Käsitykseni tanssista on muuttunut paljon viime vuosina. On niin paljon, mitä en ole aikaisemmin ymmärtänyt. Minulle on avautunut ihan uusi maailma, josta en ole ennen tiennyt mitään. Se, mitä olen kuitenkin oppinut vasta ihan viime aikoina käsittämään, on se miltä tanssi tuntuu. Se, miltä tuntuu olla omassa kehossa ja liikkua, kun peilit, säännöt ja muodot poistetaan. Kun poistetaan vaihtoehdot oikeasta ja väärästä, tavallisesta ja epänormaalista. Kun jäljelle jää ainoastaan oma keho, jonka liike lähtee sisältäpäin, tanssi saa ihan uuden merkityksen, jota minun on ollut tosi vaikea käsittää ja myös kokea. Se tekee kuitenkin liikkeestä ihan mielettömän kaunista ja ainutlaatuista. Se erottaa ihmisen liikkeen takana. Se tuntuu ja näkyy ja koskettaa, ja sitä on ihan valtavan palkitsevaa nähdä toisissa. Kun tanssii sisältäpäin, vähän kuin puhkeaa kukkaan, näkee jotain sellaista mitä ei ole koskaan ennen toisessa nähnyt. Silloin ymmärtää syvemmin, mistä toinen liikkuu ja miksi.
Tanssi on usein harmillisen suorituskeskeistä. Myönnän itsekin, että pyrin aina olemaan mahdollisimman hyvä ja tekemään mahdollisimman oikein, mahdollisimman tarkasti ja täydellisesti. Ja se on ihan ymmärrettävää. Me olemme ihmisiä. Eksymme vertailemaan, eksymme etsimään virheitä. Eksymme yrittämään silloin kun pitäisi kuunnella ja olla koko sydämellään keskeneräinen. Virheet ovat usein jopa osa sitä, minkä avulla jäsennämme maailmaa. Me käytämme lopulta ihan hurjan suuren osan elämästämme yrittämiseen. Yritämme kaikenlaista. Haluamme olla kaikenlaista. On vaikeaa selittää tai ymmärtää, miksi tarve onnistua on niin suuri. Usein etsimme huomaamattammekin oikeaa tapaa tehdä, jotain minkä mukaan voimme itseämme arvioida. Ehkä me halutaan olla jollain tavalla kiinnostavampia – erityisempiä. Parempia versioita itsestämme. Ja sitten piilotamme sen, mistä toinen ehkä juuri aidosti eniten kiinnostuisi. Ristiriitaista, mutta monella tavalla totta. Usein se, mikä on meille kiinnostavaa, kiinnostaa kuitenkin myös toisia, sillä intohimo näkyy ulospäin enemmän kuin tiedostamme. Ja muutenkin, kumpi on tärkeämpää, olla kiinnostava toisille vai kiinnostua itsestään?
Olen itse suorittaja, vaikka en haluaisi olla. En osaa antaa itselleni anteeksi, en osaa olla armollinen. Itken, jos epäonnistun. Minuun sattuu, kun en olekaan sitä mitä toivoin olevani. Selviydyn sillä. että yritän parhaani. Aina. Kaikessa. Mutta se ei ole kestävä tapa toimia, eikä se ainakaan tuota onnellisuutta. Nuorempana ajattelin, että tarpeemme hakea onnistumisen kokemuksia ja hyväksyntää on vain osa nuoruutta ja itsensä etsimistä, mutta myöhemmin ymmärsin, että se on vain luonteenpiirre, jonka kanssa on opittava elämään. Jotta voi olla kiinnostava, jotta voi sukeltaa sisälle, on uskallettava jättää odotukset ja oltava läsnä hetkessä. Kaikki mikä syntyy sisältä, syntyy hetkessä. Sitä ei voi suunnitella etukäteen, ja se ehkä haastaa meitä kaikkein eniten. On paljon helpompaa elää, kun voi ennakoida tilanteita, kun voi ennakoida sitä mitä muut ajattelevat, sitä miten itse liikkuu, jopa sitä mitä tuntee. Mutta silloin elämästä tulee helposti esittämistä. Eikä elämä ei ole esitys. Me emme tiedä miten se päättyy tai millaisia mutkia kohtaamme. Eikä elämä ainakaan ole esitys, jossa kaikki on koko ajan hyvin, tai jossa kaikki koko ajan menee niin kuin olemme itse suunnitelleet ja toivoneet.
Millaista olisi tanssia ilman odotuksia, ilman että tarvitsee esittää yhtään mitään? Voitaisiinko me ihan vaan tanssia tanssin ilon vuoksi, sen ilon mikä tuntuu kehossa, kun liikkuu ja tuntee samaan aikaan. Voisiko liike lähteä sisältä sen sijaan että etsimme jotain uutta, jotain missä on muotoja tai jotain niiden väliltä, ja olla silti kaunista? On ihmeellistä huomata, miltä tuntuu tanssia – mitä kehossa tapahtuu kun tanssii. Me keskitymme elämässä ihan liikaa siihen, miltä meidän elämä näyttää, miltä sen kuuluisi näyttää ja mitä toiset siitä ajattelevat. Samalla tavalla keskitymme siihen tanssissa, siihen miltä se näyttää ulospäin, koska olemme tottuneet arvioimaan elämää niin. Olemme tottuneet rakentamaan elämämme sen päälle, millaista ulkokuorta arvostetaan. On vaikeaa päästää ihmisiä sisälle. Sillä tavalla oikeasti sisälle. Sinne asti, missä itkettää ja sattuu ja tuntuu eniten. Sinne asti, missä on häpeämme, missä on suurimmat ilon lähteemme, se mitä arvostamme ja mitä haluamme. Ehkä emme oikein tiedä aina itsekään. On helpompaa rakentaa kestävä kuori kuin kerätä uudelleen ja uudelleen ja tulla torjutuksi.
Luonteenpiirteemme usein vahvistuvat ajan kanssa. Olen huomannut, että tämä ei aina ole hyvä asia. Samoin tekee oma tapamme tanssia, liikkua ja olla omassa kehossamme. Jos olemme tottuneet ulkokohtaiseen suorittamiseen, on mentävä aika syvälle epämukavuusalueelleen, jotta voi nauttia ihan vaan liikkeestä itsestään. Toisaalta oman kehon syvempi tuntemus voi myös mahdollistaa vahvemman kokemuksen siitä, miten liike voikin tuoda syvää rauhaa ja seesteisyyttä. Elämässä ei koskaan kannata jäädä yhden tavan tai näkemyksen vangiksi. Minä toivon, että tanssi voi olla minulle välillä kunnon hikijumppaa ja suorittamista, hiomista ja toistamista, oikeiden liikeratojen ja linjauksia oppimista, ja toisaalta välillä ihan vain omassa kehossa olemista, tuntemista ja tutkiskelua. Vielä jälkimmäinen on minulle haaste, mutta uskon, että sekin on avautumassa ja että se on ihan yhtä kaunista ja ehkä vielä arvokkaampaa kuin kaikki se tanssitekninen suorittaminen, osaaminen ja taidon käsitteeseen sisältyvä omaksuttu ja opittu tanssi. Toki sekin on tärkeää, kehomme ovat huolella hiottuja ja valmistettuja, jokainen omanlaisen historian ja repertuaarin omaavia kokonaisuuksia, ja meillä on myös lupa käyttää sitä mitä meillä on, kun tutkimme uutta.
Lopulta kaikki mikä tuo onnellisuutta lähtee kuitenkin sisältäpäin. Mikään saavutus tai suoritus ei tuo samanlaista tyydytystä kuin se, että joku koskettaa ja sanoo, että kaikki on hyvin. Mikään elämässä ei ole yhtä arvokasta kuin se, mitä hetkessä koemme, se mitä tulee sisältäpäin ihan ilman minkäänlaisia ponnistuksia tai taituruutta. Usein se, minkä koemme kaikkein merkityksellisimmäksi, lähtee sisältäpäin. Ja se on kaikille omaa ja yksilöllistä. Tanssissa se näkyy liikkeen läpi. Se, ettei suorita, vaan että tuntee. Meillä tanssijoilla saa olla tietynlainen oma kehollinen tausta, omat keholliset reitit ja oma tapa tehdä ja liikkua, mutta se miten me sukellamme siihen omaan sisältäpäin, luo ihan toisen maailman. Ja se on kaunista, ihan mielettömän kaunista. Ja siitä haluaisin oppia niin paljon lisää. Minulla ei ole antaa ohjeita siitä, miten tällaista kuuntelevaa liikettä voi oppia. Ehkä on vain annettava aikaa. Oltava toisinaan enemmän läsnä, toisinaan vähemmän läsnä. Oltava sitä mitä on ilman että mikään määrittelee mitään.
Miten me sitten voisimme opettaa siihen, miltä liike tuntuu? Voiko liikkeen tuntea vasta sitten kun tietää miltä se näyttää vai toisinpäin? Onko olemassa tapaa opettaa, joka ei ole ulkokohtainen, vai lähteekö sisäinen prosessi aina yksilöstä itsestään? On paljon aukkoja, paljon kysymyksiä, mutta se, mitä haluan teidän tästä muistavan, on että menkää epämukavuusalueellenne. Se voi tuoda paljon ihanaa. Se voi alkaa tuntua ihan tosi hyvältä ja olla ihan tosi kaunista ja mielenkiintoista. Kun löytää jotain omaa, on kuin saisi samaan aikaan siivet ja kyvyn juurtua syvälle maahan. Liike tapahtuu hetkessä. Sen arvo syntyy siitä mitä tunnemme. Kun liike lähtee sisältäpäin, ei tarvitse suorittaa, ei tarvitse arvioida, ei tarvitse esittää mitään. Jokainen voi olla tanssija. Jokainen voi tanssia juuri sillä keholla ja juuri niistä lähtökohdista jotka sille hetkelle on annettu. Kun uskaltaa kuunnella, siivet kasvaa ikään kuin itsestään. Välillä on vaan luotettava prosessiin ja siihen, että elämä kantaa, vaikka ei olisi jatkuvassa uuden oppimisen muutostilassa. Välillä on vain etsittävä toisenlaisia tapoja ratkoa, toisenlaisia tapoja olla läsnä. Ehkä, jotta voi syntyä kaikkein kauneimpia asioita, onkin keskityttävä siihen miltä tuntuu eikä siihen mitä näkee – siihen, mikä lähtee syvältä sisältä ja mitä kukaan toinen ei voi omistaa tai antaa tai välttämättä edes ymmärtää.
Tanssikaa, ihanat ystävät, se on meitä kaikkia varten! <3
- Marika
