Tänään tuli sellainen tunne, että on pakko kirjoittaa. Ihan mistä tahansa. On tapahtunut niin paljon, ja ainakin itse huomaan, että välillä on tärkeää reflektoida sitä mitä on kokenut, tuntenut, ajatellut – mitä kaikkea on oppinut ja huomannut. En voi suoraan kirjoittaa kaikesta mitä tänä vuonna on tapahtunut, sillä se loukkaisi läheisteni yksityisyyttä, mutta voin kertoa ajatuksia elämästä ja asioista, joita tämän kevään tapahtumat ovat herättäneet.
Tuntuu, etten ole kirjoittanut ikuisuuteen. Olen jo pitkään halunnut kovasti kirjoittaa, monesta asiasta, mutta ei ole ollut aikaa. Olen ainoastaan kertonut tarinoita omassa mielessäni, puhunut itsekseni ja laittanut jotain ajatuksia ylös. En ymmärrä miten päädyn aina tilanteeseen, jossa päivän jokainen hetki on täytetty jollain – usein ihanilla ja mielenkiintoisilla asioilla, mutta täytetty kuitenkin. Olen jo kauan toivonut vähän vapaampaa hetkeä, että oikeasti ehtisin pohtia elämää ja tehdä kaiken sen tekemättömän ja ei niin pakollisen, johon haluaisin keskittyä. Voi olla, että se olisi vain päätös, joka pitäisi tehdä ja jossa pitäisi vaan osata pysyä. Eihän elämä lopulta oikeastaan muuta ole kuin päätöksiä. Jokainen ajatuksemme johtaa tavallaan johonkin valintaan, joka määrittää jonkun tietyn hetken, joka suuntaa taas ajatuksemme seuraavaan valintaan, päätökseen ja toimintaan. Teoriassa asiat ovat aina paljon yksinkertaisempia, silloinkin, kun niiden soveltaminen omaan elämään tuntuu mahdottomuudelta.
Tänä keväänä on tapahtunut paljon, sekä tosi upeita että tosi vaikeita asioita. Olen kokenut miljoona tunnetta, saanut tehdä paljon ihan mielettömän ihania asioita ja viettänyt aikaa monen rakkaan ja tärkeän ihmisen kanssa, mutta kaiken sen kiireen, tekemisen ja menemisen keskellä olen kokenut välillä todella suurta voimattomuutta. Osittain siitä, etten ole tarpeeksi hyvä, etten osaa aina tehdä oikeita valintoja, etten kykene auttamaan kaikkia, etten osaa kuvitella tulevaisuutta – etten vaan jollain tavalla ole sisällä siinä maailmassa missä minun kuuluisi olla. Siksi en ole oikein edes tiennyt mistä kirjoittaa, tai mistä aloittaa. Kaikki on tuntunut jotenkin tosi merkityksettömältä tai sitten liian merkitykselliseltä, liian suurelta ja monimutkaiselta syvällisesti ymmärtää. Minun piti tänä keväänä kirjoittaa rohkeudesta ja onnellisuudesta ja siitä, miten vahvuuden käsite on muuttunut, mutta se on tuntunut väärältä, kun en ole itse pystynyt vastaamaan niihin arvoihin, joista olen ajatellut kirjoittaa. Minun piti kirjoittaa kirjaa, lukea enemmän ja reflektoida maailmaa, mutta en ole pystynyt siihen ollenkaan. Tämä ei ole ollut helppo vuosi, ei todellakaan. Eikä varmaan monelle muullekaan. Kirjoittaminen olisi voinut auttaa ymmärtämään vuoden tapahtumia paremmin ja selkeyttämään omia ajatuksia, mutta se on tuntunut usein ihan tosi vaikealta. On tuntunut, että on sanoja, mutta ei lauseita. On irrallisia hetkiä, joista voisi kirjoittaa vaikka novellin, mutta kun aloittaa, niiden merkitys on jo kadonnut. En tiedä kuinka moni muu voi samaistua tähän kokemukseen, mutta minulle tämä on ollut uutta ja tietyllä tavalla jopa pelottavaa. Että aina ei olekaan sanoja. Ei vaikka kuinka haluaisi kirjoittaa. Ei yhtäkään lausetta, jossa olisi jotain järkeä.
Eräs asia, mitä olen oppinut tänä keväänä, on että pakenen helposti elämää niihin asioihin joita rakastan. Kun elämässä on vaikeaa tai kun koen, etteivät omat voimani riitä, haluan tehdä paljon. Tekeminen auttaa unohtamaan asiat, joihin en voi vaikuttaa tai jotka eivät välttämättä edes kuulu minulle. Tekeminen ja meneminen auttaa unohtamaan ja silloin saan samaan aikaan kokemuksen siitä, että olen ollut jollain tavalla hyödyllinen tai oppinut jotain uutta, vaikka en olekaan käsitellyt niitä asioita joita pitäisi. Ja vaikka uuden oppiminen on tärkeää, aivomme eivät mitenkään voi prosessoida jokaista ärsykettä, jonka päivän aikana saamme, etenkään jos menemme, teemme ja yritämme parhaamme jatkuvasti vuorokauden ympäri. Olen hyvä täyttämään elämäni kaikella ihanalla ja mielenkiintoisella. En välillä edes ymmärrä, miten onnistunkin joka kerta täyttämään kaiken vapaa-aikani jollain. Vaikeinta on, että juuri niistä ylimääräisistä asioista saan eniten onnistumisen kokemuksia ja tunteen siitä, että olen jollain tavalla elänyt enemmän, ollut tarpeellisempi, hyödyllisempi ja arvokkaampi. Lepoa ei kuitenkaan voi ansaita. Elämä ei mene niin. Mikään ei toimi kun väsyttää. Silloin mikään ei mene oikein vaikka kaikki olisi hyvin. Jokainen meistä on käyttämämme ajan arvoinen, voisi ehkä olla hyvä lause kaikille meille, joiden on vaikea pysyä paikoillaan. Kirjoitan tästä vielä enemmän kun opin itse pysähtymään, mutta sitä kannattaa pohtia, jos on taipumusta suorittaa elämää.
Eräs ystäväni kysyi minulta kerran, että annanko oman arvoni määrittyä sen perusteella mitä teen ja saan aikaan. Jäin miettimään hänen sanojaan. Jos joku kysyisi minulta, onko arvomme riippuvainen suorituksistamme, vastaisin kieltävästi, mutta kun mietin omaa elämääni, vastaus on aika selvä. Yritän aina parhaani kaikessa, jotta minusta pidettäisiin enemmän, jotta kokisin olevani hyvä ja riittävä, jotta kokisin saaneeni jotain aikaan, jotta voisin olla tyytyväinen itseeni ja saisin mielenrauhan, jotta olisin enemmän rakkauden arvoinen. Mutta aina tulee lisää asioita, joita pitäisi tehdä, tai vähintään asioita joita voisi tehdä. Aina tulee tilanteita, joissa olisi voinut toimia viisaammin, ihmisiä jotka olisi voinut kohdata paremmin. Aina voi tehdä paremmin, enemmän ja luovemmin. Mutta mitä merkitystä sillä oikeastaan on? Mitä merkitystä on sillä, mitä me voisimme olla, kun olemme jo nyt jotain? Mikä määrittää sen mikä riittää tai sen miten arvokas on? Monet ovat sanoneet minulle, että teen ihan liikaa ja ihmetelleet, miten ihmeessä jaksan kaiken, ja olen kieltämättä välillä ihmetellyt sitä itsekin. En edelleenkään oikein usko, että olisin onnellisempi, jos tekisin vähemmän, koska pidän siitä että minulla on paljon kaikkea, mutta voisi olla hyvä pysähtyä välillä miettimään millaiset asiat omia valintoja ohjaa ja miksi annamme toisille asioille ja tapahtumille niin suuren merkityksen. Jokainen päivä on kuitenkin vain elämää – jokainen hetki yhtä arvokas ja merkityksellinen. Myös ne hetket, jolloin emme saa aikaiseksi yhtään mitään tärkeäksi määrittelemäämme.
Koska tekemistä ja tietynlaista saavuttamista, hyvin
suoriutumista ja kaikessa pärjäämistä arvostetaan ja ihaillaan, siitä on
vaikeaa irrottautua. Yhteiskunta oikein huutaa meitä osallistumaan, tekemään ja
toimimaan, vaikka kaikkein eniten voisimme saada aikaan, kun malttaisimme pysähtyä
välillä pohtimaan. Juttelin kerran erään toisen ystäväni kanssa siitä, kuinka
surullista on, miten paljon pahaa voimme tehdä itsellemme sillä, että teemme sitä
mitä rakastamme, jos emme osaa vetää rajoja sille, mikä on riittävää, mikä
kehittää ja mikä puolestaan vie poispäin tavoitteista. Niin, kiireessä omat
tavoitteet helposti unohtuu ja elää vaan eteenpäin kaksin käsin kauhoen senkin
kustannuksella, että jotain saattaa mennä rikki matkalla. Kiire sumentaa
ajatuksia. Se tekee asioista suuria jäävuoria, joiden alle piilotettua
rakkautta on mahdotonta nähdä, kun yli on päästävä vauhdilla ja mahdollisimman
tehokkaasti suoriutuen. On jännittävä tunne, kun välillä pysähtyy tutkimaan
ympäristöä ja huomaa, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu koko ajan
huomaamattamme. Puut kasvavat, vedet jäätyvät ja sulavat, pilvet liikkuvat ja linnunpoikaset
kuoriutuvat ja lähtevät lentoon. Olimme kevään viimeisellä nykytanssitunnilla
ulkona puistossa. Kenelläkään ei ollut mukanaan kelloa tai kännykkää.
Tarkoituksena oli leikkiä yhdessä tai yksin ja kiinnostua ympäristöstä. Oli todella
vapauttavaa muodostaa kaisloilla kahdeksikkoja järvenpintaan, juosta
hiekkalaatikkoa ympäri ja hypätä lehtikasaan ilman minkäänlaista tarvetta
suoriutua. Opin yhden tunnin aikana elämästä ja luonnosta paljon enemmän kuin
mitä olen pitkään aikaan edes tajunnut opetella ymmärtämään. Vapaus ei ole
sitä, että on vapautta tehdä niin paljon kuin jaksaa ja mennä niin paljon kuin
haluaa – vapaus on sitä, että malttaa. Että malttaa huomata, odottaa ja tutkiskella
– että malttaa nähdä ennen kuin ehtii ajatella tai määrittää mikä olisi
riittävää.
Pyrimme usein kontrolloimaan elämäämme ja ympäristöämme. Huomaan, että minulla on ainakin taipumus tehdä juuri niin kuin itse haluan, koska se tuntuu sillä hetkellä oikealta vaihtoehdolta. Jos unohtaa kuunnella, elämästä tulee liian merkityksellistä. Me emme voi olla vastuussa kaikesta mitä meille tapahtuu ja kontrolloida kaikkea mitä teemme, valitsemme ja olemme. Välillä on hyvä antaa toisten päättää ja luottaa siihen, että elämä voi silti mennä ihan hyvin. Emme voi myöskään muuttaa toisia ihmisiä tai nopeuttaa toisten prosesseja. Jokainen kulkee omaa polkuaan, ja suurin asia, minkä voimme elämässä opetella on hyväksyminen. On paljon kaikkea mihin meidän voimamme ei yksinkertaisesti riitä, ja silloin kannattaisi keskittyä johonkin muuhun. Kaikesta ei voi eikä tarvitsekaan saada otetta. Kaikkea ei voi ennustaa tai estää. Minulle on ollut vaikeaa ymmärtää, että kaikki mitä ymmärrän tai huomaan, ei silti ole minun vastuualueellani. Voi olla, että elämäkin olisi paljon helpompaa, jos osaisi luottaa enemmän, huolehtia vähemmän ja siirtyä välillä sivuun seuraamaan sen sijaan, että yrittäisi aina jollain tavalla fiksata tai korjata kaiken.
Tarraudumme helposti vääriin asioihin, tai asioihin jotka eivät palvele meitä siinä mitä tavoittelemme. Monia hyviä luonteenpiirteitä voi myös käyttää ihan väärin. Esimerkiksi oman suorituskeskeisyyteni olen huomannut johtuvan hyvin pitkälle siitä, että olen luonteeltani todella kunnianhimoinen. Se on hyvä silloin kun oikeasti täytyy menestyä ja saada jotain aikaan, mutta jos kaikessa ja kaikesta on oltava paras mahdollinen versio, se ei enää tee elämästä kovin miellyttävää. Olen huomannut myös vaativani toisilta välillä liikaa, koska vaadin itseltäni niin paljon. Usein emme edes huomaa, millaista energiaa tuomme ympäristöömme, kun olemme niin tottuneita omaan sisäiseen maailmaamme ja siihen, miten itseämme puhuttelemme, millaisiin asioihin keskitymme, ja mitä merkityksettömiäkin asioita olemme alkaneet pitämään tärkeinä. Omat vahvuudet on toki hyvä tunnistaa, mutta vielä tärkeämpää on opetella käyttämään niitä omassa arjessa niin, että ne tukevat sitä mihin oikeasti pyrimme, mitä arvostamme ja mitä elämältä haluamme. Eikä se ole helppoa, ei todellakaan. Luulen, että yksi suurimmista esteistämme hyvään, tai parempaan elämään onkin usein se, että emme osaa käyttää oikein vahvuuksiamme vaan käännämme ne itseämme vastaan.
Kirjoitan tanssista toisessa postauksessa, mutta minulle suuri motivaation lähde kaikenlaisiin muutoksiin, olivat ne sitten tekoja tai asenteita, on aina ollut se, että haluan kehittyä tanssijana mahdollisimman paljon. Tanssia en voi suorittaa, enkä haluakaan. Tai voin, mutta silloin se ei tunnu enää samalta. Intohimomme voi olla suurin voimavaramme, jos suuntaamme valintamme niin, että ne tukevat kasvuamme siinä missä haluamme. Kannattaa siis miettiä joku selkeä unelma tai asia, jossa haluaa kehittyä tai johon haluaa pyrkiä, niin myös omia vahvuuksia voi opetella suuntaamaan sen mukaan. Minun heikkouteni on aina ollut se, etten osaa vetää rajoja ja saatan olla hyvin jääräpäinen, kun minua yritetään neuvoa. Kaikki on yleensä hyvin siihen asti kun ne menee niin kuin olen suunnitellut, tai niin että minulla on jonkinlainen kontrolli siitä mitä tapahtuu. Minun on todella täytynyt opetella, että yllätykset eivät ole vihollisia ja että välillä on hyvä olla suunnittelematta liikaa tulevaisuutta. Aina se, mitä haluamme ei ole sitä mitä tarvitsemme, vaan niiden välillä voi olla suuri ero, jota emme edes itse aina tiedosta, mutta jonka joku toinen voi selkeästi nähdä. Toiset ihmiset ovat suuri voimavara, ja heiltä on hyvä opetella ottamaan vastaan. Jos yritämme itseksemme kiivetä jäävuorten yli sokeana omille tarpeillemme, on selvää, että matkalla jää kiinnittämättä yksi jos toinenkin turvaköysi.
Niin, tänä vuonna tapahtui paljon ja tässä nyt ajatuksia, joita se on minussa päällimmäisenä herättänyt. On paljon asioita, jotka säilyvät ja joille emme voi mitään. Elämän ennustamattomuus tekee siitä sekä pelottavaa että kiehtovaa. Voimme usein päättää itse kumpaan keskitymme. Ympärillämme tapahtuu koko ajan. Maailma ei pysähdy, vaikka meidän välillä täytyy. Ja sekin on vain hyväksyttävä. Joskus omia tarpeita on vaikea tiedostaa, ja ystävämme voivat auttaa meitä ymmärtämään niitä, kun taas toisina hetkinä voimme itse olla tukena läheisillemme. Elämä on pitkälle vuorovaikutusta ja erilaisiin tarpeisiin vastaamista. Välillä on keskityttävä itseen, välillä toisiin, todennäköisesti enemmän ensimmäiseen vaikka se tuntuisi väärältä tai jopa itsekkäältä. Vaikeat hetket vahvistaa, vaikka se ei tunnu siltä. Olen kuitenkin huomannut sen jo monta kertaa, joten päätän luottaa siihen nytkin. Jo kuitenkin kaikki tapahtuu meitä varten, ja suuntaa elämäämme sinne, missä meidän todennäköisimmin on hyvä olla, jos vain annamme itsellemme tarpeeksi aikaa, tilaa ja hyväksyntää. Mikään ei lopu tai ala alusta. Joka päivä on vain elämää. Jokaisella meillä on pieni hetki täällä. Ja jos katsoisimme maailmaa tähtien reunalta, kaikki näyttäisi varmasti myös tänään ihan samalta kuin aina ennenkin. Vähintään yhtä turvalliselta, - vähintään yhtä rakkauden arvoiselta.
Laita taas rohkeasti viestiä, jos joku kohta kosketti tai puhutteli myös sinua tänään <3
-Marika
