Millaista on elää erityisherkkänä?

Tämä on tärkeä postaus, vaikka tässä on myös paljon henkilökohtaisia asioita lapsuudestani. Koen, että niiden kautta pystyn kuitenkin parhaiten kertomaan, millaista on elää erityisherkkänä maailmassa, jossa käsitteelle vahva on ihan eri määritelmä kuin herkkyys. Jos työskentelet nuorten tai ylipäätään ihmisten kanssa, suosittelen sinua lukemaan tämän. Elämme maailmassa, jossa erityisherkkyydelle ei aina ole tilaa. Toivon, että tämän tekstin kautta löydät erityisherkkänä uuden yhteyden omaan sisimpääsi tai opit ymmärtämään erityisherkkiä ystäviä tai oppilaitasi. Jos kiinnostut aiheesta lisää, olen itse lukenut pari herkkyydestä kertovaa kirjaa, joihin tämäkin teksti osittain pohjautuu: Suvi Bowellanin Ihana Herkkyys ja Elaine N. Aronin Erityisherkän ihmisen harjoituskirja.

Ajattelin pitkään, että minussa on jotain vikaa, ja että olen aivan liian erilainen kuin muut menestyäkseni elämässä. Minusta tuntui, etten riitä kenellekään, etten ole yhtä arvokas kuin muut tai etten jollain tavalla kykene samaan kuin toiset. Minun on myös pakko myöntää, etteivät nämä tunteet ole vieläkään hävinneet minusta. Vakuutin itselleni nuorempana, että on ihan hyvä, että minulla ei ole ystäviä, koska kukaan ei voisi kuitenkaan koskaan pitää minusta.  Muistan, että olin lapsena ja nuorena välillä hyvin yksinäinen ja ajattelin paljon asioita – enimmäkseen sitä, mikä minussa on vikana. En pitänyt samanlaisista asioista kuin toiset lapset. Kokonaisuudessaan tulkitsin maailmaa eri tavalla. Tykkäsin kyllä kirjoittaa runoja yksin metsässä, mutta välitunneilla olisin halunnut olla toisten kanssa. Onneksi minulla on aina ollut ihana herkkä sisko kotona, joka ei ole koskaan lakannut ymmärtämästä minua. Muistan kuitenkin edelleen kuinka usein toivoin, että joku, ihan kuka tahansa olisi tullut luokseni ja sanonut, että minussa ei ole mitään vikaa.

Jos erityisherkkyydestä olisi puhuttu silloin, olisin saattanut ymmärtää, että minulla on vain erilainen hermosto, minkä takia koen ja aistin kaiken voimakkaammin, reagoin helposti ärsykkeisiin ja huolehdin koko ajan kaikesta. Elin pitkään aikamoista tunteiden vuoristorataa, mutta pidin kaiken aina sisälläni. En halunnut näyttää, että minuun sattuu, enkä usein uskaltanut nauraa. Opin jo aikaisin, että on parempi olla vahva. Että me elämme maailmassa jossa sellaista vahvuutta arvostetaan. Tulevana pedagogina pidän todella tärkeänä sitä, että jokainen lapsi ja nuori tulee kohdelluksi niin, ettei kenenkään tarvitse tuntea olevansa vääränlainen. Haluan että kenenkään lapsen tai nuoren ei tarvitse opetella uskomaan, että vahvuus tarkoittaisi sitä, ettei saa kokea, tuntea tai elää täysillä omia tarpeitaan kuunnellen.  

Herkkyyden ymmärtäminen on antanut minulle hyvin tärkeän työkalun, toisten tarpeiden huomaamisen, ja olen varma, että siitä tulee olemaan minulle kaikkein eniten hyötyä työelämässä ja ihmissuhteissa ja ihan kaikessa. Hyvin harva opettajistani ymmärsi tai välttämättä edes tiesi erityisherkkyydestä. Alakoulussa eräs opettajani sanoi äidilleni, joka siis oli hänen kollegansa, että hyvä vaan, etten ole niiden toisten kanssa, kun olen niin erilainen kuin muut. Vaikka hän tarkoitti sitä hyvällä tavalla, koska ryhmämme oli tosi vaikea ja villi, se ei kuitenkaan helpottanut oloani. Minussa syntyi ajatus, että minun oli selvittävä yksin ja ajattelin, että voin ihan hyvin elää elämäni tarvitsematta ketään toista. Tämä ei kuitenkaan onnistunut. Osa teistä tietää, mihin se lopulta johti.

Erityisherkkyys ei ole mikään harvinaisuus, vaan jopa 15-20 prosenttia ihmisistä on erityisherkkiä. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Aiheeseen perehdyttyäni en ole vielä löytänyt mitään osa-aluetta, joka minussa ei olisi herkkää. Tunnistan myös nopeasti toisissa ihmisissä herkkyyden, vaikka kaikki joille sen olen kertonut, eivät itse ole sitä nähneet. Tässä harvoin kuitenkaan erehdyn. Kannustan jokaista siihen, että pohtii, voiko elämä olla siksi tuntunut välillä niin haastavalta, että on yksinkertaisesti erityisherkkä. En väitä, että ei-herkkien elämä olisi jotenkin helpompaa, vaan haluan kannustaa erityisherkkiä pysähtymään ja kuuntelemaan omia tarpeitaan, sillä ne voivat olla erilaiset kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Kannustan jokaista pohtimaan, voiko olla niin, että juuri sinussa ei ole koskaan ollut mitään vikaa, vaikka oletkin tottunut elämään siinä uskossa.

Haluan nyt kertoa teille joitain kokemuksiani erityisherkkyydestä ja toivon, että jaatte myös omia kokemuksianne kanssani. Ensinnäkin, minulla on todella vahva tuntoaisti ja olen erittäin kipuherkkä. Jos äiti yrittää laittaa hiuksiani illalla kymmenen jälkeen, minuun voi tuskin koskea. Etenkin silloin kun olen väsynyt, tunnen ihan kaiken. Välillä jopa kosketus sattuu. Pienenä minulle valitettiin usein siitä, että eihän noin pienen haavan takia voi alkaa itkemään, että eihän se voi sattua. Mutta minuun sattui. Minuun sattui hyvin usein ja tunnen edelleen hyvin helposti kaikki kehon pienimmätkin muutokset ja kiputilat. Erityisherkkä reagoi voimakkaasti myös muihin sisäisiin ärsykkeisiin, kuten väsymykseen, stressiin, lämpötilaan ja ajatuksiin. Koska erityisherkkä on usein myös aisteiltaan tavallista herkempi, ympäristön melu, äänet, hajut ja valo aiheuttavat voimakkaampia sisäisiä reaktioita. Kaikki jotka ovat joutuneet, tai saaneet, elää kanssani, tietävät hyvin kuinka nopeasti nämä vaikuttavat minuun. Tätä harvoin ymmärretään esimerkiksi työpaikoilla, mikä johtaa siihen, että erityisherkät ylivirittyy ja väsyy, eivätkä voi suoriutua täydellä potentiaalillaan. Koska erityisherkkä voi optimaalisissa olosuhteissa olla todella menestyvä, vahva ja viisas.

Suorituskeskeinen maailma saa herkän ihmisen uupumaan nopeasti, sillä ärsykkeitä ja informaatiota on kaikkialla, minkä lisäksi herkät ovat usein hyvin empaattisia ja auttamishaluisia eivätkä halua koskaan sanoa millekään tai kenellekään ei. Herkät lapset, jotka ovat joutuneet kokemaan vaikean lapsuuden esimerkiksi alkoholismin, mielenterveyden häiriöiden tai muun vastoinkäymisen aiheuttamaa turvattomuutta, ovat saattaneet jo lapsena ajautua jatkuvaan stressitilaan, mikä näkyy aikuisuudessa uupumuksena, ylisuorittamisena ja epäonnistumisen pelkona, tai ainakin koen itse näin. Herkät lapset ovat kuitenkin samalla kehittyneet taitaviksi toisten tunteiden ja kehonkielen tulkitsijoiksi. Huomaan itse todella helposti, pidetäänkö minusta ja usein tiedän kyllä, olenko tervetullut jonnekin vai en. Joskus, jos olen todella väsynyt tai muuten vaan ärsyyntynyt, saattaa tuntua, että kukaan ei pidä minusta, mutta pääosin olen oppinut tunnistamaan toisten suhtautumisen minuun aika helposti. Aistin, jos joku on minulle kateellinen tai jos häiritsen jotain. Aistin myös, jos joku välittää minusta tai haluaa minulle hyvää.

 

Herkkyys ei todellakaan tarkoita, että olisi heikko. Päinvastoin, herkkä voi olla ihan suunnattoman vahva ja peräänantamaton. Ja olisi ihanaa, jos yhteiskunnassa ymmärrettäisiin ja osattaisiin myös tulkita herkkyys vahvuutena. Toisten ihmisten tunnetila vaikuttaa hyvin paljon herkän ihmisen omaan mielialaan. Välillä on käveltävä katse suoraan eteenpäin, niin ettei ohikulkijoiden tunteet vaan ehdi tarttumaan. On raskasta kantaa jokaisen jokaista huolta ja napata jatkuvasti tunnetiloja ympäristöstä. Välillä aamu alkaa tosi iloisesti, mutta toisten ihmisten negatiivisuus saa huonolle mielelle, vaikka kuinka yrittäisi olla välittämättä. Myös kiire ja jatkuva tehtävien tekeminen saattaa ajaa herkän loppuun, sillä herkät ihmiset ovat usein tunnollisia, jolloin voimavarat eivät riitä tehtävien tekemiseen huolella ja rauhassa. Mutta jos herkkä saa paneutua tekemiseensä täysillä, lopputulos voi olla todella upea.  

Eritysherkät eivät välttämättä ole keskittymiskyvyltään kaikkein parhaita, jos ympäristössä tapahtuu paljon kaikkea muuta. Kahviloissa kiinnitän paljon huomiota toisiin ihmisiin ja alan pohtia millaisen elämän he ovat eläneet, - silloinkin kun minulla on seuraa. Kuuntelen usein vahingossakin tavallaan puoliksi, jos ympärillä tapahtuu paljon, sillä kiinnostus ihmisiä kohtaan on yksinkertaisesti niin suuri. Työskennellessä en saa mitään aikaan, jos puhelin on lähettyvillä ja junassa minua ärsyttää suunnattomasti jos joku puhuu kun yritän lukea. Kiinnitän myös huomiota siihen, mitä ohikulkevat ihmiset puhuvat ja huomaan heti, jos joku polttaa lähelläni tupakkaa. Sitä en kestä ollenkaan.

Erityisherkät pohtivat usein paljon ja heillä on rikas sisäinen maailma. Lapsena minulla oli ainakin sata mielikuvitusystävää, joilla kaikilla oli omia mielipiteitä ja oma persoonallisuutensa. Muistan heistä jokaisen hyvin vieläkin. Meillä oli lapsena siskoni kanssa myös tiukka aikataulu, milloin tiettyjen mielikuvitushenkilöiden piti olla jossain harrastuksessa, ja saatoimme päivän aikana vaihtaa ainakin neljän eri lajin välillä. Tämä oli siis ennen kuin aloitin tanssin. Minulla on aina ollut niin vilkas mielikuvitus, että minulla tai minun kanssani ei oikeastaan koskaan ole ollut tylsää. Vaikka ulkopuolisten mielestä saatan vaikuttaa vakavalta ja varautuneelta, kun pääsen vauhtiin, en ole sitä ollenkaan. Sisäinen maailmani on kuitenkin välillä niin täysi, että hetkeen keskittyminen tuottaa vaikeuksia. On haastavaa olla läsnä hetkessä ja vaan yksinkertaisesti nauttia elämästä. Olen viime aikoina todennut, että hetkessä eläminen on minulle lähes mahdotonta, joten jos jollain on siihen vinkkejä, niin saa jakaa.

Rikas sisäinen maailma näkyy myös siinä, että unelmoin todella paljon. Elän unelmoinnilla. Minulla on ainakin miljoona ideaa siitä, millaisen elämän elän, koska silloin ainakin jonkun on osuttava oikeaan. Ajattelen paljon syvällisiä asioita. Kirjoitin jo pienenä runoja siitä, millä kaikilla tavoilla maailmaa tulisi muuttaa, jotta se olisi parempi. Rakastankin syvällisiä keskusteluja ihmisten kanssa. Ne antavat paljon voimaa. En osaa ollenkaan small talkia, vaan tarkkailen ja kuuntelen silloin mieluummin. Mutta jos jonkun kanssa löytää syvällisen yhteyden, alan täristä onnesta ja innostuksesta. Etenkin pienenä minulla oli aivan mieletön kyky eläytyä ja tuntea. Jos olin onnellinen, olisin voinut hyppiä kuuhun asti, kun taas suru vei kaikki voimat. Itken vieläkin tosi helposti, itken usein myös ilosta, mutta toisten kanssa yritän peittää sen. Ehkä juuri tunteiden tukahduttaminen on saanut aikaan sen, että en enää koe ihan samanlaisia elämyksiä kuin silloin pienenä. Enkä varmasti ole ainoa.  

 

Erityisherkät tavoittelevat usein täydellisyyttä ja pyrkivät välttämään virheitä. Luulen, että se johtuu siitä, että kaikki tunteet, myös häpeä, ovat tosi voimakkaita, ja niiden kokemista yksinkertaisesti yrittää välttää. Tuntuu, että yhdessä vaiheessa koin häpeää ihan tosi pienistä asioista, välillä jopa siitä että olin olemassa ja sen saattoi hyvinkin helposti nähdä kasvoiltani. Herkkä myös säikähtää helposti. Uusin perheenjäsenemme Pou on todella säikky ja tarkkaavainen koira, joten olen vahvasti pohtinut, että hän on varmaan erityisherkkä yksilö. Meillä on Poun kanssa myös joku syvällinen yhteys, jota on vaikea selittää. Ja siis ei vaan koirien kanssa, vaan myös ihmisten kanssa syntyy helposti sellainen yhteys, että tiedän heti, että herkkyys on se, joka meitä yhdistää.

Tanssipedagogina on tärkeää ymmärtää, että tarkkailun alla työskentely ja testaaminen laskee herkän suorituskykyä. Olen itse opetellut esiintymistä, esitelmien pitämistä ja kisaamista tai kameran edessä olemista tosi paljon ja välillä vaan käy niin, että unohdan kaiken ja menen ihan paniikkiin, kun taas välillä onnistun yllättävän hyvin. Uskon, että tässä auttaa ainoastaan siedätys. On yksinkertaisesti mentävä juuri niihin tilanteisiin, joissa tuntuu että jalat pettää alta, ääni värisee ja kasvot punottaa, koska millään muulla se ei helpotu. Kun siskoni oli pieni, hän ei suostunut koskaan lukemaan ääneen opettajalle, vaikka osasi lukea ikäisiään paljon paremmin. Uskon, että tämä oli selkeä merkki erityisherkkyydestä ja siitä, miten painostus on ehkä kaikkein viimeisin keino saada erityisherkästä jotain irti. Olemme molemmat edelleen sosiaalisissa tilanteissa mieluummin tarkkailijoita ja huomion keskipisteeksi joutuminen on meidän molempien epämukavuusalueella.

Kaikki erityisherkät eivät kuitenkaan ole introverttejä, vaan noin 30 prosenttia erityisherkistä on ekstroverttejä. Jatkuvasti sosiaalisissa tilanteissa oleminen usein kuitenkin kuormittaa herkkää ihmistä nopeammin ja huomaan ainakin itse tarvitsevani aikaa myös itsekseni. Haluaisin myös oppia nauttimaan enemmän omasta seurastani, mutta se onkin jo ihan toinen tarina. Erityisherkillä voi olla paljon tuttuja, mutta sellaisia ystäviä, joiden kanssa voi oikeasti jutella syvällisiä asioita, on usein vain muutama. Kohtaamisissa erityisherkkä pyrkii usein välttämään konflikteja ja päätyy siksi helposti miellyttämään toisia ja unohtaa omat tarpeensa. Herkkä suhtautuu myös kritiikkiin vakavammin ja ainakin itse huomaan pohtivani paljon enemmän omia puutteitani kuin sitä mitä jo osaan. Minua pelottaa usein, että yhtäkkiä kaikki huomaavatkin, kuinka riittämätön olen.  

Tästä tuleekin aika pitkä postaus, I know, mutta vielä on muutama tärkeä asia kertomatta. Herkkä aistii kehonsa muutokset helposti ja siksi moni erityisherkkä elää mieluummin ikään kuin kehonsa ulkopuolella. Etenkin nuoruudessa erityisherkkiä tulisi opettaa olemaan armollisia keholleen, koska vaikka herkkyys mahdollistaisi ihan mielettömän taidon kuunnella omaa kehoa, moni herkkä päätyy vihaamaan sitä ja muokkaamaan sitä. Kehollisuus voi kuitenkin olla suuri voimavara, jos sitä oppii arvostamaan. Koska herkän ajatusmaailma on niin runsas ja mielessä saattaa pyöriä samaan aikaan miljoona asiaa, tuntuu kehon kuunteleminen ehkä jopa mahdottomalta, mistä saattaa johtua se, että omasta kehostaan elää mieluummin ikään kuin irrallaan. Myös tietyt ruoka-aineet tai lääkkeet voivat vaikuttaa herkemmin. Itse en ole esimerkiksi koskaan elämässäni pystynyt syömään yhtäkään särkylääkettä, koska saan kaikista lääkkeistä ihan valtavan määrän ikäviä sivuvaikutuksia.

Koska herkät ihmiset pohtivat paljon, he ovat usein myös tosi luovia. Minulla oli jo pienenä vahva sisäinen palo luovuuteen. Minun oli pakko päästä toteuttamaan itseäni monin eri tavin, kuten kirjoittamalla ja tanssimalla, piirtämällä ja askartelemalla. Kirjoitin ensimmäisen kirjani kuudennella luokalla. Minulla oli tunne, että minun on pakko saada aikaan jotain merkittävää ja luovaa, ja ennen kaikkea nautin siitä. Tein myös paljon koreografioita, jotka esitimme siskoni kanssa olohuoneen lattialla jouluisin. Kerran sain päähäni, että leivomme ja kutsumme myös naapurit paikalle pääsymaksua vastaan. Vaikka esitykset olivat alkeellisia, se oli ehkä taiteilijaurani alku. Kaikenlainen taiteellisuus on monelle erityisherkälle luontaista ja jopa välttämättömyys, vaikka tässäkin on paljon poikkeuksia. Herkälle on usein myös tärkeää, että omalla taiteella on joku yhteiskunnallinen tai muu tärkeä merkitys tai sanoma, mikä pitää ainakin omalla kohdallani hyvin paikkansa.

Myös luonto on monille erityisherkille tärkeää ja minulle on ainakin jo lapsena syntynyt ihan erityinen suhde luontoon ja metsään, sillä vietimme metsässä siskoni kanssa oikeastaan kaiken vapaa-aikamme. Loimme sinne ihan toisen maailman ja olimme siellä ihan eri ihmisiä, tai emme edes ihmisiä, vaan kutsuimme itseämme metsäläisiksi. Olen itse sellainen erityisherkkä, että tylsistyn helposti. Haluan koko ajan vaihtelua, tekemistä ja uusia haasteita. Minulla on valtava tiedonjano ja kokeilen mielelläni uutta vaikka jännittäisikin. Ehkä siksi rakastamme siskoni kanssa retkeilyä ja tutkimusmatkailua. Parasta on, kun ei yhtään tiedä määränpäätä, ainoastaan sen, että edessä on matka, joka voi tuoda jotain ihanaa ja kaunista tullessaan. Moni erityisherkkä ei kuitenkaan kaipaa elämäänsä juurikaan vaihtelua, vaan on paljon myös heitä, jotka kaipaavat tasaista ja turvallista elämää.  

 

Koen, että ymmärsin lapsena paljon siitä mitä ympärilläni tapahtui. Selitin ja selitän edelleen itselleni ääneen mitä on tapahtunut ja miten minusta on ehkä ajateltu. Puhun usein itselleni ja itsekseni. Herkkä reagoi vahvasti siihen, jos hän joutuu jatkuvasti väärinymmärretyksi tai jos hän saa paljon negatiivista palautetta ympäristöstään. Uskon siihen, että positiivinen ja kannustava palaute ja asenne vie paljon pidemmälle kuin negatiiviset uskomukset. Sitä aion myös tulevana pedagogina viedä eteenpäin. En vain siksi, etten halua koskaan satuttaa ketään, vaan myös siksi, että se tekee ihmeitä oppimiselle ja ennen kaikkea oppimishalulle! Koen, että olen itse kehittynyt tanssijana aina eniten silloin, kun olen kokenut tulleeni nähdyksi ja arvostetuksi, ja kun minuun on uskottu. Ja se on jotain, mitä voin ja aion antaa myös toisille.

Jos erityisherkän herkkyyttä ei tueta eikä ymmärretä, hän voi tukahduttaa tuntemuksensa ja kovettaa itsensä. Vaikka jotkut sanoo, että elämä on niin julmaa, että siltä pitää kovettaa itsensä, niin ei, ei tarvitse. Jokaisesta hetkestä voi nauttia kaikilla aisteilla ja sitten kun sattuu, niin sattuu. Pian taas naurattaa ja kaikki on hyvin. Jos kovettaa itsensä, ei opi koskaan kuuntelemaan intuitiotaan tai antautumaan onnellisuuden syleilyyn. Voisin kirjoittaa intuitiosta jopa kokonaisen kirjan, niin suuri osa siitä on tullut omaa elämääni ja valintojani. Tuntuu, että intuitio on kertonut minulle kaikki hyvät päätökseni ja ideani. Kuuntelen sitä nykyään usein. 

 

Tässä on paljon asiaa, joten yhteenvetona voisin sanoa, että erityisherkkyys on synnynnäinen piirre, joka saa yksilön käsittelemään ympäristön tietoa syvällisemmin. Erityisherkkä ylivirittyy helpommin ja sellaiset herkät, joiden lapsuus on ollut ongelmallinen, ovat aikuisuudessa tavallista huolestuneempia tai ahdistuneempia. Erityisherkkä harkitsee tarkkaan ennen toimintaa ja on usein kunnianhimoinen ja tunnollinen tavoitteen saavuttamisessa. Monet erityisherkät tylsistyvät helposti ja ovat uteliaita ja aktiivisia, mutta toiset erityisherkät rakastavat ennakoimattomuutta eivätkä ole lainkaan elämyshaluisia. Ne erityisherkät, joilla on ollut haastava lapsuus, ovat usein ujoja. Herkkä ylivirittyy helposti vuorovaikutustilanteessa, minkä takia herkät ovat usein tarkkailijoita. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei heillä olisi sanottavaa – etenkin ryhmässä on vaan todella vaikeaa ennättää sanoa asiansa ennen kuin aihe menee ohi.

Erityisherkällä on runsas sisäinen maailma, jota ei välttämättä näe ollenkaan ulospäin. Erityisherkkä kokee paljon ja voimakkaasti, aistii ja tarkkailee ympäristöään, ja ymmärtää syvällisiä syy-seuraussuhteita. Herkät rakastavat syvällisiä keskusteluja ja taidetta. He huolehtivat, ovat auttamishaluisia ja pohtivat usein pitkään sitä, mitä ovat sanoneet ja miten toiset ovat tilanteessa käyttäytyneet. He tulkitsevat tarkasti eleitä, ilmeitä ja kehonkieltä ja ovat kiinnostuneita ihmisistä ja ihmisyydestä. Mutta he kuormittuvat myös helposti, uupuvat paineiden alle eivätkä välttämättä pysy muun yhteiskunnan tahdissa. He ylivirittyvät ja päätyvät sitä kautta alisuoriutumaan tai sitten heistä voi kasvaa ylisuorittavia perfektionisteja, jotka pelkäävät epäonnistumisia. Mutta parhaimmillaan erityisherkät ovat pohtijoita, uuden luojia, auttajia ja taiteilijoita, jotka tulkitsevat syvällisesti maailmaa ja jättävät siihen jäljen joka koskettaa.

Toivon, että voin käyttää erityisherkkyyttäni tulevaisuudessa etenkin opettamisessa ja taiteellisessa työssä. Koen, että se, minkä oman herkkyyteni ymmärtäminen on antanut minulle, on kyky ymmärtää erilaisia ihmisiä ja heidän tarpeitaan. Haluan oppia tulkitsemaan, missä yksilö on jäänyt vaille ja millaista kohtelua hän tarvitsee – millaisesta ohjaamisesta olisi hänelle kaikkein eniten hyötyä. Tanssinopettajana on äärettömän tärkeää vastata yksilöiden tarpeisiin ja nähdä jokainen omista lähtökohdistaan. Jos löytää yhteyden ihmisiin, heitä on helpompaa ohjata ja auttaa. Vaikka erityisherkkyys on kieltämättä välillä ärsyttävää ja haastavaa, olen jotenkin oppinut näkemään sen suurena vahvuutena, ja tiedän, että jos perehdyn siihen ja omiin tavoitteisiini vielä enemmän, opin myös käyttämään sitä paremmin apuvälineenä elämässä. Herkkyys on vahvuutta ihan yhtä lailla kuin itsevarmuus, sinnikkyys tai suvaitsevuus. Vaalitaan sitä yhdessä, koska uskokaa tai älkää, maailma tarvitsee kipeästi juuri sinun herkkyyttäsi.

 

- Marika      

 

Aika, joka jatkuu ikuisesti, mutta joka ei koskaan riitä

Ajatelkaa, nyt on jo kesäkuu! Pitkästä aikaa kirjoittelen taas tännekin. Kiire on ollut ja tällä viikolla alkoi kesätyöt. Aamuherätykset kolmelta aamulla (tai yöllä) vie selvästi voimia, joten voi olla, etten ehdi juuri kirjoitella tai pohtia kesällä mitään ylimääräistä, vaikka toiveissa olisikin tasapainoinen ja hyvin rytmitetty kesä. Vaikka olen tosi kiitollinen siitä, että sain kesäksi töitä, toivon, ettei se vie liikaa aikaa palautumiselta. Onneksi alkukesän sai kuitenkin viettää ainakin puoliksi lomaillen. Tämä postaus käsittelee siis palautumista, jaksamista, ajankäyttöä ja siihen liittyviä pohdintoja sekä sivuaa vähän ryhmä- että itseopiskelusta.  

Jokaisella on varmasti ollut poikkeuksellinen kevät – toisilla raskaampi, toisilla helpompi. Minun kevääni on ollut tosi kiireinen, vaikka ei ole konkreettisesti tarvinnutkaan matkustaa minnekään. Tanssin opiskelu etänä osoittautui mahdolliseksi, mutta haastavaksi. Luulen, että tänä keväänä moni on joutunut tekemään tosi paljon oman oppimisen eteen. Etäopiskelussa on se huono puoli, että kun ei kerrota selvästi, kuinka paljon tehtävään tulee käyttää aikaa ja voimavaroja, niin ainakin itse teen ne sitten vähän liiankin huolella ja perusteellisesti. Tietysti siinä oppii enemmän, mutta se on samalla myös aika kuluttavaa. Kysymys siitä, onko riittävän hyvä ja mikä on riittävän hyvä, onkin ollut tänä keväänä hyvin keskiössä.

Haluan silti sanoa tästä keväästä myös jotain positiivista. Ensinnäkin kevään opintojakso meni minulla koulussa tosi hyvin ja sain opettajilta niin hyvää palautetta, että niitä kuunnellessa tuli kyyneleet silmiin. Tällaisessa oppimistavassa pystyy antamaan jokaiselle palautetta tosi yksilöllisesti ja oppimispäiväkirjoista näkee hyvin motivaation ja kyvyn itsereflektioon eri tavalla kuin ryhmässä tanssiessa ja työskennellessä. Luulen, että nyt jokaisella on varmasti ollut myös enemmän vastuuta omasta oppimisestaan ja jokaisen on ehkä jollakin tavalla ollut pakko pysähtyä pohtimaan omaa tapaansa oppia ja omaksua asioita. Usein aktiivinen oma työstäminen, oli se sitten mitä tahansa, johtaa hyviin lopputuloksiin ja ainakin jonkun taidon kehittymiseen. Ja siis mikään ei motivoi yrittämään yhtä paljon kuin kannustava ja rohkaiseva palaut!. Aina kun siihen on mahdollisuus, suosittelen siis jokaiselle lämpimästi kauniiden sanojen ja positiivisen palautteen antamista lähellä oleville ja työskenteleville. Ketään tai mitään ei pidä ottaa itsestään selvyytenä. Kirjoitin yhdessä vaiheessa pitkään kiitollisuuspäiväkirjaa, ja jos itsensä tai oman elämänsä hyväksymisessä on vaikeuksia, suosittelen sitä lämpimästi. Kaikilla on varmasti paljon ihania ja välittäviä ihmisiä sekä voimaannuttavia asioita ympärillään – kunhan vain avaamme niille silmämme.  

Koen, että olen tänä keväänä myös löytänyt paljon uutta opettamisesta, kun sain tehdä opetusvideoita baletista ja kehonhuollosta edellisen tanssikouluni, Elementin oppilaille. Myös videoiden editointi ja etätunnit ovat tulleet monelle hyvin tutuiksi. Uskon, että kaikki poikkeustilat – tapahtuvat ne sitten meille itselle tai koko maailmalle – opettavat aina uutta. Moni ei salli tai halua tehdä asioita toisin ennen kuin vanha viedään alta ja toimintatapoja on pakko muuttaa. Vaikka päämäärät säilyvät, niin tavat oppia, kehittyä ja kasvaa monipuolistuvat ja muuttavat muotoaan. Kun yhteisöllisyys ja toiset ihmiset puuttuvat ympäriltä, myös omaa motivaatiota jaksaa ja yrittää täysillä on ehkä opittava hakemaan jostain muualta. En tiedä kuinka monella omaehtoinen työskentely on herättänyt sisäisen motivaation, mutta ainakin tietoisuus siitä, mikä on tärkeää ja mikä auttaa jaksamaan, on varmasti syntynyt.  

Toinen positiivinen asia on se, että nyt on voinut todella nauttia aurinkoisesta ulkoilmasta ja löytää uudenlaisia tapoja liikkua ja harjoitella myös tanssissa vaadittavia taitoja. Olen tänä keväänä treenannut usein portailla sekä pyöräillyt ja lenkkeillyt paljon. Lepopäiviä ei ole juuri ehtinyt kertymään. En tiedä onko kukaan muu huomannut samaa itsessään, mutta minun on tosi vaikeaa pysähtyä sitten kun pääsen vauhtiin. Vaikka nyt olisi ollut hyvää aikaa rentoutua kotona, minulla on ollut koko ajan tarve lähteä jonnekin ja tehdä jotain – harjoitella jotain tai oppia uutta. Nykyään ajatellaan helposti niin, ettei haluta minkään menevän ohi, vaan kaikkeen pitää jollain tavalla tarttua, vaikka johonkin tiettyyn keskittyminen antaisi usein enemmän.    

Kesä tuli lopulta yllättävän nopeasti. Tänä vuonna raja kevään ja kesän välillä on ollut tosi häilyvä. Vasta viime päivinä on alkanut tuntumaan, että nyt oikeasti on se sama kuukausi kuin vuosi sitten. Lomaa minulla ei tänä kesänä ole ollenkaan, kun sain kesätöitä siivousfirmasta ja suoritan ihan super paljon kesäopintoja. Vähän jännittää, miten kesän jaksaa, kun kevätkin oli niin intensiivinen. Mietin, että haastaisin itseni kesällä joka päivä pysähtymään edes 10-15 minuutiksi niin, että istuisin vaikka puutarhakeinussa tai keskellä metsää enkä tekisi yhtään mitään. En ole vielä aloittanut haastetta, mutta kerron kesän lopussa, miten onnistuin tai maltoinko yrittää ollenkaan. Jos ajatukset kulkee vuoristorataa ja koko ajan tuntuu, että jotain hyödyllistä pitää saada aikaan, suosittelen myös testaamaan luovaa kirjoittamista, niin että kirjoittaa konkreettisesti paperille kaiken, mitä tulee mieleen ihan vain itselleen. Niiden ei tarvitse olla kokonaisia lauseita eikä tavoitteena todellakaan ole mikään novelli, vaan olennaista on kaiken sen tiedostaminen, mitä meille juuri tällä hetkellä kuuluu ja millaisten asioiden pohtimiseen käytämme aikaa. 

Käytämme usein liikaa aikaa kaikkeen turhaan. Turhalla asialla en siis todellakaan tarkoita esimerkiksi puhelimen selailua tai television katsomista, jos ne rentouttavat ja koemme tarvitsevamme niitä. Usein tavallaan tarvitsemmekin. Tarkoitan ehkä enemmän kuormittavia ajatuksia ja sellaista itseanalyysiä, joka ei palvele meitä enää. On todella vaikeaa elää täysillä ja nauttia elämästä, jos koko ajan pohtii, mitä on tehnyt väärin tai mitä tulisi tehdä seuraavaksi. Minulla ei ole mitään vinkkiä, miten omia ajatusmalleja voi muuttaa tai miten kuormittavia asioita voi unohtaa, mutta luulen, että itsensä hyväksymisellä on suuri merkitys siinä, kuinka paljon voimavaroja käytämme siihen, että käymme läpi niitä vaikeita ajatuksia, jotka eivät välttämättä millään tavalla liity hyvinvointiimme tai ainakaan vahvista sitä. Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua, jos lakkaamme ajattelemasta niitä asioita, jotka eivät tee meitä onnellisiksi?

Etäopiskelu on varmasti synnyttänyt myös jonkin verran vertailua. Joku jaksaa enemmän ja pystyy parempaan kuin toinen – joku haluaa käyttää enemmän aikaa omaan oleiluun, kun toinen tekee yhtä asiaa monta viikkoa. Itse olen ihminen, jolla on tarve suorittaa ja suoriutua ihan kaikesta niin hyvin kuin vain on mitenkään mahdollista. Väitän kuitenkin, että on suuri rikkaus osata tehdä asiat nopeasti ja riittävällä tavalla, niin, etteivät ne kuormita liikaa. On rikkaus osata arvioida omat voimavarat ja jättää aikaa myös itselle ja sille, mistä nauttii. Kaikki ne, jotka pitävät vapaapäiviä ja osaavat nauttia niistä hetkistä, kun ei tarvitse tehdä mitään, olla mitään tai oppia mitään, ovat todella vahvoja ja viisaita. Kun kukaan ei kerro, miten meidän tulee aikamme käyttää, itsetietoisuus ja kyky omien voimavarojen ja vahvuuksien tunnistamiseen nousee todella suureen rooliin. Kaikki se aika, jonka käytämme siihen, että maltamme istua autossa tekemättä mitään tai maata sängyssä vielä hetken pidempään, on arvokasta. Vasta, kun tingimme siitä ajasta, huomaamme, kuinka suuri vaikutus sillä on jaksamiseen, keskittymiseen ja muutenkin toimintakykyyn ja siihen, miten onnellisia olemme. 

Aika on täynnä valintoja. Voimme viettää aikaa enemmän läheistemme kanssa tai sitten itseksemme. Voimme käyttää aikamme uuden harjoitteluun tai sitten olemiseen. Voimme käyttää aikamme siihen, että mietimme, mitä toiset ajattelevat meistä tai siihen, millaisia arvoja me haluamme toisille opettaa. Ja kaikki valinnat ovat ihan hyviä. Olennaista on oppia tunnistamaan omat tarpeensa suhteessa siihen aikaan, mikä meillä on sillä hetkellä käytettävissä. Joskus on tehokkaampaa olla tekemättä mitään kuin tehdä väsyneenä. Meillä ei lopulta ole kiire mihinkään. Jos haluaa elää, ei voi samaan aikaan suorittaa. Omaa elämää ei voi aikatauluttaa minuutteina tai edes tunteina, koska tarpeemme vaihtuvat. Vaikka tänään tuntuisi, että jaksaa mitä tahansa, huomenna ei välttämättä pysty mihinkään. Ja se on ihan hyvä. Se on kehomme ja mielemme tapa kertoa, että kaikki on hyvin ja että olemme yhteydessä omaan itseemme. 

Kun menee tarpeeksi kovaa ja tarpeeksi kauan, kyky tunnistaa omia sisäisiä viestejä häviää, eikä mitään enää voi tehdä tehokkaasti. Silloin katoaa valitettavasti myös kyky huomata kaunista ja etsiä aktiivisesti elämän ihania asioita ja hetkiä. On tärkeää oppia tunnistamaan omat rajansa, koska silloin myös omat mahdollisuudet on huomattavasti helpompaa tunnistaa ja hyödyntää. Koska jokaisella on oikeasti ihan hurjan paljon mahdollisuuksia ja ominaisuuksia, jotka vievät juuri sinne, minne niiden haluamme meitä johdattavan – jos vain opimme käyttämään niitä omien voimavarojemme tukena emmekä itseämme vastaan. 

Saa laittaa viestiä, kysymyksiä, kokemuksia – ihan mitä tahansa! Kaikilla on varmasti erilainen kesä tiedossa, mutta jos jollain muulla on vaikeuksia löytää aikaa ihan vain olemiselle, suosittelen etsimään omia vahvuuksia ja opettelemaan oman kehon kuuntelemista, koska olemme kaikki oikeasti sisimmästämme tosi viisaita ja itsensä tunteva huomaa kyllä, milloin on hyvä puskea kovemmin ja milloin tulee pysähtyä. Saa myös antaa vinkkejä ja toiveita palautumiseen ja oman ajan löytämiseen – tai ihan mihin muuhun vaan liittyvää.

Ihanaa ja aurinkoista kesää kaikille teille upeille!

-          - Marika      

  

Uudenvuodenlupauksista, keskeneräisyydestä ja rohkeudesta

Tässä postauksessa on siis viime vuosi pähkinänkuoressa sekä toiveita siitä, mitä kohti haluan tänä vuonna kasvaa. Tästä tulikin aika pitkä ja henkilökohtainen teksti. Lopussa enemmän syvällistä pohdintaa, jos sellainen kiinnostaa enemmän. En ole kirjoittanut tosi pitkään aikaan ja ilman joulun jälkeistä parin päivän olemista en varmasti olisi pystynyt kirjoittamaan tätä tekstiä. Muistutan myös ihan ensiksi, että saa kommentoida, laittaa viestiä, ajatuksia ja ihan mitä vaan – niitä on aina ihana kuulla :)

 

Kirjoitin tasan vuosi sitten päiväkirjani etusivulle, että tänä vuonna koko elämäni tulee todennäköisesti muuttumaan – pysy rohkeana ja seuraa sydäntäsi. Vuosi 2019 tuntui aluksi todella raskaalta ja vaikealta. Tuntui, että aika ei millään mene eteenpäin ja että kaikki menee ihan väärin eikä mikään koskaan onnistu. Viime vuosi alkoi siis lukulomasta, kirjoituksista, intensiivisestä kisakaudesta ja Pikun, edellisen koiramme kuolemasta. Kyllä, nämä kaikki tapahtui aika lailla yhtä aikaa ennen Huhtikuuta. Ajattelulle ei siis ollut paljoa tilaa, koska herkkänä ihmisenä olisin voinut upota suruun ja pettymyksiin paljon pidemmäksi aikaa. Muistin kapasiteetti täyttyi kuitenkin lukemisesta – en enää edes ymmärrä miten oikeasti pystyin lukemaan ja opiskelemaan ihan koko ajan ja joka paikassa. Talveen mahtui kuitenkin myös paljon hyvää, kuten ystäviä, esiintymisiä ja yhteisiä retkiä. Silloin vain tapahtui yksinkertaisesti liikaa. Vapaa-aikaa ei ollut lainkaan ja olin todella ylikuormittunut, vaikka en sitä silloin itse ymmärtänyt. 

Kirjoitusten jälkeen elämäni muuttui aika paljon. Opiskelu yliopistossa ei enää tuntunut unelmalta ollenkaan, ja päätin viime hetkellä laittaa tanssin ykkösvaihtoehdoksi ja hakea tanssinopettajaksi. Se oli tärkeä viesti minulta itseltäni ja olen niin kiitollinen, että uskalsin seurata sydäntäni. Kesä meni kuitenkin kokonaan palautumiseen, etenkin henkisesti. Kesään kuului matka Montenegroon sekä uusi perheenlisäys, resque-koiranpentu Pou. Syksyllä aloitin opiskelun uudessa koulussa ja muutin omaan asuntoon. Se on ollut ehdottomasti vuoden suurin ja merkittävin tapahtuma valmistumisen ohella. Olen oppinut tuntemaan niin paljon upeita ihmisiä ja oikeasti nauttinut elämästä ja kokenut olevani alalla, johon minulla on varmasti paljon annettavaa. En malta odottaa, mitä tämä uusi vuosi tuo tullessaan! Nyt heti vuoden alussa osallistun sekä soololla että duolla Veronikan kanssa polkuja-kisoihin, mikä on tosi ihanaa.

Olen ollut niin innoissani viime syksystä, että lepo on jäänyt jälleen vähäiselle. Tuntuu, että viikossa on yksinkertaisesti liian vähän tunteja, eikä kaikkea vaan ehdi tekemään eikä kaikessa ehdi olla mukana. Tänä vuonna yritän jättää edes puolikkaan päivän viikossa ihan vain omille ajatuksille ja maailman ihmettelylle. Haluan myös oppia olemaan spontaanimpi ja armollisempi itseäni kohtaan. Haluan oppia elämään hetkessä ja olemaan enemmän läsnä elämässä jokaisella solullani. Haluan oppia näkemään kaunista myös niissä päivissä, kun mikään ei onnistu tai silloin kun ei jaksa. Tänä vuonna en halua tavoitella mitään mahdottoman suurta, vaan yritän ensin opetella nauttimaan niistä pienistä onnen hetkistä ja ihmisistä ympärilläni. Kaikkein eniten haluan kuitenkin kasvaa ihmisenä ja oppia ymmärtämään ja tulkitsemaan elämää uudella tavalla. Aloitin joululomalla vuosien tauon jälkeen taas uuden, viidennen kirjan kirjoittamisen. Lupasinkin itselleni, että jatkan sen kirjoittamista tänä vuonna viikoittain – jos mahdollista, saan sen jopa valmiiksi (ei siis suuri tavoite ollenkaan :)). Sisältö on ehkä vähän erilainen kuin edellisissä teoksissa, sillä ne olen kirjoittanut jo ennen lukiota. 

       

Viime vuonna kohtasin siis aivan todella paljon uutta, sekä haasteita että mahdollisuuksia. Koen oppineeni kaksi erittäin tärkeää asiaa. Ensimmäiseksi: unelmat toteutuvat, jos me annamme itsellemme luvan olla rohkeita, uteliaita ja avoimia muutokselle. Toiseksi: me olemme kaikki keskeneräisiä ja epätäydellisiä, eikä kukaan voi tulla taikomaan meistä kokonaisia ja täydellisiä, tai liimata yhteen rikkinäisiä kohtiamme. Se, että on keskeneräinen, ei kuitenkaan tarkoita, ettei riitä tai ettei voisi saavuttaa tavoitteitaan ja unelmiaan, vaan on ehkä jopa edellytys kehittymisellemme ihmisenä.  Eikä keskeneräisyys todellakaan oikeuta meitä olemaan huonoja itsellemme tai toisillemme. Vaikka aina ei tunnu siltä, me itse olemme niitä ainoita ihmisiä joiden kanssa meidän on opittava elämään ja jotka meidän on opittava hyväksymään. Jokaisella on puutteita, kaikkia ei voi miellyttää, eikä toisten mielipiteistä kannata aina välittää. Ajattelen usein, että minulla ei ole mitään väliä tai etteivät mielipiteeni tai ajatukseni ole tärkeitä. Samaan aikaan haluan kuitenkin antaa niin paljon maailmalle ja toteuttaa unelmia. Ihmisyys ei ole yksinkertaista tai helppoa tulkita, koska me olemme kaikki projekteja, joilla on eri määränpäät, tavoitteet ja arvot. Ja ainoastaan tämän yhden asian ymmärtämiseen voisimme varmasti käyttää koko elämämme.  

Viimeaikoina olen saanut olla kiitollinen niin monesta asiasta: tanssista, perheestä, ystävistä, luonnosta ja kymmenistä muista asioista. Elämässäni on todella paljon aivan mielettömän upeita ihmisiä, hetkiä ja asioita, joita toivoisin osaavani arvostaa enemmän. Eräänä päivänä joululomalla tapasimme ostoskeskuksessa äidin työkaverin, joka tuli meitä iloisesti vastaan ja halasi äitiä tiukasti. Ensimmäinen lause, jonka hän sanoi, oli että: ”on teillä kyllä niin ihana äiti – en tiedä ketään yhtä upeaa ja sydämellistä ihmistä”. Minusta se hetki oli jotenkin todella lämmin ja epätodellisen kaunis. Ja se oli aivan täysin totta. En olisi koskaan voinut toivoa parempaa perhettä, parempia vanhempia tai isovanhempia. Vaikka välillä on ollut vaikeaa, olen koko lapsuuteni saanut elää rakkauden ympäröimänä ja tietoisena siitä, että joku tulee aina pitämään minusta huolta – että joku ottaa kyllä vastaan jos putoaa. 

Lisäksi olen viime syksyn aikana saanut kohdata aivan upeita uusia ihmisiä, joilla on sydän enemmän kuin paikallaan. Olen pitänyt aina todella tärkeänä kohdella kaikkia kohtaamiani ihmisiä hyvin, ja olen niin kiitollinen siitä, että myös minua kohtaan on oltu todella ihania. Koskaan ei voi olla liian ystävällinen, kiitollinen tai avulias, koska jokainen ansaitsee tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi sekä hyvin kohdelluksi. Emme voi tietää, mistä kohtaa toinen on rikki, mutta voimme tehdä kaikkemme sen eteen, että jokainen voi kokea olevansa ehjä ja arvostettu. Elämä on lyhyt eikä kenelläkään mielestäni ole aikaa kohdella toisia huonosti. Jokaisella on kuitenkin varaa hymyyn, halaukseen ja kauniisiin sanoihin. Koska jokaisessa on jotain ainutlaatuista ja kaunista, jotain, mitä emme koskaan kykene silmin näkemään. Vaalitaan sitä, arvostetaan sitä täydellä sydämellämme – koska juuri se tekee meistä onnellisia. Kiitos kaikille niille, jotka ovat pysyneet matkallani ja kaikille uusille, jotka ovat tulleet tärkeäksi osaksi elämääni <3

Eräs asia, josta jokainen voi varmasti muistuttaa itseään nyt uuden vuoden alussa, on että aina ei tarvitse etsiä itsestään virheitä. Joskus riittää, että sanoo itselleen, että tämä oli ihan hyvä päivä ja että teit parhaasi ja se riittää. Tuntuu, että voisin sanoa tämän lauseen kenelle tahansa muulle kuin itselleni. Jokainen meistä tulee kuitenkin aina olemaan jostain kohtaa puutteellinen – jokainen on epätäydellinen ja keskeneräinen. Rohkeutta on hyväksyä oma rikkinäisyys, sillä vain silloin voi kasvaa ehjäksi ihmisenä. Eikä rohkeus mielestäni aina tarkoita muutosta, vaikka siihen liittyy aina uusi alku. Ehkä tärkein asia, minkä olen oppinut rohkeudesta, on, että se pakottaa kasvamaan ihmisenä. Se pakottaa tulemaan vahvaksi ja pystyväksi, mutta samalla herkäksi ja haavoittuvaksi. Ja ehkä siksi rohkeus olla aidosti oma itsensä on yksi maailman kauneimmista asioista. 

Muutokseen liittyy myös aina tyhjyyden tunne. Etenkin syksyn aikana minusta on välillä tuntunut, että kaikki haluavat minun olevan jotain muuta kuin oma itseni. Ehkä se on johtunut uusista opettajista tai tanssitekniikan tyyleistä, mutta minusta on välillä tuntunut, etten mitenkään pysty täyttämään kaikkien vaatimuksia tai toiveita siitä, millainen minun tulisi olla. Kun olen alkanut ajatella asiaa pidemmälle, olen huomannut, että olen kuitenkin itse se, joka asettaa kaikkein korkeimpia vaatimuksia ja vaatii kaikkein eniten ja täydellisintä suoritusta. Ajattelin, että lukion jälkeen perfektionistinen puoleni minusta hellittäisi, mutta se on ehkä vaan voimistunut entisestään. Enää ei riitä, että osaa lukea, kirjoittaa ja muistaa, vaan pitää osata näyttää kaikki kehon ja liikkeen kautta. Toisaalta se on kehittävää, mutta toisaalta kukaan ei välttämättä edes tiedä, paljonko on tehnyt töitä oman oppimisen eteen. Omaa kehoa tai liikekieltä ei voi hetkessä muuttaa, eikä kehitys ole yhtä nopeaa kuin biologian kurssin sisällön opiskelu. Välillä tuntuu, että halu kehittyä on niin suuri, että kehon voimavarat eivät mitenkään riitä täyttämään kaikkia niitä puutteita, joita itsessä näkee. Mieli kyllä jaksaisi ja motivaatio riittäisi, ja välillä unohtuu, että levossa kaikki kuitenkin kehittyy. 

Täydellistä ihmistä tai täydellistä elämää ei ole, eikä mikään ole yhtä arvokasta kuin tämä hetki ja kaikki ne ihmiset, jotka juuri nyt meitä ympäröivät. Meillä kaikilla on niin paljon kaikkea, mistä voimme olla kiitollisia. Annetaan sen näkyä ja täyttää sydämemme valolla, hymyllä ja onnen kyynelillä. Annetaan itsellemme aikaa ja hyväksyntää, koska maailma tarvitsee ihan jokaista meistä epätäydellisyyksistämme huolimatta tai ehkä juuri niiden vuoksi. Näiden vuosien aikana olen oppinut, että kukaan ei todellakaan ole valmis, eikä tarvitsekaan olla. Me olemme kaikki ainutlaatuisia projekteja ja juuri se tekee matkastamme kauniin ja mielenkiintoisen – omanlaisen. Kasvetaan sitä kohti ja annetaan unelmien toimia suunnannäyttäjinä matkallamme. 

Tähdenlentoa ei aina tarvitse nähdä – riittää, että osaa kuvitella, miltä se on voinut näyttää.

-         -  Marika