, niin kaikki muuttuu hyväksi. Luulin, että jos hymyilee aina, alkaa itsekin uskoa, että mikään ei voi koskaan mennä rikki. Usein meille ominaiset luonteenpiirteet ja selviytymiskeinot kuitenkin vain vahvistuvat ajan myötä, ja koska perfektionismi on selkeästi adaptiivinen selviytymiskeino kasvaneisiin vaatimuksiin ja odotuksiin, siitä on myös vaikeaa irrottautua. Se, miksi osa meistä jää enemmän koukkuun täydellisiin ideaaleihin, johtuu varmasti osittain hermostollisista eroavaisuuksista, mutta lähtökohtaisesti se on liitoksissa lapsuuteemme. Siihen, mistä meidät validoitiin ja minkä kautta olemme oppineet itseämme arvostamaan. Jokaisella on vaille jäämisiä, jotka vaikuttavat eri tavoin siihen, miten suhtaudumme jatkuvasti muuttuvaan maailmaan ja ikuisen kasvun vaatimukseen, mutta ainakin minun kohdallani on säilynyt vahva uskomus siitä, että mitä parempi olen, sitä enemmän minua rakastetaan, ja sitä paremman elämän lopulta saan. Täydellisyyden takana on aina pelko siitä, että tulee hylätyksi, jos ei ole riittävän hyvä. Ja riittävän hyvä on usein perfektionistille määrittelemätön standardi, joka on aina yhtä saavuttamattomissa, koska aina on joku, joka on parempi, vahvempi ja kauniimpi. Hyväksyvä ja rakastava suhde itseen onkin ehkä ensimmäinen askel, joka täytyy oppia, jotta mikään voi koskaan muuttua.
Täydellisyys pukeutuu monenlaisiin kaapuihin. Useimmiten
siihen, että kaikki on aina hyvin ja että kaikkeen täytyy aina pystyä.
Havahduin yksi päivä siihen, että olen taas jakanut someenkin vain onnistumisia
ja iloisia hetkiä, vaikka elämäni on viime aikoina ollut aika lailla sen
vastakohta. Olen kokenut syyllisyyttä siitä, että olen ollut todella
väsynyt ja epävarma, vaikka tämän piti olla se hetki, kun kaikki järjestyy ja
muuttuu hyväksi. Murrosvaihe, joka yhtäkkiä ratkaisee kaiken. Mutta se jäikin
vain unelmaksi, josta olen yrittänyt kaksin käsin pidellä kiinni. Perfektionisti
usein pelkää epäonnistumisia, tai oikeastaan kaikkia niitä hetkiä, joita mieli
huijaa uskomaan epäonnistumisiksi – ei siksi, että elämän luontaista rytmiä ei
olisi oppinut ymmärtämään, vaan siksi, että niitä on niin vaikea käsitellä.
Vaikeat tunteet, joita epäonnistuminen herättää, liitetään niin voimakkaasti
omaan itseen ja persoonallisuuteen, että ne saattavat tuntua välillä sietämättömiltä
kantaa. Ja eihän meistä kukaan halua kantaa tässä maailmassa mitään
ylimääräistä. Lopulta täydellisyydestä tulee kuitenkin taakka, jonka seuraaminen
saa pakenemaan niitä asioita mitä todellisuudessa rakastaa. Olen itse
huomannut, että minun on todella vaikeaa nauttia niistä asioista, joissa olen
hyvä, koska vaadin itseltäni niiden suhteen niin paljon. Rakastan tanssia,
mutta sen tekeminen ammattina on kieltämättä kadottanut osan luovuudestani,
sillä mikään mitä teen ei tunnu riittävän hyvältä. Kirjoittamistani teksteistä
jaan vain pienen osan, koska niistäkään suurin osa ei tunnu jakamisen
arvoisilta. Mieleni huijaa minut aina ajattelemaan, että jollain tavalla elämä
saa alkaa kunnolla vasta sitten, kun kaikki on lähes täydellistä, tai että vähintään
sen tavoitteleminen korjaa jossain kohtaa sen jonkun perusteellisen vian mikä
minussa on aina ollut. Silloin yritän muistaa, että oikeastaan ainoat hetket,
joita elämässäni kadun, ovat ne, kun en ole uskonut itseeni ja tehnyt sitä mitä
sydän on toivonut. Ihan sama kuinka epärealistiselta se olisi siinä hetkessä
tuntunut. Meille itsellemme emme tule todennäköisesti koskaan näyttäytymään samanlaisina kuin toisille.
Perfektionistin tarpeet harvoin kohtaavat toivottuja vaatimuksia. Huomaan itse, että lepo on aina viimeisenä tärkeysjärjestyksessäni. Ajattelen, että sitten kun olen tehnyt nämä asiat listalta, voin ottaa hetken rennosti, mutta sitä hetkeä ei välttämättä tule ollenkaan. Listaa on nopeampi täyttää kuin tyhjentää, koska mieli on tottunut vaatimuksiin. Meidät koulutetaan jo lapsesta asti siihen, että kun on saavuttanut yhden etapin, on vuorossa seuraava. Olen ainakin itse koko elämäni uskonut, että kaikki kasvu loppuu siihen, jos en enää aseta niin tarkkoja tavoitteita ja vaatimuksia itselleni. Etappien asettaminen ja niiden tavoittaminen eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois eikä etappien puuttuminen tarkoita, että olisi jollain lailla valmis. Niiden puuttuminen vaan tekee elämästä vähemmän suorittamista. Olen huomannut, että onnellisuus ei ole kiinni yhdenkään etapin toteutumisesta, vaan ehkä ennemmin niiden unohtumisesta. Uskon vahvasti, että elämä muuttuu helpommaksi ja mielekkäämmäksi vasta sitten, kun päästämme irti tarpeestamme kontrolloida omaa kasvuamme. Ja uskokaa tai älkää, siinä perfektionistit ovat erittäin taitavia. Kontrolloimisessa. Asioilla on tietty järjestys ja niiden tulee johtaa tiettyihin asioihin, jotta elämä pysyy hallinnassa. Uskomus siitä, että kehittyminen on millään tavalla lineaarista, on kuitenkin absurdi, ja edes sen tavoitteleminen johtaa lähes aina jonkinlaiseen uupumiseen. Koen itse, että ihmismieli kaipaa ärsykkeiden vaihtelua niin monella eri elämänalueella, että kokonaisvaltainen kasvu tapahtuu parhaiten lähes huomaamatta. Silloin, kun antaa enemmän tilaa kuuntelemiselle, palautumiselle ja kokeilemiselle. Kaikelle sille, minkä kautta lapsenakin oppi jäsentämään maailmaa. Kaikkea ei yksinkertaisesti aina voi ymmärtää, eikä kaikkeen aina voi vaikuttaa, vaikka olisikin aikuinen. Eikä se tarkoita, että olisi jotenkin epäonnistunut tai että se olisi este onnellisuudelle tai hyvälle elämälle.
Olen huomannut nyt työelämän alettua, että rajojen asettaminen on minulle aivan todella vaikeaa, koska en pääse irti ajatuksesta, että olen pettymys toisille, jos en pysty vastaamaan jokaiseen vaatimukseen tai pelastamaan kaikkien päivää. On palkitsevaa, mutta myös uuvuttavaa olla aina hyödyllinen, tavoitettavissa ja valmiina kaikkeen. Hymy huulilla jaksaa ehkä hetken aikaa, mutta aika nopeasti tapahtuu jonkinlainen romahdus, jonka mieli todennäköisesti tulkitsee taas yhdeksi epäonnistumiseksi. Muistan monta hetkeä, kun olen vessan peilin edessä harjoitellut hymyilemistä, jotta selviäisin jostain hetkestä tuntematta liikaa, ja romahtanut sitten junassa tai bussissa matkalla kotiin. Perfektionistille olisikin ehkä tärkeää ymmärtää, että tunteminen ei koskaan ole epäonnistumista, vaan suru ja pettymys on kehon tapa viestiä, että nyt elämässä on jotain, minkä äärelle kannattaa pysähtyä. Olemme tässä nopeatempoisessa maailmassa aika sujuvasti onnistuneet ohittamaan tunteita ja ehkä jopa oppineet siihen, että niiden näyttäminen ei ole aina toivottua tai edes sallittua. Ja ohitetut tunteet synnyttävät aina tyhjiöitä, joiden täyttäminen vaatii yhä täydellisempiä suorituksia. Koska kaiken voi aina kompensoida sillä, että osaa ja pystyy ja ymmärtää. Vähintään ymmärtää.
Minulle on aivan todella vaikeaa nauttia elämästä. En pysy hetkeäkään paikoillani, enkä pysty siirtämään ajatuksiani sivuun koskaan. Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän elämän hetket tuntuu suorituksilta, ja usein koen syyllisyyttä siitä, etten kykene olla hetkessä ja yksinkertaisesti vain rakastaa niitä. Luulen, että perfektionisteille syntyy usein iso kynnys kokea merkityksellisyyttä, koska mikään ei ole koskaan riittävän hyvää tai onnellisuuden arvoista. Tai sitten mieli on vaan niin fiksautunut kokemaan mielihyvää täydellisistä asioista, että elämän pienet epätäydelliset asiat eivät enää tuota sitä samaa uteliasuutta ja ihmeellisyyden tunnetta kuin lapsena. Hyvä suoritus olisi voinut olla parempi, joten siitä iloitseminen on turhaa, kun saman energian voi käyttää siihen, että pyrkii seuraavaan. Ja kun meitä vielä validoidaan sen perusteella, mihin me pystymme ja mitä me osaamme, mielemme automatisoituu ajatukseen siitä, että emme ilman suorituksiamme ole kehujen arvoisia. Pahimmillaan elämästä tulee arvokasta vasta, kun se vastaa meidän vaatimuksiamme. Ei ainoastaan meidän tarpeitamme. Usein ne myös sekoittuvat toisiinsa. On vaatimus olla kaunis, tarve olla rakastettu. Mutta mieli saattaa silti hakeutua tavoittelemaan kauneutta, koska sen näkyväksi tulemisesta on joskus saanut kokea rakastetuksi tulemisen tunnetta. Ja tunteet ohjaavat meitä vähintään yhtä paljon kuin se, minkä kautta meitä validoidaan. Mitä väsyneempiä olemme, sitä enemmän ohjaudumme toimimaan tunteiden kautta ja tavoittelemme hetkellistä mielihyvää, jota esimerkiksi täydellinen suoritus saa meissä aikaan. Kaikki, mikä aiheuttaa positiivisia tunteita, voi muodostua jonkinlaiseksi riippuvuudeksi, koska mielemme hakeutuu automaattiesti niihin asioihin, jotka tuottavat joko turvallisuutta tai mielihyvää. Hyvin onnistuneet suoritukset varmasti molempia.
Tunteita siis tavallaan kompensoidaan täydellisyydellä, vaikka juuri täydellisyyden tavoittelu vahvistaa huomaamatta negatiivista kierrettä ja estää näkemästä tai arvostamasta elämän pieniä hetkiä. Jos epäonnistuminen ei ole vaihtoehto, on vaikeaa antaa itsensä todella nauttia elämästä. Kaiken riittämättömyyden taustalla on myös aina niin vahva tarve olla rakastettu, hyväksytty ja arvostettu, että perfektionisti saattaa jopa uskoa, että itsellä ei ole mitään väliä, jos ei ole kenellekään toiselle hyödyllinen tai jollain tavalla merkittävästi vaikuta tähän maailmaan. Usein ne, joiden elämä näyttäytyy kaikkein eheimpänä ulospäin, ovat kaikkein eniten hukassa sisäisen maailmansa kanssa. Perfektionisti vertaa itseään aina toisiin ja rakastuu helposti asioihin, jotka näyttäytyvät yhteiskunnassamme ihailemisen arvoisina. Huomaan itse usein määritteleväni itseäni toisten kautta. Tavoittelevani jotain, mitä joku toinen on sen sijaan, että keskittyisin itseeni ja siihen, mitä minä haluan, toivon ja arvostan. Mitä enemmän eksyksissä elämässä on, sitä enemmän sitä täytyy suorittaa, koska hakeudumme kaikessa turvaan. Ja mikään tässä maailmassa ei tuo yhtä valtavaa turvallisuuden tunnetta kuin ajatus siitä, että menestyy, on pidetty ja haluttu ja arvostettu.
Missä on sitten opetettu, että vain täydellinen elämä on riittävän hyvä? Sitä ei ehkä suoraan sanota missään, mutta kaikkialla ihaillaan täydellisiä suorituksia. Koulussa meille leimataan arvosanat, jotka jo nimensä mukaisesti kertovat siitä, millaista arvoa me yhteiskunnalle tulemme tuottamaan. Kotona ehkä kiitetään onnistumisista ja ihaillaan silloin, kun näyttää jotain taidokasta. Kavereiden kanssa kilpaillaan ja vertaillaan. Harrastuksistakin ehkä saadaan mitaleja tai niistä tulee vähitellen tavoitteellisia. Aivan kuin tavoitteisiin yltäminen olisi ainoa tie onnellisuuteen. Kaikkialla vallitsee jonkinlainen arvojärjestys, joka johtaa pahimmillaan ajatukseen siitä, että aina joku on kuitenkin minua parempi, enkä minä tule menestymään missään, koska mikään mitä teen ei ole riittävän hyvää.
Etenkin nuorempana minulla oli todella huono itsetunto. Olin aivan valtavan epävarma itsestäni ja usein myös rankaisin itseäni epäonnistumisista. Nyt tilanne on jo paljon parempi, mutta huomaan edelleen kääntyväni helposti itseäni vastaan, kun kohtaan elämässä haasteita. On tärkeää muistaa, että mitä ikinä elämässä tapahtuukaan, meidän on oltava itsemme puolella, eikä se ole itsekkyyttä – ennemmin sen vastakohta. Silloin kun tiedämme ja ymmärrämme itseämme, ja ennen kaikkea välitämme itsestämme, saamme arvostusta myös muilta. Aikuiseksi kasvamisen yksi parhaimmista puolista on ollut se, että olen huomannut välittäväni vähemmän siitä mitä muut minusta ajattelevat. Vaikka pelkään edelleen epäonnistumisia, en anna niiden vaikuttaa siihen, mitä teen tai millaisiin mahdollisuuksiin tartun. Täydellisyys vaatii rinnalleen epätäydellisyyden, ja juuri sitä elämä lähinnä on. Mutta toisaalta kaikkein vahvimmin kauneus erottuu silloin kun se ei mahdu mihinkään valmiiseen muotoon. Ja vaikka vielä tällä hetkellä todella kamppailen näiden asioiden kanssa, sydämessäni tiedän, että joku päivä joku näkee minussa sen, mitä itse opettelen koko ajan näkemään.
Loppuun siis muutama muistutus teille muille samojen asioiden kanssa kamppaileville.
1. Vaikka kaikki eivät pidä sinusta, voit olla arvokas ja rakastettu. Jokainen ei löydä meistä samaistumispintoja ja välillä se on kivulias prosessi, joka vaatii kasvua omien epävarmuuksien kanssa.
2. Epäonnistuminen ei tarkoita, että olisi jotenkin perusteellisen hukassa, vaan se ennemmin tuo lähemmäs niitä asioita, joita mieli todella kaipaa ja tarvitsee, kun niitä vaan uskaltaa kuunnella.
3. Palautuminen mahdollistaa sen, että kaikki ne asiat, joita tavoittelee, voivat joskus toteutua. Armottomuus ei myöskään toimi ilman armollisuutta.
4. Häpeän kokeminen ei tarkoita sitä, että itsessä on jotain vikaa, vaan sitä, että on tottunut vaatimaan itseltään liikaa tilanteissa, joihin ei ole voimavaroja.
5. Onnellisuus ei ole asia, jonka tavoitteleminen tekee elämästä vähemmän suorituksen. Jos onnellisuuttakin täytyy tavoitella, kertoo se ehkä enemmän siitä, että kasvu vaatii hetkiä, joista nimenomaan poistetaan tavoitteellisuus.
6. Jokainen luonteenpiirre, joka on joskus kääntynyt itseä vastaan, voi myös muuttua positiiviseksi voimavaraksi, joka tukee kaikkia niitä asioita, joiden kanssa tällä hetkellä taistelee. Elämä menee kyllä eteenpäin ja kaikki asiat muuttuu aina jossain kohtaa hyväksi.
Rakkaudella,
Marika
