En ole kirjoitellut tänne taas tosi pitkään aikaan. Lähinnä koska on ollut niin kiire. Olen kuitenkin miettinyt pitkään aihetta, josta haluan kirjoittaa. Tämä lähti ehkä tarpeesta ottaa kantaa siihen, miksi maailma on usein niin julma ja miksi ihmiset eivät aina kohtaa toisiaan ihaillen ja rakkaudella. Ihmissuhteiden takana voi olla monenlaisia tunteita, jotka heijastuvat aikaisemmista kokemuksistamme tai omista odotuksistamme. Tunteiden tiedostaminen vaikuttaa kuitenkin vahvasti siihen, miten niitä käsittelemme. Siksi ajattelin kirjoittaa teille tänään kateudesta. Ehkä vähän vaietusta tunteesta, joka kuitenkin kovasti määrittää sitä, miten hyvä meidän on olla täällä. Kateus on läsnä varmasti ihan jokaisen meistä elämässä. Ihmisinä sekä koemme kateutta että joudumme sen kohteeksi. Yhtälailla kumpikin vie pois sitä valoa, jota me maailmaan parhaimmillamme säteilemme.
Jos jotain olen tämän reilun kahdenkymmenen vuoden aikana oppinut, on se, että kaikki perustuu aina vuorovaikutukseen toisten kanssa. Elämämme on sarja vuorovaikutuksia, jotka muovaavat meitä, inspiroivat meitä ja joista monella tavalla vaikutumme ja joiden kautta myös kasvamme ja muutumme. Toiset ihmiset ovat lähtökohta sille, miten näemme itsemme sekä sille, miten ymmärrämme maailmaa ja millaisia johtopäätöksiä teemme meille tapahtuvista asioista. Ihmisinä meillä on myös hurjan suuri tarve vertailuun. Arvioimme tiedostamattamme jatkuvasti omaa paikkaamme, sitä miten toiset reagoivat meihin ja millaisen tunnereaktion muut puolestaan meissä saavat aikaan. Arvioimme sitä, kuinka hyvin pärjäämme ja miten saavutamme tavoitteemme, tiedostimme sen tai emme. Joudumme tilanteisiin, joissa meitä arvostellaan. Joudumme tilanteisiin, joissa meidän taitomme eivät välttämättä riitä tai joissa koemme tulleemme tavalla tai toisella torjutuiksi.
Koska maailmamme on niin pitkälle rakentunut ajatukseen siitä, että kaikella on joku arvo, kaikenlainen arviointi tulee usein hyvin lähelle omaa minuuttamme. Koemme helposti tulevamme uhatuiksi, jos joku arvostelee meitä tai kritisoi tapaamme nähdä maailmaa. Ja se on ymmärrettävää. On selviytymiskeino jäsentää elämää ja tapahtumia omalla tavallaan – itselleen ymmärrettävällä tavalla. Sekin tulee kuitenkin jossain elämämme vaiheessa jollain tavalla arvioiduksi tai kyseenalaistetuksi. Ja koska arvosteluun liittyy aina ajatus paremmuusjärjestyksestä sekä siitä, mikä on oikeaa ja väärää, se herättää helposti kateutta. Tunteen siitä, että pärjäisi elämässä paremmin, jos olisi enemmän toisenlainen tai jos maailmassa ei olisi niin paljon niin taitavia ihmisiä. Kateus johdattelee ajattelemaan, että meidän itsemme täytyisi jotenkin tulla nähdyksi ilman toisia, tai ainakin jossain asiassa toisten yläpuolella. On ymmärrettävää, että kaikki haluavat menestyä, mutta ainakin itse uskon siihen, että kenenkään toisen menestys ei ole koskaan meiltä itseltämme pois. Jokaiselle on kyllä oma polku, kun sitä vaan suostuu ja uskaltaa lähteä etsimään.
Olemme kaikesta huolimatta varmasti kaikki kohdanneet elämämme aikana jonkinlaista kateutta, vaikka kohtelisimme toisia kuinka rakkaudellisesti tahansa. Kateus on monimutkainen tunne, jonka yritämme helposti peittää tai selittää itsellemme niin ettemme joutuisi kokemaan ikävästä tunteesta syyllisyyttä. Jokainen meistä tietää, että ei ole oikein haluta toiselle pahaa. Jos ei näe itsessään tarpeeksi kaunista ja hyvää, on myös hyvin luonnollista haluta sitä toisilta. Kateus on kuitenkin lopulta hyvin lähellä ihailua, vaikka se johtaa hyvin erilaiseen lopputulokseen. Jotta voi ihailla, on kuitenkin ensin tunnustettava oma vaillinaisuutensa, se, että ihailtavalla kohteella on jotain mitä itsellä ei vielä ole. Ja sitten se täytyy vielä hyväksyä. Hyväksyntä saattaakin olla kulmakivi kaikkeen rakkaudelliseen vuorovaikutukseen – että uskaltaa yksinkertaisesti olla oma itsensä ja elää tätä elämää niiden vahvuuksien kautta, jotka ovat itselle luontaisia. Ihailu on ihana asia, josta voi todella voimaantua ja jonka kautta voi kehittyä aivan mielettömän paljon. Kaikki ihmiset ympärillämme ovat juuri siksi niin kovin arvokkaita myös meille itsellemme, että me voimme inspiroitua heistä. Minua kannattelee ainakin todella paljon se, että saan ihailla toisia ja että ympärilläni on niin paljon taitoa ja tietoa, jota arvostan ja ihailen, ja josta voin oppia uutta. Minun ei tarvitse olla samanlainen kuin kenenkään toisen, enkä haluakaan, mutta minusta on ihana tunne oppia uutta toisilta ja myös saada seurata sitä, miten toiset käyttävät vahvuuksiaan.
Jokainen on varmasti ollut elämässään myös kateuden kohteena. Se on haastavampi tilanne, sillä silloin emme voi itse vaikuttaa tilanteeseen omalla suhtautumistavallamme. Me koemme kaikki tyytymättömyyttä, usein etenkin itsestämme. Jollain toisella on aina jotain mitä meillä ei ole – joku toinen osaa aina paremmin sen missä me olemme taitavia. Äitini sanoo minulle aina silloin kun minulle ollaan ilkeitä tai epäkohteliaita, että se johtuu vain kateudesta. Välillä se varmasti onkin juuri näin. Jos on lahjakas jossain, on aina ihmisiä, jotka haluavat ottaa sen itselleen, vaikka se ei käytännössä ole edes mahdollista. Meillä ihmisillä on niin kovin suuri tarve kokea olevamme päteviä, kauniita ja kaikin puolin täydellisiä siinä mikä on meille tärkeää, että voi olla vaikeaa antaa tilaa toisten loisteelle. Mutta jos vertaisi ihmisiä tähtitaivaaseen, jossa on monta kirkasta tähteä, ne valaisevat taivaan aina yhdessä, eikä taivas näyttäisi mitään ilman että niillä olisi toisiaan. Ja vain erittäin tarkkanäköiset edes erottavat mikä tähti on toinen toistaan kirkkaampi. Kaukaa taivas näyttäytyy vain yhteisenä maalauksena, jossa jokaiselle on oma paikkansa – oma tilansa ja oma kaunis tapansa valaista maailmaa.
Maailma olisi siis paljon ihanampi paikka elää, jos voisimme kohdella toisiamme kunnioittavasti siitä huolimatta, että jollain toisella on sitä mitä me eniten haluamme. Tyytymättömyys ajaa aina itsekkyyteen. Jos ei ole onnellinen siitä mitä itsellä on, on hyvin vaikeaa iloita toisten puolesta. Ihmisinä turvallisuutemme perusta on kuitenkin aina siinä, että varmasti saamme itse ensin mahdollisimman parasta. Elämä on jatkuvaa vertailua. Huomaamme hyvin herkästi asiat, jotka meiltä puuttuvat tai joita meillä on liian vähän. Käytämme usein hurjan paljon energiaa siihen, että saisimme kokemuksen siitä, että meillä on jotain sellaista mitä joku toinen ihailee. Uskallan väittää, että tarve olla ihailun kohteena on yksi perustarpeistamme ja ohjaa paljonkin valintojamme ja toimintaamme. Siihen varmasti perustuu myös tarpeemme pyrkiä samankaltaisuuteen, sillä on paljon helpompaa olla ihailtu ja samanlainen kuin torjuttu ja erilainen. On myös helpompaa uskoa itseensä, jos toisetkin uskovat siihen mitä itse on.
Se, että kokee kateutta ei kuitenkaan koskaan ole oma vikamme tai tee meistä jotenkin viallisia tai vähemmän arvokkaita. Uskon, että taipumuksemme kateuteen liittyy vahvasti siihen, millaisia tavoitteita olemme omalle elämällemme joko tietoisesti tai tiedostamatta asettaneet ja miten ne ovat toteutuneet, sekä siihen, mihin meidät on kasvatettu. Lapset, joita kritisoidaan ja jotka eivät ole ihan oppineet näkemään omaa arvoaan, kokevat kateutta hyvin luultavasti enemmän kuin lapset, joita kehutaan ja joille sanotaan ääneen, että he ovat kauniita ja arvokkaita ja rakastettuja sellaisina kuin he ovat. Koska ainakin itse uskon siihen, että kaikki negatiiviset tunteet kumpuavat aina jonkinlaisesta rakkauden puutteesta, jonkinlaisesta vaillejäämisen kokemuksesta silloin, kun olisi kaikkein eniten tarvinnut tunnetta siitä, että on tärkeä ja että omilla vahvuuksilla on jotain väliä.
Aikuisina me varmasti opimme elämään maailmassa, jossa on kateutta, mutta lasten ja nuorten kohdalla on minusta harmillista, että kukaan ei oikein uskalla olla täysillä sitä mitä on, sillä pelko joutua kateuden kohteeksi ja sitä kautta syrjityksi on niin todella suuri. Muistan itsekin alisuoriutuneeni koulussa ala-asteella ihan vain sen vuoksi, etten halunnut lukea kokeisiin, etten vain olisi muita parempi. Keskinkertaisuus on kaikkialla hyväksyttyä. Se ei herätä liian suuria tunteita. Lähinnä kateutta. Joskus vanhemmat jopa sanovat lapsilleen, että ole vain keskinkertainen mieluummin kuin parempi kuin toiset. Nuoret saattavat oppia peittämään lahjakkuutensa, jos he eivät saa riittävästi tukea niiden kehittämiseen. En tunne yhtäkään lasta, joka uskoisi itseensä yksin ihan täysillä. Kaikki perustuu jälleen kerran vuorovaikutukseen. Siihen, että peilaamme itseämme toisista ja haemme arvoamme sitä kautta, mitä toiset arvostavat. Minulle riitti yksi opettaja, joka pysyi vierelläni eikä lakannut sanomasta, että minä olen lahjakas. Myös perheeni on aina arvostanut ja kannustanut minua kaikessa, joten se varmasti vaikutti siihen, että uskalsin tehdä omia juttujani, vaikkei ne ketään muuta kiinnostaneetkaan. Mutta se ei ole helppoa ja vaatii paljon rohkeutta, joka pitää joka kerta kaivaa uudelleen esiin. Luulen kuitenkin, että silloin kun jokainen saa olla sellainen kuin on ja kun jokainen kokee olevansa arvokas, myös kateus muuttaa muotoaan ihailuun. On toki toinen asia, toteutuuko se koskaan ja millaisen ympäristön se vaatii. Jokainen voi kuitenkin edes vähän omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, miten hyvä meidän on elää täällä yhdessä.
Muistetaan ihailla toisiamme. Muistetaan sanoa se ääneen, koska se on oikeasti tarpeellista – ihan jokaiselle meistä. Jos sinä autat jotain toista näkemään heidän vahvuutensa, olen ihan varma, että joku tekee pian saman sinulle. Meistä jokaisessa on ihan todella paljon kaunista ja meillä jokaisella on omia ainutlaatuisia vahvuuksia, jotka pääsevät esille kaikkein parhaiten silloin, kun emme yritä olla niin kuin joku toinen. Ei ole aina helppoa kohdata kaikkia rakkaudella, mutta se on sen arvoista. On kaunista nähdä kauneutta. On kaunista olla yksi tähti toisten joukossa riippumatta siitä, miten paljon kukin tähti taivasta valaisee.
Rakkaudella,
Marika
