Tässä
postauksessa on siis viime vuosi pähkinänkuoressa sekä toiveita siitä, mitä
kohti haluan tänä vuonna kasvaa. Tästä tulikin aika pitkä ja
henkilökohtainen teksti. Lopussa enemmän syvällistä pohdintaa, jos sellainen
kiinnostaa enemmän. En ole kirjoittanut tosi pitkään aikaan ja ilman
joulun jälkeistä parin päivän olemista en varmasti olisi pystynyt kirjoittamaan
tätä tekstiä. Muistutan myös ihan ensiksi, että saa kommentoida, laittaa
viestiä, ajatuksia ja ihan mitä vaan – niitä on aina ihana kuulla :)
Kirjoitin tasan vuosi sitten päiväkirjani etusivulle,
että tänä vuonna koko elämäni tulee todennäköisesti muuttumaan – pysy rohkeana
ja seuraa sydäntäsi. Vuosi 2019 tuntui aluksi todella raskaalta ja vaikealta.
Tuntui, että aika ei millään mene eteenpäin ja että kaikki menee ihan väärin
eikä mikään koskaan onnistu. Viime vuosi alkoi siis lukulomasta,
kirjoituksista, intensiivisestä kisakaudesta ja Pikun, edellisen koiramme
kuolemasta. Kyllä, nämä kaikki tapahtui aika lailla yhtä aikaa ennen
Huhtikuuta. Ajattelulle ei siis ollut paljoa tilaa, koska herkkänä ihmisenä
olisin voinut upota suruun ja pettymyksiin paljon pidemmäksi aikaa. Muistin
kapasiteetti täyttyi kuitenkin lukemisesta – en enää edes ymmärrä miten
oikeasti pystyin lukemaan ja opiskelemaan ihan koko ajan ja joka paikassa.
Talveen mahtui kuitenkin myös paljon hyvää, kuten ystäviä, esiintymisiä ja
yhteisiä retkiä. Silloin vain tapahtui yksinkertaisesti liikaa. Vapaa-aikaa ei
ollut lainkaan ja olin todella ylikuormittunut, vaikka en sitä silloin itse
ymmärtänyt.
Kirjoitusten jälkeen elämäni muuttui aika paljon.
Opiskelu yliopistossa ei enää tuntunut unelmalta ollenkaan, ja päätin viime
hetkellä laittaa tanssin ykkösvaihtoehdoksi ja hakea tanssinopettajaksi. Se oli
tärkeä viesti minulta itseltäni ja olen niin kiitollinen, että uskalsin seurata
sydäntäni. Kesä meni kuitenkin kokonaan palautumiseen, etenkin henkisesti.
Kesään kuului matka Montenegroon sekä uusi perheenlisäys, resque-koiranpentu Pou.
Syksyllä aloitin opiskelun uudessa koulussa ja muutin omaan asuntoon. Se on
ollut ehdottomasti vuoden suurin ja merkittävin tapahtuma valmistumisen ohella. Olen oppinut
tuntemaan niin paljon upeita ihmisiä ja oikeasti nauttinut elämästä ja kokenut
olevani alalla, johon minulla on varmasti paljon annettavaa. En malta odottaa,
mitä tämä uusi vuosi tuo tullessaan! Nyt heti vuoden alussa osallistun sekä soololla että duolla Veronikan kanssa polkuja-kisoihin, mikä on tosi ihanaa.
Olen ollut niin innoissani viime syksystä, että lepo
on jäänyt jälleen vähäiselle. Tuntuu, että viikossa on yksinkertaisesti liian
vähän tunteja, eikä kaikkea vaan ehdi tekemään eikä kaikessa ehdi olla mukana. Tänä
vuonna yritän jättää edes puolikkaan päivän viikossa ihan vain omille ajatuksille
ja maailman ihmettelylle. Haluan myös oppia olemaan spontaanimpi ja
armollisempi itseäni kohtaan. Haluan oppia elämään hetkessä ja olemaan enemmän
läsnä elämässä jokaisella solullani. Haluan oppia näkemään kaunista myös niissä
päivissä, kun mikään ei onnistu tai silloin kun ei jaksa. Tänä vuonna en halua
tavoitella mitään mahdottoman suurta, vaan yritän ensin opetella nauttimaan
niistä pienistä onnen hetkistä ja ihmisistä ympärilläni. Kaikkein eniten haluan
kuitenkin kasvaa ihmisenä ja oppia ymmärtämään ja tulkitsemaan elämää uudella
tavalla. Aloitin joululomalla vuosien tauon jälkeen taas uuden, viidennen
kirjan kirjoittamisen. Lupasinkin itselleni, että jatkan sen kirjoittamista tänä
vuonna viikoittain – jos mahdollista, saan sen jopa valmiiksi (ei siis suuri
tavoite ollenkaan :)). Sisältö on ehkä vähän erilainen kuin
edellisissä teoksissa, sillä ne olen kirjoittanut jo ennen lukiota.
Viime vuonna kohtasin siis aivan todella paljon
uutta, sekä haasteita että mahdollisuuksia. Koen oppineeni kaksi erittäin
tärkeää asiaa. Ensimmäiseksi: unelmat toteutuvat, jos me annamme itsellemme
luvan olla rohkeita, uteliaita ja avoimia muutokselle. Toiseksi: me olemme
kaikki keskeneräisiä ja epätäydellisiä, eikä kukaan voi tulla taikomaan meistä kokonaisia
ja täydellisiä, tai liimata yhteen rikkinäisiä kohtiamme. Se, että on
keskeneräinen, ei kuitenkaan tarkoita, ettei riitä tai ettei voisi saavuttaa
tavoitteitaan ja unelmiaan, vaan on ehkä jopa edellytys kehittymisellemme
ihmisenä. Eikä keskeneräisyys
todellakaan oikeuta meitä olemaan huonoja itsellemme tai toisillemme. Vaikka
aina ei tunnu siltä, me itse olemme niitä ainoita ihmisiä joiden kanssa meidän
on opittava elämään ja jotka meidän on opittava hyväksymään. Jokaisella on
puutteita, kaikkia ei voi miellyttää, eikä toisten mielipiteistä kannata aina
välittää. Ajattelen usein, että minulla ei ole mitään väliä tai etteivät
mielipiteeni tai ajatukseni ole tärkeitä. Samaan aikaan haluan kuitenkin antaa
niin paljon maailmalle ja toteuttaa unelmia. Ihmisyys ei ole yksinkertaista tai
helppoa tulkita, koska me olemme kaikki projekteja, joilla on eri määränpäät,
tavoitteet ja arvot. Ja ainoastaan tämän yhden asian ymmärtämiseen voisimme
varmasti käyttää koko elämämme.
Viimeaikoina olen saanut olla kiitollinen niin
monesta asiasta: tanssista, perheestä, ystävistä, luonnosta ja kymmenistä
muista asioista. Elämässäni on todella paljon aivan mielettömän upeita ihmisiä,
hetkiä ja asioita, joita toivoisin osaavani arvostaa enemmän. Eräänä päivänä joululomalla
tapasimme ostoskeskuksessa äidin työkaverin, joka tuli meitä iloisesti vastaan
ja halasi äitiä tiukasti. Ensimmäinen lause, jonka hän sanoi, oli että: ”on
teillä kyllä niin ihana äiti – en tiedä ketään yhtä upeaa ja sydämellistä
ihmistä”. Minusta se hetki oli jotenkin todella lämmin ja epätodellisen kaunis.
Ja se oli aivan täysin totta. En olisi koskaan voinut toivoa parempaa perhettä,
parempia vanhempia tai isovanhempia. Vaikka välillä on ollut vaikeaa, olen koko
lapsuuteni saanut elää rakkauden ympäröimänä ja tietoisena siitä, että joku
tulee aina pitämään minusta huolta – että joku ottaa kyllä vastaan jos putoaa.
Lisäksi olen viime syksyn aikana saanut kohdata
aivan upeita uusia ihmisiä, joilla on sydän enemmän kuin paikallaan. Olen
pitänyt aina todella tärkeänä kohdella kaikkia kohtaamiani ihmisiä hyvin, ja
olen niin kiitollinen siitä, että myös minua kohtaan on oltu todella ihania.
Koskaan ei voi olla liian ystävällinen, kiitollinen tai avulias, koska jokainen
ansaitsee tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi sekä hyvin kohdelluksi. Emme voi
tietää, mistä kohtaa toinen on rikki, mutta voimme tehdä kaikkemme sen eteen,
että jokainen voi kokea olevansa ehjä ja arvostettu. Elämä on lyhyt eikä
kenelläkään mielestäni ole aikaa kohdella toisia huonosti. Jokaisella on
kuitenkin varaa hymyyn, halaukseen ja kauniisiin sanoihin. Koska jokaisessa on
jotain ainutlaatuista ja kaunista, jotain, mitä emme koskaan kykene silmin
näkemään. Vaalitaan sitä, arvostetaan sitä täydellä sydämellämme – koska juuri
se tekee meistä onnellisia. Kiitos kaikille niille, jotka ovat pysyneet matkallani ja kaikille uusille, jotka ovat tulleet tärkeäksi osaksi elämääni <3
Eräs asia, josta jokainen voi varmasti muistuttaa
itseään nyt uuden vuoden alussa, on että aina ei tarvitse etsiä itsestään
virheitä. Joskus riittää, että sanoo itselleen, että tämä oli ihan hyvä päivä
ja että teit parhaasi ja se riittää. Tuntuu, että voisin sanoa tämän lauseen
kenelle tahansa muulle kuin itselleni. Jokainen meistä tulee kuitenkin aina
olemaan jostain kohtaa puutteellinen – jokainen on epätäydellinen ja
keskeneräinen. Rohkeutta on hyväksyä oma rikkinäisyys, sillä vain silloin voi
kasvaa ehjäksi ihmisenä. Eikä rohkeus mielestäni aina tarkoita muutosta, vaikka
siihen liittyy aina uusi alku. Ehkä tärkein asia, minkä olen oppinut
rohkeudesta, on, että se pakottaa kasvamaan ihmisenä. Se pakottaa tulemaan
vahvaksi ja pystyväksi, mutta samalla herkäksi ja haavoittuvaksi. Ja ehkä siksi
rohkeus olla aidosti oma itsensä on yksi maailman kauneimmista asioista.
Muutokseen liittyy myös aina tyhjyyden tunne. Etenkin
syksyn aikana minusta on välillä tuntunut, että kaikki haluavat minun olevan
jotain muuta kuin oma itseni. Ehkä se on johtunut uusista opettajista tai
tanssitekniikan tyyleistä, mutta minusta on välillä tuntunut, etten mitenkään
pysty täyttämään kaikkien vaatimuksia tai toiveita siitä, millainen minun
tulisi olla. Kun olen alkanut ajatella asiaa pidemmälle, olen huomannut, että
olen kuitenkin itse se, joka asettaa kaikkein korkeimpia vaatimuksia ja vaatii
kaikkein eniten ja täydellisintä suoritusta. Ajattelin, että lukion jälkeen
perfektionistinen puoleni minusta hellittäisi, mutta se on ehkä vaan
voimistunut entisestään. Enää ei riitä, että osaa lukea, kirjoittaa ja muistaa,
vaan pitää osata näyttää kaikki kehon ja liikkeen kautta. Toisaalta se on kehittävää, mutta toisaalta kukaan ei välttämättä
edes tiedä, paljonko on tehnyt töitä oman oppimisen eteen. Omaa kehoa tai
liikekieltä ei voi hetkessä muuttaa, eikä kehitys ole yhtä nopeaa kuin
biologian kurssin sisällön opiskelu. Välillä tuntuu, että halu kehittyä on niin
suuri, että kehon voimavarat eivät mitenkään riitä täyttämään kaikkia niitä
puutteita, joita itsessä näkee. Mieli kyllä jaksaisi ja motivaatio riittäisi,
ja välillä unohtuu, että levossa kaikki kuitenkin kehittyy.
Täydellistä ihmistä tai täydellistä elämää ei ole,
eikä mikään ole yhtä arvokasta kuin tämä hetki ja kaikki ne ihmiset, jotka
juuri nyt meitä ympäröivät. Meillä kaikilla on niin paljon kaikkea, mistä
voimme olla kiitollisia. Annetaan sen näkyä ja täyttää sydämemme valolla,
hymyllä ja onnen kyynelillä. Annetaan itsellemme aikaa ja hyväksyntää, koska
maailma tarvitsee ihan jokaista meistä epätäydellisyyksistämme huolimatta tai
ehkä juuri niiden vuoksi. Näiden vuosien aikana olen oppinut, että kukaan ei
todellakaan ole valmis, eikä tarvitsekaan olla. Me olemme kaikki ainutlaatuisia
projekteja ja juuri se tekee matkastamme kauniin ja mielenkiintoisen –
omanlaisen. Kasvetaan sitä kohti ja annetaan unelmien toimia suunnannäyttäjinä
matkallamme.
Tähdenlentoa ei aina tarvitse nähdä – riittää, että
osaa kuvitella, miltä se on voinut näyttää.
- -
Marika
